Biografia

Yksi elämä


Otsikon kaksi sanaa kätkevät sisälleen tuhansien asioiden merkityksen- ja jos nuo sanat todella oivaltaa ja tajuaa uskon niiden saavan aikaan suuria muutoksia ihmisen tavassa olla ja elää. Yksi elämänsä.

Eräs artistivalmennuksen kotitehtävämme oli kirjata viikon ajan ylös jokaisen päivän tapahtumat kellontarkasti. Tehtävän tarkoituksena oli saada meidät miettimään, mihin aikamme todellisuudessa kuluu- ja olisiko ajankäyttömme arvojärjestystä syytä ja mahdollista muuttaa. Opettajamme kertoi myös, että ihmisen henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta olisi tutkitusti ihanteellisinta jakaa vuorokauden 24 tuntia niin, että yksi kolmasosa olisi unta, yksi työtä ja yksi pyhitetty vapaa-ajalle, perheelle, harrastuksille ja ystäville. Olin iloinen huomatessani, että omissa päivissäni tuo jaottelu tuntui toteutuvan lähestulkoon täydellisesti- ja surullisen hätkähtynyt siitä, että tajusin tilanteen olevan tuonkaltainen ensimmäistä kertaa elämässäni, kiitos vuorotteluvapaan. Opiskeluaikoina harrastin kyllä paljon ja sosiaalinen elämäni oli vilkasta, mutta silti itse opiskeluun kului ainakin ajoittain reilusti yli kolmasosa vuorokaudesta- ja liikaa meni aikaa myös kaikenlaiseen stressailuun, monesti yöunien kustannuksella. Työelämään siirtymisen jälkeen otin aimo harppauksen yhä kauemmaksi tavoiteltavasta ja "terveellisestä" ajankäytöstä ja elämäntavasta. Työ dominoi varsinkin jokaista arkipäivää- ja niin oli usein myös kotiin tultuani, jos ei konkreettisesti niin ainakin ajattelun ja murehtimisen muodossa. Monesti olin myös arkena töiden vuoksi niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksanut mitään muuta elämää. Liikunta jäi satunnaiseksi harrasteluksi, ystäviä ehdin ja jaksoin tavata aina vain harvemmin ja harvemmin. Mielestäni ajan puute ei aina ole tekosyy vaikkapa juuri liikunnan harrastamiselle, sillä jos et ole nukkunut ja levännyt tarpeeksi et pysty liikkumaan. Töissä käydessäni jouduin monesti laittamaan päiväunet jumpan tai lenkin edelle.

Kaikkein surullisinta oli kuitenkin tajuta se, että arki ja sen rankkuus oli tappanut luovuuteni. Olen pienestä tytöstä saakka kirjoittanut runoja ja tarinoita, ja nuoruusvuosinani aloin myös säveltämään lauluja. Se kaikki loppui kuin seinään työelämään siirryttyäni. Päässäni ja sydämessäni ei vain yksinkertaisesti ollut enää tilaa. Muistan monesti yrittäneeni väkisin pusertaa jotain paperille, mutta ne jäivät tuskaisiksi ja epäaidoiksi yrityksiksi. Kun taas kuluneen vuoden aikana tekstit ja sävelet ovat pursunneet sisältäni jopa järisyttävällä voimalla- täysin spontaanisti ja itsestään, suoraan sydämestä, helposti, aidosti, "väkisin". Omia biisejä alkaa olla jo illan mittaisen keikan verran- kaikki yhden vuoden aikana syntyneitä. Miksikö? Olen ollut rentoutunut ja henkisesti "vapaa", levollinen, vastuussa vain itsestäni ja omasta elämästäni, olen nukkunut rauhaisia öitä, olen nauttinut elämästäni ja ollut huoleton. Tällaista elämän kuuluisikin olla- kausittainen stressi ja kiire kuuluu onnelliseenkin arkeen, mutta ihmisen sielussa ja mielessä pitää olla rauha. Ihmisen pitää saada olla se mitä hän on, saada toteuttaa itseään, ja päättää itse oman elämänsä arvojärjestys. En halua menettää luovuuttani enää koskaan.

Vuorotteluvapaan aikana nimenomaan musiikki on ollut suurin "löytöni", mutta sen ohella aikaa on jäänyt ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen myös säännölliselle liikunnalle, riittävälle levolle, sekä tärkeiden ihmissuhteiden hoitamiselle. Nyt yritän sisällyttää saman tasapainon ja oikeanlaisen ajankäytön myös ensi kuussa alkavaan työhöni yrittäjänä. Joku ajattelisi varmaan yrityksen olevan epärealistinen ja naivi pelkästään ajatuksenkin tasolla, mutta watch me, olen vakuuttunut onnistumisestani smile. Sen verran hyvin uskon oppineeni läksyni.

Haluaisin herättää jokaisen ihmisen miettimään omia vuorokausiaan, ja sitä, käyttääkö aikansa oikeasti itselle tärkeisiin asioihin- vai elääkö elämäänsä opitulla, ulospäin hyvälle näyttävällä ja tehokkaalla suorittamisperiaatteella...kunnes kenties romahtaa henkisesti ja/tai fyysisesti.

Minun mielestäni ihmisen yksi elämä kuuluisi käyttää ihmisiin ja asioihin, joita rakastaa. Silloin ei tarvitse koskaan katua tai jossitella. Silloin voi tyytyväisenä katsoa elämäänsä taaksepäin ja todeta pitäneensä huolta omasta onnellisuudestaan. Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen hetki; eikö olisi silloin kannattavaa edes yrittää elää jokainen päivä niinkuin se olisi viimeinen..? Jos tietäisin tämän päiväni olevan minun viimeiseni haluaisin kerätä ympärilleni kaikki rakkaimpani, osoittaa heille rakkauteni, ja laulaa heille ja heidän kanssaan auringonnousuun. Niin yksinkertaisesta asiasta on kysymys. Vastaukset löytyvät sydämestä- meidän tehtävämme on vain kuunnella niitä. Tajuten ja ymmärtäen, ettei uutta mahdollisuutta välttämättä tule.

Toivon jokaisella omannäköistään, ihanaa ja aitoa elämää- sitä yhtä.

Musavideofiiliksiä!


Kuten kerroin blogissani aiemmin, olin viime torstaina omakustanteena tehdyn esikoissinkkuni musiikkivideokuvauksissa. Kokemus oli ensimmäinen laatuaan- toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen! wink Asiat etenivät koko projektin suhteen ensin hitaasti, ja sitten taas niin nopeasti, etten ehtinyt valmistella itse kuvauspäivää kovinkaan suunnitelmallisesti ja huolella (mikä on kaltaiselleni perfektionistille aikamoinen kauhistus ja paniikin aihe...) Toisaalta minulla ei myöskään ollut suunnitteluun ja valmistautumiseen vaadittavaa kokemusta- "osasin" ainostaan hankkia kuvausvaatteet ja maskeeraajan, ja sitten keskittyä vain ja ainoastaan jännittelyyn laughing. Nyt voin jälkiviisastellen todeta, että ehkä olisi ollut syytä miettiä ja harjoitella kuvausasentoja-ym. etukäteen- toisaalta näin aikaansaadun valmistelemattoman ja suunnittelemattoman kokonaisuuden voi nähdä täydellisen aitona, spontaanina ja rehellisenä tuotoksena smile. Ainakin olen videolla oma itseni.

Nukuin kuvauspäivää edeltävänä yönä noin kaksi tuntia- en niinkään jännittämisen, vaan "täpinöinnin" vuoksi. Ja luonnollisestikin näin pelkkiä painajaisia epäonnistuneista kuvauksista...Ennen nukkumaankäymistä poistin piilolinssit (joita toisinaan käytän..) itsekehittämälläni tekniikalla kahdella vanupuikolla- rakennekynsillä homma ei sormin onnistu. Johtui sitten täpinöinnistä tai muusta, mutta sörkin toista silmääni vanupuikoilla puolisen tuntia, ennenkuin tajusin piilolinssin olevan lavuaarissa- ihmettelin ainostaan tuntemaani sietämätöntä kipua ja kirvelyä... laughing Silmä oli tietysti moisen rääkkäyksen jäljiltä aivan tulipunainen, ja kuvitelmissani näin sen sellaisena myös musiikkivideolla- onneksi kaksi tuntia unta riitti kuitenkin palauttamaan silmään sen luonnollisen värin wink.

Aamu valkeni kauniina ja kuulaana, vaikkakin viileänä. Hirveällä kiireellä mitään syömättä maskeeraajan tuoliin, ja sieltä lähestulkoon juoksujalkaa sopimallemme kuvauspaikalle. Ensimmäiset pari tuntia olin täydellisen eksyksissä kameran edessä- en tiennyt mihin katson tai mitä teen käsilläni, olin huolissani valkoisten vaatteiden alta kuultavista alusvaatteista, palelin, ja uskoin näyttäväni kirkkaassa luonnonvalossa kahden tunnin unilla vähintäänkin ikälopulta. Mutta kuinkas sitten kävikään...Epävarmuus, pelko ja jännittäminen ovat siitä positiivisia tunteita, että niissä piilee kasvun, oppimisen ja vahvistumisen mahdollisuus aina silloin kun ei luovuta (ja sitä mahdollisuuttahan nyt ei ollut; kuvaaja kameroineen pysytteli lähietäisyydellä epävarmasta minusta aina myöhäiseen iltaan saakka..) Päivän viimeisissä otoissa auringon laskiessa kamerasta oli tullut kuin paras ystäväni- pystyin katsomaan sitä "suoraan silmiin" koko sieluni ja sydämeni näyttäen. Kiitos siitä kuuluu toki myös ihanalle kuvauskaksikolleni, he kun jaksoivat rohkaista ja kannustaa minua koko päivän- ja pysyä itse rentoina, kärsivällisinä ja iloisina silloinkin kun ampiaset pörräsivät linssiin kesken oton
wink...

Yksi päivän suurimpia ja ihanimpia asioita oli tajuta se, miten jokainen meistä neljästä mukanaolleesta (kaksi kuvaajaa, minä ja maskeeraaja) toteutti päivän aikana suurinta intohimoaan- ja miten noiden intohimojen kohtaaminen mahdollisti minun suuren unelmani toteutumisen. Ajatus tuntuu vieläkin liikuttavalta ja kauniilta. Maskeeraajani kertoi olevansa unelma-ammatissaan, ja nauttineensa suunnattomasti koko kuvauspäivästä. Kuvaajat puolestaan tuntuivat olevan koko ajan ihan fiiliksissä ja innoissaan, ja hokivat pätkiä katsellessaan "helmeähelmeä!" (vaikka itse toisinaan epäilinkin heidän vain kuittailevan.. wink) Ja minä- minä sain laulaa koko päivän, auringonnoususta auringonlaskuun, eikä sen rinnalla palelu, jännittäminen ja jalkapohjien naarmuuntuminen havunneulasissa ja kuusenkävyissä ollut yhtään mitään!

Päivän viimeiset otot kuvasimme korkeuksissa juuri ennen hennon vaaleanpunaisena hohtavan ilta-auringon painumista mailleen. Oli jo todella kylmä, hieman myös väsy ja nälkä- luultavasti meillä kaikilla. Viimeinen otto päättyi spontaaneihin ablodeihin, joiden jälkeen kaivoin kassistani skumppapullon...laseja tosin ei ollut wink Päällimmäinen tunne oli silloin- ja on yhä- pakahduttava kiitollisuus. Nyt tuntuu myös siltä, että lopputulos on toissijainen; olen sanoinkuvaamattoman onnellinen saamastani mahdollisuudesta ja kokemuksesta. Tunnen oppineeni paljon, ja voittaneeni jälleen itseni ja omia pelkojani. Ennenkaikkea huomasin taas sen, miten rakastan laulaa ja miten musiikki on minulle kaikki.

Luulen, etten kaikkien näiden tuntemusten kanssa pysty katsomaan valmista videota ilman kyyneliä. Samalla toivon sen koskettavan myös muita- kaikessa epätäydellisyydessään, alastomuudessaan ja aitoudessaan.

ps. kirjoitin viimeksi asioiden loksahtelusta paikoilleen, ja toivoin kuvauspäivälle auringon "loksahtamista"paikalleen...ja siellähän se oli, ei koko aikaa, mutta riittävästi- jälleen kannatti uskoa, toivoa ja luottaa smile

Asioiden loksahtelu paikoilleen


Päätin puolitoista vuotta sitten keväällä jäädä vuorotteluvapaalle ja muuttaa toiselle paikkakunnalle- haaveena päästä opiskelemaan Ikaalisten artistivalmennukseen välivuoteni ajaksi. Aloin etsiä netistä uutta kotia, mikä ei tietysti ollut ihan helppoa töissäkäymisen ja koiranhoidon ohella. Aikaakaan ei ollut erityisen paljon, ja lopulta valitsinkin kodin pelkästään netin tietojen perusteella- käymättä katsomassa asuntoa kertaakaan. Hetkeäkään en ole katunut. Muutin uuten kotiini ennen pääsykokeita ja ilman minkäänlaista varasuunnitelmaa, jos en pääsisikään koulutukseen. Onnekseni pääsin, ja tiedon saatuani purskahdinkin vuolaaseen helpotuksen itkuun. Koulutuksen aikana laitoin asunnon myynnistä saamaani rahaa reilusti palamaan musiikkiurani eteenpäinviemiseksi- tein omakustannesinkun, monenlaista markkinointia, ostin kosketinsoittimen ja mikrofonin, tällä hetkellä aloittelemme musiikkivideon kuvauksia. Missään kohtaa en oikeastaan pysähtynyt miettimään tulevaa sen enempää. Raha on loppujen lopuksi vain paperia ja metallia- sitä tarvitaan elämässä, mutta onnea se ei tuo. Olin koko ajan myös tietoinen siitä, mikä olisi ollut toinen vaihtoehto: olla tekemättä ja sijoittamatta mitään. Jos ei koskaan yritä ja uskalla, ei myöskään koskaan saa tietää mitä olisi voinut saavuttaa...

Vuorotteluvapaan ja koulutuksen loputtua tunsin palavaa halua jatkaa elämääni musiikin parissa, ja viedä unelmaani eteenpäin. Vuosi on lyhyt aika, ja koin asioiden olevan pahasti kesken- ja samanaikaisesti tunsin olevani oikealla tiellä. Irtisanouduin luokanopettajan virastani, ja tein sen käytännössä tyhjän päälle jääden. Taaskaan minulla ei ollut varasuunnitelmia, en tiennyt mitä teen syksyllä, mistä saan elantoni. Luotin sokeasti sydämen ääneen ja intuitioon. Tuon päätöksen tehtyäni aloin järjestelmällisesti organisoida asioita mm. toimitilan ja bändin löytämiseksi. Taaskaan en yrittänyt ennustaa tulevaa, tai tuhlannut muutenkin kortilla olevaa energiaani murehtimiseen ja epäonnistumisen pelkoon. Yksinkertaisesti vain toimin, ajattelematta mitään. Ja näin siinä kävi:

Lähdin parisen viikkoa sitten hetken mielijohteesta ja kaverin yllyttämänä syrjäiseen karaokekuppilaan laulamaan. Luokseni käveli laulustani pitänyt mies, ja tarjosi solistin paikkaa heidän bändissään. Kyseessä on säännöllisesi keikkaileva bändi (siitä lisää myöhemmin... wink). Toimitilan löytäminen puolestaan tuntui ensin vaikealta, mutta pakotin itseni olemaan kärsivällinen ja luottamaan. Tällä hetkellä minulla on kaksi hyvää vaihtoehtoa, joista mieluisa tehtäväni on enää vain valita toinen smile Myöskin pitkään haaveilemani musiikkivideon tekeminen sai käytännössä alkunsa ihmeellisestä yhteensattumasta- suoritin alkukesästä yrittäjäkurssin, ja pienessä porukassamme sattui olemaan musiikkivideoita ammatikseen tekevä mies. Sinkun kuultuani hän SATTUI pitämään siitä, ja tunsi kutsumusta videon tekoon. Siinä vaiheessa minulta puuttui vielä maskeeraaja, joka puolestaan "käveli eteeni" kun olin kynsihuollossa jokin aika sitten. Kerroin maskeeraajan tarpeesta kynsihuoltajallani, joka saman tien nousi tuoliltaan ja vei minut seinän takana olevaan kampaamoon- sieltä löytyi maskeeraajani. Aloitamme kuvaukset huomenna- nyt toivon enää sitä onnellista sattumaa, että aurinko suostuisi kaivautumaan piilostaan huomisen päivän ajaksi..edes hetkeksi smile.

Tarinan opetus on: toimi, toimi ja toimi. Älä mieti, älä murehdi, älä ennusta tulevaa. Liika ajattelu ja tulevan pelkääminen toimii ainoastaan esteenä omien unelmien saavuttamiselle. Se vie vain energiaa, eikä tuo mitään hyvää. Aina suurien muutosten ja rohkeiden päätösten edessä voisi myös tehdä hyvää miettiä, mikä olisi se kaikkein pahin asia mikä uskalluksesta voisi seurata- ja olisiko se sittenkään niin ylitsepääsemättömän paha...

Viimeisen puolentoistavuoden aikana asiat ovat elämässäni loksahdelleet paikoilleen tavalla, mitä en ole ikinä ennen kokenut. En keksi sille mitään muuta syytä, kuin oman muuttuneen asenteeni ja ajattelutapani- puolitoista vuotta sitten aloin ensimmäistä kertaa elämässäni miettiä omaa onnellisuuttani, luovuin negatiivisesta ajattelusta, otin riskien ja uhkien sijasta huomioon mahdollisuudet. Kuuntelin sydäntäni ja intuitiotani. Katsoin vain eteenpäin, en kertaakaan sivuille tai taakseni...Tein asioita välittämättä niiden "onnistumisprosenteista". Elin hetkessä. Ja yhtäkkiä minun ei enää tarvinnutkaan etsiä neulaa heinäsuovasta, vaan neulat hyppivät omin avuin silmieni eteen- enää en joutunutkaan tuskailemaan palapelistä puuttuvien palojen kanssa, vaan ne löysivät itse tiensä ja loksahtivat minun koskematta oikeille paikoilleen. Elämästä oli yhtäkkiä tullut helppoa, sujuvaa, kevyttä, onnellista, vaivatonta.

Olen jo pitkään tuntenut suurta kutsumasta jakaa edelläkirjoittama oivallukseni muille ihmisille, sillä luulen siinä oikeastikin olevan suhteellisen helppo avain onneen. Miksi elämän pitäisi olla vaikeaa? Miksi unelmien pitäisi olla vain kaukaisuuteen maalailtuja, epätodennäköisiä haavekuvia? Olen elävä esimerkki siitä, miten rankat ja vaivalloiset polut voivat muuttua suoriksi ja nopeasti perillevieviksi teiksi kun vain uskallat ja toimit. Kun luotat, luottamuksesi palkitaan. Kun olet kärsivällinen, saat huomata asioiden järjestyvän. Älä anna itsellesi lupaa pelätä ja murehtia tulevaa. Toimi. Jos tämä blogikirjoitus saa vaikka vain yhdenkin ihmisen ottamaan askeleen lähemmäksi unelmaansa olen minä onnellinen!! Siitäkin syystä... smile wink

Be true to yourself


Kirjoitin otsikon englanniksi, sillä en edes pitkän mietinnän jälkeen keksinyt riittävän hyvää suomennosta kyseiselle lauseelle. Tarkoitan lauseella en ainoastaan oman sydämen kuuntelemista, vaan sitä, että kunnioittaa, suojelee ja vaalii itseään, ja sitä mitä pohjimmiltaan on- ettei koskaan käännä selkäänsä itselle, ei silloinkaan, kun joutuu pettymään muihin ihmisiin tai tulee hylätyksi (en tarkoita välttämättä mitään konkreettista hylätyksitulemista, vaan sitä, etteivät omat arvot ja ajatukset- oma sydän- saa vastakaikua joltain taholta jossain tilanteessa). Olen blogissani kirjoittanut paljon itselleni tärkeistä arvoista, joista ollenkaan vähäisin ei ole se, että tekee hyvää toisille ihmisille- luottaa, arvostaa ja rakastaa. Silti kaikessa siinäkään ei mielestäni koskaan saa unohtaa omaa itseään. Uskon, että on mahdollista kunnioittaa yhtä aikaa sekä muita että itseään. On mahdollista olla vastaamatta pahaan pahalla tai kostolla, mutta silti suojata itseään satutetuksi tulemiselta. Jos joku ihminen rikkoo luottamukseni on mielestäni oma "tehtäväni" olla sen jälkeen enää luottamatta häneen- mutta minun ei tarvitse kertoa tai näyttää sitä kyseiselle ihmisille, ja voin kohdella häntä kuten aina ennenkin. Ero on siinä, että suojaan sydämeni, enkä anna sitä enää hänelle. Jos joku ihminen tekee väärin minua kohtaan ei oleellisinta mielestäni ole näyttää vihaa tai raivoa (toki ei siinäkään mitään pahaa olisi), tai alkaa tehdä itse hänelle samankaltaisia vääriä tekoja, vaan pitää entistä enemmän huolta omasta itsestäni- asettaa kyseiseen ihmiseen "näkymätön" henkinen ja emotionaalinen etäisyys, ja asettaa mielikuvissani itseni hänen väärien tekojensa yläpuolelle. Laittaa sydämeni sellaiseen paikkaan, että se on suojassa.

Miksikö näin? Jos en itse suojele itseäni, kuka sen tekee? En voi jättää kaikkea sen varaan, että jokainen kohtaamani ihminen tekisi ja haluaisi minulle vain hyvää. Tai että suojelusenkelit ja "onnet onnettomuudessa" olisivat koko ajan mukanani wink Voin itse auttaa muita, mutta minun on autettava myös itseäni. En saa unohtaa sitä mitä oikeasti olen, sillä kaikista maapallon ihmisistä vain ja ainoastaan minä tiedän lopullisen totuuden. Minun pitää kuunnella sitä, mitä oikeasti haluan. Päättää itse se, mihin uskon ja mikä tekee minut onnelliseksi. Suuri viisaus piilee mielestäni myös siinä ajatuksessa, että ihmisen pitäisi hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka antavat hänelle energiaa ja hyvää oloa. Ja vastaavasti välttää energiaa vievää seuraa- kohdellen silti kuitenkin kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti.

Artistin uraa rakentaessani olen joutunut useaan otteeseen muistuttamaan itseäni siitä, minkälainen oikeasti olen. Artistivalmennuksen kokoelmaäänitteen levykuvauksissa meidät stailattiin tietynnäköisiksi- ja olimme kyllä stailaajan kanssa ihan hyvässä yhteisymmärryksessä lookistani, mutta jälkeenpäin aloin miettiä koko stailaamisen merkitystä. Miksi toisaalta tarvitsisin hiustenpidennyksiä ja irtoripsiä? Miksi lyhyttä helmaa? Miksi ainoa vaihtoehto olisi olla samanlaisen "barbin" näköinen kuin kolmetoista muuta tusinassa? laughing Toisaalta olen aina pitänyt naisellisesta tyylistä ja korkeista koroista, ja se on oikeastikin osa minua. Kuitenkin jos olen ihan rehellinen itselleni tiedän arvostavani luonnollisuutta enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin ihmisten pitävän ennenkaikkea siitä, mitä olen sisältä. Jos ulkoista puolta korostaa liikaa voi se viedä huomiota pois sisäisestä- eli laulajana vaikkapa biisieni teksteistä ja sanomasta. Opintojeni näyttötutkinnossa sainkin arvokkaan palautteen musiikkialan ammattilaisilta, jotka olivat olleet kuuntelemassa levyjulkkarikonserttiamme. Konsertissa esiinnyin pitkän kiharapilven ja minimekon kanssa, näyttötutkinnossa olin farkuissa ja T-paidassa ilman mitään "lisäkkeitä", meikkiäkin taisi olla vain ripsivärin verran. Miespuolinen arvostelija sanoi minulle "olet noin paljon mielenkiintoisempi ja mageempi tyyppi". Toinen naispuolinen taas "voisit laittaa yllesi vaikka jätesäkin, ja silti koskettaa kuulijoita". Silmäni kostuivat nuo sanat kuullessani, ja jouduin todella pinnistelemään ulospyrkivien vesiputousteni kanssa... wink Oli ihana saada kuulla, että on arvokkain sellaisena kuin oikeasti on- ilman mitään ylimääräistä.

Olinpa taas monisanainen! Huh wink Mutta, pidä huolta siitä mitä olet ja vaali omaa sydäntäsi smile Tee niin, vaikka jossain olisi joku, joka ei näe sitä, miten kaunis olet. Juuri sinuna.

Valon soturi


Sain jokin aika sitten palautetta blogistani itselleni tuntemattomalta ihmiseltä (toivottavasti kyseistä henkilöä ei haittaa se, että viittaan häneen tässä kirjoituksessani!). Lukija kirjoitti blogini tuoneen hänelle mieleen Valon soturin- hänet, josta Paolo Coelho on kirjoittanut. Viittaus tuntui hätkähdyttävältä ja koskettavaltakin, sillä kuten olen useaan otteeseen maininnut, haluan musiikillani ja blogillani ennen kaikkea tuoda valoa ihmisten elämään. Sen takia olin myös erityisen iloinen siitä, että artistivalmennuksen päätösjuhlassa opettajamme kuvaili minua sanoin "herkkä valonkantaja". Olen aina ajatellut niin, että minä itse olen vain välikappale jollekin toivottavasti paljon suuremmalle- en halua artistina korostaa itseäni millään lailla, vaan antaa musiikkini kautta jotain toisille ihmisille. Vierastan kaupallisuutta, "trendikkyyttä" ja kaikenlaisia ulkomusiikillisia asioita (vaikkei niitä tietysti voi täysin sulkea poiskaan tällä alalla), ja mielestäni musiikissa on (tai pitäisi ainakin olla) kysymys jostain aivan muusta. Toki on tärkeää, että on olemassa musiikkia myös puhtaasti vaikkapa viihtymiseen, tanssimiseen ja fiilistelyyn, mutta oma paikkani ja haluni artistina on välittää biisieni tekstien kautta itselleni tärkeitä arvoja eteenpäin- ja tuoda valoa, lohtua ja voimaa.

Valon soturi tekee epätavallisia asioita- hän saattaa tanssia yhtäkkiä kadulla, puhua vieraalle ihmiselle rakkaudesta suoraan silmiin katsoen, tai puolustaa viimeiseen saakka naurettavalta vaikuttavaa aatetta. Valon soturi ei pelkää itkeä eikä iloita. Tuntiessaan hetken koittaneen hän ei epäröi heittää syrjään kaikkea ja lähteä uneksimaansa seikkailuun. Eikä hän koskaan syytä itseään noista hetkellisistä hulluudenpuuskista- riippumatta siitä, miten seikkailu päättyy. Valon soturi ei päivästä toiseen esitä roolia, jonka muut ovat hänelle valinneet. Näin blogini lukija Coelhoa mukaillen kuvaili ihmistä, jollainen Valon soturi on.

Mieleeni tuli väistämättä ajatus siitä, minkälainen paikka maailma voisi olla, jos useampi ihminen olisi Valon soturin kaltainen- ei ajattelisi alituiseen mitä muut ajattelevat, uskoisi vilpittömästi sydämensä ääneen ja olisi se mitä oikeasti on. Ajatus on kiehtova. Mieleni tekisi rohkaista jokaista elämään vaikkapa vain yhdenkin päivän Valon soturin kaltaisesti- ja kantamaan samalla kuin näkymätöntä soihtua, josta leviäisi valoa, toivoa ja onnea toisten elämään... smile

Haluan kiittää blogini lukijaa saamastani palautteesta- sait minut hymyilemään! On ihana huomata, että toisilleen täysin tuntemattomatkin ihmiset saattavat yllättäen löytää yhteistä kosketuspintaa ja tavoittaa toistensa sielunmaisemaa- ainostaan lukemalla toistensa kirjoittamia ajatuksia. Kiitos myös, kun rohkaisit minua jatkamaan valitsemallani tiellä ja valoit uskoa kaunosieluiseen maailmankuvaani! smile

Olin tänään palaverissa tulevan musiikkivideoni tekijöiden kanssa, ja olen innoissani! Kyseiset henkilöt jakavat paljon edelläkirjoittamaani ajatusmaailmaa musiikista ja asioiden tärkeysjärjestyksistä musiikin tekemiseen ja esittämiseen liittyen. Tarkoituksemme on tehdä videosta herkkä, intiimi, tunnelmallinen ja yksinkertainen. Auringolla ja valolla tulee olemaan keskeinen rooli videossa. Palaverimme jälkeen kävin ostamassa kasan valkoisia mekkoja kuvauksia varten- toivon mukaan ne päällä auringonpaisteessa myös näytän Valon soturilta ... wink

Käykäähän musiikkivideota odotellessanne kuuntelemassa Youtubesta kolme uusinta biisiäni, jotka äänittelin eilen kotona- kynttilänvalossa smile Niidenkin videoiden jakamisen ideana on, ei oman itseni esilletuominen, vaan rohkaisun, lohdun ja toivon välittäminen! Musiikin voima parantaa- ja meillä kaikilla on mahdollisuus tuoda valoa toinen toistemme elämään!

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews