Biografia

Hyödyksi oleminen muille


"Hyöty" ei ole sanana kaikkein kaunein ja osuvin tarkoittamaani asiaan, mutta ehkä se kattaa laajimmin toisten ihmisten auttamisen ja tukemisen, ja heille iloksi olemisen. Sen, että tuo jotain hyvää ja hyödyllistä toisten elämään. Kuten ole aiemmin kirjoittanut, suomalaisessa yhteiskunnassa korostuu mielestäni ihan liikaa suorituskeskeisyys ja kiire- työn tekeminen ennenkaikkea tehokkuus-, kilpailu-, ja "titteli"- näkökulmista, ja oman minän määrittäminen ensisijaisesti työn kautta. Sen vuoksi maksamme myös kallista hintaa- paljon loppuunpalamisia, stressiperäisiä sairauksia, sairauslomia, masennusta. Ja edellämainittujen asioiden seurauksena mm. kotona yksin puuhastelevia ja vanhempiaan ikävöiviä lapsia, sekä avioeroja työnarkomanian seurauksena. Lomailu, ajanottaminen itselle ja tärkeiden ihmissuhteiden hoitamiselle on mielestäni Suomessa aliarvostettua. Ihmisten pitäisi saada nauttia yhdestä elämästään ja olla onnellisia.

Mutta smile Työntekemisessä on yksi tärkeä hyvä puoli- jonkinlaisen työn tekemisellä voit (yleensä) olla jollain lailla hyödyksi muille. Sen kuuluisikin mielestäni olla tärkein työnteon funktio ja motiivi- ei siis esimerkiksi suorittaminen suorittamisen vuoksi, raha, tai arvostuksen saaminen. Hyödyksi oleminen muille on myös se ainoa asia, mitä olen vuorotteluvapaani aikana kaivannut. Tunnetta siitä, että voin omalla toiminnallani auttaa jotain ihmistä, tuoda jotain häntä hyödyttävää tai ilahduttavaa hänen elämäänsä. Mielestäni tuntuisi tarkoituksettomalta elää vuodesta toiseen VAIN itseään varten ja itseään ajatellen. Elämän tarkoitus on olla onnellinen, koska vain siten voi tuoda onnea toisten ihmisten elämään. Toisilla ihmisillä on väliä. Ainakin itselläni on vilpitön halu antaa jotain ihmisille ympärilläni- silloin koen myös oman elämäni merkitykselliseksi.

Kuluneen vuoden aikana olen ollut suunnattoman onnellinen mahdollisuudesta saada keskittyä musiikkiin ja oman unelmani eteenpäinviemiseen. Olen nauttinut säveltämisestä ja sanoittamisesta- laulamisesta tietenkin- pitkistä ja laiskoista aamuista, velvollisuuksien vähyydestä, siitä, että olen ollut vastuussa vain itselleni. Olen nautiskellut hyvästä ruoasta ja juomasta, pitkistä lenkeistä, illanistujaisista naapureiden ja ystävien kanssa. Mutta hiljalleen ja aina välillä mieleeni on hiipinyt kaipuun tunne- tarve saada välillä keskittyä johonkin muuhun kuin omaan itseeni. Tarve auttaa muita ja saada muut hymyilemään. Kokea olevani merkityksellinen myös jonkun toisen ihmisen elämässä. Opettajan työn parhaita puolia on mielestäni juuri mahdollisuus saada konkreettisesti auttaa lapsia ja nuoria monin eri tavoin pääsemään eteenpäin elämässään. Tuohon auttamiseen liittyen mieleeni on vahvasti piirtynyt lukuisia koskettaviakin muistoja reilun kymmenen opettajavuoteni ajalta. Lainkaan vähäisimpiä ei ole hetket, kun ensimmäisen luokan oppilas on silmät sädehtien ja intoa puhkuen lukenut lukuläksyään- ja kun se on mennyt täydellisen oikein, ensimmäistä kertaa. Siinä on itku ollut opella herkässä, tosin naurunsekainen sellainen- 7-vuotiaiden lukeminen on vain niin suloisenhassunliikuttavan kuuloista! wink Rakkaita muistoja ovat myös kaikki ne hetket, kun olen voinut olla lohtuna ja tukena pienelle, tai suuremmallekin, lapselle. Jokainen päänsilitys ja kyyneleen pyyhkiminen pehmeältä poskelta. Sanojen "ope tykkää susta, olet ihana" sanominen- ja toisaalta myös sanojen "ope, sä olet mulle tärkeä" kuuleminen.

Siksipä olenkin onnellinen siitä, että voin ylihuomenna kävellä toimitilaani ja ottaa vastaan ensimmäiset laulun- ja soitonopiskelijani smile On ihanaa saada taas olla hyödyksi muille! Täydellistä on tietenkin myös se, että saan tahdä työtä rakastamani asian parissa- siinä asiassa koen olevani etuoikeutettu, ja samalla toivon, jälleen kerran, kaikille ihmisille uskallusta tavoitella unelmiaan! Uskon vahvasti ajatukseen siitä, että työnteko voi oikeastikin olla pääosin miellyttävää ja omaa minuutta tukevaa ajoittaisista kiireisistä ja raskaista jaksoista huolimatta.

Olen tehnyt paljon työtä unelmani eteen. Käytännössä juossut kuluneen kesän paikasta toiseen, istunut tuntikausia koneen ääressä, suunnitellut, organisoinut, markkinoinut, miettinyt pääni puhki, kuluttanut rahaa suurillakin riskeillä. Silti kaikkein tärkeintä on ollut usko omaan tekemiseen. Elämän suuret päätökset ja suunnanmuutokset voi ja kannattaa mielestäni tehdä vain ja ainoastaan sydäntä kuuntelemalla ja intuitioon luottamalla. Kukaan toinen ei tiedä mikä sinulle on parasta, SINÄ tiedät...!

Kirpeänraikasta syyskuista viikonloppua toivotellen puhallan esikoissinkkuni sanojen mukaan myötätuulta jokaisen lukijani haaveiden eteenpäinviemiseksi!

ps. Sinkkuni musiikkivideon editoijan tietokone hajosi kesken editoinnin - kaikki materiaali on tallella, mutta luonnollisesti videon valmistuminen myöhästyy..jotenkin jopa koominen sattumus, mutta, hyvää kannattanee odottaa! wink

Asiat, jotka satuttavat


Olen usein blogissani kirjoittanut uskovani hyviin tarkoitusperiin ja aikomuksiin. Jokainen tekee virheitä, ja joutuu joskus tahtomattaan ja tarkoittamattaan satuttamaan toista, mutta tärkeintä on vilpitön yritys kohdella hyvin ympärillään olevia ihmisiä. Mielestäni siinä yrityksessä auttaa yksinkertainen näkökulma; se, kun miettii mitkä ovat niitä asioita, jotka satuttavat omaa itseä. Niinkuin jo aiemmin siteeraamani vanha kirjakin neuvoo, kohtele toisia niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan...Mutta kuinka moni oikeasti ajattelee asiaa tuosta näkökulmasta?

Petetyksi tuleminen- oli se sitten minkälaisessa ihmissuhteessa tahansa- satuttaa varmaan jokaista. Samoin kaikki muu sellainen toiminta, mikä osoittaa epäarvostusta- ja kunnioitusta, välinpitämättömyyttä ja kovuutta- kuten valehtelu, toisen hyväksikäyttäminen omien tarpeiden tyydytykseen, sekä henkinen ja fyysinen väkivalta. Voi vain kuvitella minkälainen paikka maailma olisi olla ja elää, jos edellämainittuja asioita ei olisi- jos ihmisillä olisi taito ja rohkeus käsitellä tunteitaan "oikein", ja hakea tarvittaessa apua, sensijaan että purkaa pahaa oloaan tekemällä pahaa toisille, tai jopa kostamalla muille omia haavojaan.

Tärkeää on myös taito kyetä näkemään ihmisen tekojen taakse. Harva ihminen (niin ainakin toivon!) on pohjimmiltaan paha. Kiukutteleva lapsi tuskin kiukuttelee ilkeyttään- tilanne taitaa olla sama myös "kiukuttelevan" aikuisen kohdalla...Eristäytyvä ja välinpitämättömän oloinen ystävä taas tuskin on oikeasti välinpitämätön- ehkä hän on liian väsynyt tehdäkseen yhtään mitään. Aika moni konflikteja ja mielenpahoittamisia aiheuttava tilanne voisi ratketa yksinkertaisella kysymyksellä: "Onko sinun paha olla?". Inhimillisyyden, armollisuuden ja ymmärryksen osoittaminen tekee ihmeitä. Viisas aforismi sanoo, että kukaan ei tarvitse toisen tuomiota, mutta me kaikki tarvitsemme toistemme anteeksiantoa. Lause on mielestäni hyvin totta- tuomitseminen sinällään ei tuo mitään hyvää, mutta se, että ymmärrät ja annat anteeksi tuo. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että laitat itsesi alttiiksi toisten satuttamiselle- omaa itseä pitää aina suojata, mutta senkin voi tehdä ilman pahuutta toisia kohtaan.

Elämässä on tietysti paljon myös sellaisia satuttavia asioita, mitkä eivät ainakaan suoraan ole toisten ihmisten aikaansaannoksia tai tekoja. Yksinäisyys on esimerkki sellaisesta. Mieleeni tulee yksinjääneet vanhukset, ja toisaalta myös yksinjääneet aikuiset ihmiset, jotka eivät halustaan ja yrityksestään huolimatta ole esimerkiksi löytäneet kestävää rakkautta ja/tai voineet perustaa perhettä. On tärkeää, että huomaisimme ympärillämme olevien ihmisten yksinäisyyden, sillä uskon siinä asiassa jo hyvin pientenkin tekojen auttavan. Ihminen, joka viettää kaikki iltansa ja yönsä yksin, saisi varmaan suuren määrän lohtua jo yhdestäkin toisen ihmisen kanssa vietetystä hetkestä.

Uskon jokaisen ihmisen pohjimmiltaan kaipaavan yhtä ja samaa asiaa (rakkautta ja hyväksyntää). Kukaan ei jaksa aina olla vahva, eikä kukaan pärjää aina yksin. Samalla jokainen on yhtä arvokas riippumatta elämäntilanteensa ulkoisista asioista. Kukaan ei ansaitse tulla tarkoituksella satutetuksi- ja jokainen tarvitsee eheyttäviä, parantavia, lämpöä ja voimaa tuovia sanoja sekä tekoja muilta ihmisiltä.

Näiden ajatusten siivittämänä uuteen viikkoon- peace and love! smile

Kaiken ei tarvitse olla täydellistä


...kunhan teet sen sydämellä.

Uskoisin- ja toivoisin- otsikon tekstin olevan itsestäänselvä asia suurimmalle osalle ihmisistä. Itselleni sen tajuaminen on ollut vuosikausien työn tulos- ja johtopäätelmä, jonka olen täydellisesti sisäistynyt vasta parin viimeisen kuukauden aikana tehdessäni tuhatta asiaa samanaikaisesti ja käytännössä yksin. Samalla olen joutunut luopumaan perfektionistin asenteestani, ja myös tutkimaan niitä syitä sisälläni, jotka ovat minusta sellaisen aikoinaan tehneet. Täydellisyyteen pyrkimisessä taitaa lopulta olla kyse pelosta, ettei olekaan riittävän hyvä. Ehkä olen kaikella perusteellisuudellani ja vaativuudellani (itseni suhteen) yrittänyt varmistella sitä, että kelpaan ja riitän. Vaikka ihmisenhän pitäisi "riittää" jo pelkällä olemassaolollaan, eikä ainakaan joutua koko ajan lunastamaan muiden hyväksyntää erilaisilla, täydellisyyttä hipovilla teoilla...

Muistan useitakin päiviä ja iltoja niin koulu-, opiskelu- kuin työvuosiltani, kun olen pakertanut jonkin loppupeleissä täysin merkityksettömän asian kimpussa tuntikausia, ja ollut kykenemätön päästämään siitä irti ennenkuin jokainen yksityiskohta on ollut täydellisen viilattu. Yläasteella äidinkielen opettajani sanoi esitelmieni olevan yliopistotasoa- en ihmettele, sillä niihin käyttämäni aika oli jotain naurettavan järjetöntä näin jälkikäteen ajatellen. Luokanopettajana työskennellessäni saatoin valmistella esimerkiksi joulu- ja kevätjuhlien koristeita ja lavasteita koululla yömyöhään. Kerran sain päähäni maalata yksin juhlasalin aulan seinän kokoisen koivumaiseman (mikä oli muuten myös ergonomisesti haastava tehtävä, sillä jouduin itse olemaan paperin päällä kuvaa maalatessani ja samalla varomaan jo maalattuja kohtia...) Ehdin sen illan aikana akrobaattisiin asentoihin taipuessani kirota itseni ja ideani moneen kertaan, mutta keskenhän jo aloitettua työtä ei voinut jättää. Ensimmäisiltä opevuosiltani muistuu myös mieleen tapani käydä kirjeenvaihtoa oppilaideni kanssa. Jokainen tietää minkä verran aikaa noin suurinpiirtein kuluu yhden kirjeen kirjoittamiseen- luokallani taisi olla oppilaita lähemmäs kolmekymmentä, ja kirjeenvaihto oli säännöllistä koko lukuvuoden kestävää. Toki ihan jokainen ei kirjeitä opelle raapustanut, mutta halusin olla niiden käytettävissä, kuuntelevana korvana ja ymmärtävänä aikuisena, joilla oli tarve purkaa sydäntään milloin mistäkin asiasta. Ihme, etten saanut jännetupintulehdusta kyseisen vuoden aikana...

Esimerkit perfektionismistani eivät lopu edelläkirjoitettuihin tilanteisiin, jotka nyt suorastaan naurattavat- toisaalta ne voisivat itkettääkin; ajatus siitä, jos ihminen ei oikeasti koe riittävänsä sellaisena kuin on, ja olevansa hyvä ilman mitään tekoja. Jos hän oikeasti käyttää aikaa aivan kohtuuttomasti asioihin, jotka ovat pelkästään muita ihmisiä varten.

Kuluneen kesän aikana elämäni on ollut suurten muutosten myllerryksessä, ja kuten alussa kirjoitin, olen tehnyt ja organisoinut monenmonta suurtakin asiaa samanaikaisesti- kuten perustanut yrityksen, ja markkinoinut itseäni laulajana ja musiikinopettajana. Osa markkinointia on ollut musiikkivideon sekä useiden kotikutoisten videoiden tekeminen ja laittaminen Youtubeen. Vielä vähän aikaa sitten en olisi voinut kuvitellakaan laittavani nettiin sellaista laulua ja soittoa mikä ei ole täydellistä. Mutta- sinkkuni (jonka musevideo julkaistaan vielä tämän kuun aikana) äänitin studiossa kyypakkausen ja antibioottien voimalla, puheääni täysin kateissa. Asia, mille ei voinut mitään. Youtubessa olevat keikkataltioinnit ja kotikuvaukset on puolestaan tehty naapurin lainakameralla ja kertaotoilla- ja siten ne ovat kaukana täydellisyydestä. Videoilla näkyy jossain kohtaa jännitykseni, välillä vedän henkeä ärsyttävän voimakkaan puhinan säestyksellä, yhdessä biisissä rakennekynteni napsuvat koskettimiin, ja- joukosta löytyy jopa väärä sointu, AINAKIN kerran wink Äärimmäisen epäammattimaista ja epätäydellistä- ja asia, mitä en olisi mitenkään voinut hyväksyä aiemmassa elämässäni. Mutta, vaihtoehtoja ei ole ollut- ja hyvä niin. On ollut vapauttavaa joutua pakon edessä näyttäytymään muille ihmisille epätäydellisenä ja inhimillisenä- ja huomata, ettei mitään pahaa tapahdu. On ollut helpottavaa saada kerrankin päästää käsistään jotain epätäydellistä, eikä puurtaa itseään burnoutin partaalle kaiken tekemänsä kanssa. Viisaat varmaan sanoisivat, ettei varsinkaan esiintyvän taiteilijan kannattaisi missään nimessä "paljastaa" virheitään, mutta päätinpä juuri tehdä niin, sillä koin kutsumusta jakaa oivallukseni epätäydellisyyden ihanuudesta wink Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, minun ei tarvitse olla täydellinen. Paljon tärkeämpää on se, että pidän sydämen mukana kaikessa mitä teen. Ajatus ja tunne on tärkein- ihminen voi antaa itsestään jotain arvokasta, vaikkei asian ulkoinen olemus olisikaan täydellisen virheetön...

Hyvät aikomukset, ajatukset ja pyrkimykset ovat tärkeitä. Parhaansa yrittäminen on tärkeää. Samoin on tärkeää olla aito ja vilpitön. Ja kaikkein tärkeintä on tehdä asioita sydämellä. Tiedättehän tunteen, kun tulee kotiin raskaan päivän jälkeen, ja pöytään on katettu rakkaudella tehty ateria- siinä kohtaa suolan ja pippurin oikea annostelu menettää merkityksensä, ja sydän sulaa lautaselle.

Täydellisen epätäydellistä loppukesän viikonloppua jokaiselle- ehkä pohjaanpalaneita aterioita, vääriä sointuja, ja keskenjääneitä töitä, mutta sydäntäsydäntäsydäntä...!! wink

Rakkaus ei ajattele omaa etuaan


Olen aina uskonut ensimmäisen korinttilaiskirjeen ajatuksiin rakkauden pitkämielisyydestä ja lempeydestä. Siihen, että aito rakkaus ei kerskaa, kadehdi tai pöyhkeile, ei katkerodu, eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Hyvin vahvasti uskon myös ajatukseen siitä, että ilman rakkautta ihminen ei ole mitään- ei vaikka hänellä olisi muuten kaikki ja kaikkea. Rakkaus pitää ihmisen elossa ja lapsenkaltaisena. Uskon myös rakkauden voimaan, ja siihen, miten se saa ihmisessä esiin hänen parhaat puolensa. Uskon jokaisen pystyvän sädehtimään silloin, kun häntä rakastetaan ja arvostetaan hänen itsensä takia. Myös rakastunut ja rakastava ihminen itse hehkuu (niin ainakin muistan oman peilikuvani tehneen silloin, kun rakkaus on saanut poskeni tulipunaisiksi, silmäni tuikkiviksi ja ihoni heleäksi vaikka olisin valvonut koko yön...)

Mutta. Rakkaus ei ole tunteena yksinkertainen, vaikka periaatteessa kysymys onkin maailman luonnollisimmasta asiasta. Rakkaus on helppo sekoittaa moniin muihin tunteisiin. Joskus ihmisellä saattaa olla "vain" tarve tuntea olevansa rakastunut; silloin hän rakastuu huumaavaan tunteeseen, ei toiseen ihmiseen. Toisinaan "rakkaus" voi olla riippuvuutta tai tottumusta, pakoa tai lohdutusta. Joskus, ehkä karuimmillaan, se voi olla omistushalua, ja toisen ihmisen käyttämistä oman minän jatkeena. Joskus rakastumme siihen oloon, minkä toinen ihminen saa meissä aikaan- tai siihen, miten hän kohtelee meitä, ja minkälaiseksi hän saa meidät tuntemaan itsemme. Silloinkaan rakkaus ei kohdistu toiseen ihmiseen, vaikka niin luulemme. Saattaa olla myös sellaisia elämäntilanteita, joissa emme pysty tai osaa olla yksin- ja kuvittelemme sen vuoksi rakastavamme ihmistä, jonka olemme ottaneet rinnallemme kulkuamme helpottamaan- kun todellisuudessa kyse onkin kyvyttömyydestä kohdata omaa itseämme.

Mielestäni aito, puhdas ja vilpitön rakkaus on kaiken edellisessä kappaleessa kirjoittamani täydellinen vastakohta, ja maailman epäitsekkäin tunne. Aito rakkaus kohdistuu vain ja ainoastaan toiseen ihmiseen; siihen, mitä hän ja hänen sydämensä ja mielensä pohjimmiltaan on. Aito rakkaus ei välitä siitä, miltä meistä itsestämme tuntuu- toisinsanoen se ei mene "sekaisin onnesta" omaan itseen kohdistuvien kauniiden sanojen tai tekojen vuoksi; se rakastaa ilmankin. Aito rakkaus ei koskaan ajattele omaa etuaan. Se ei välitä rahasta, titteleistä, nautinnosta, omien tarpeiden tyydytyksestä, turvallisuuden tunteesta, ulkonäöstä, juhlahumusta, toisen ihmisen mukanaan tuomista uudenlaisista tilaisuuksista tai mahdollisuuksista. Aito rakkaus on sitä, että haluaa vilpittömästi toisen ihmisen parasta ja sitä, mikä on hänelle hyvä. Vaikka se veisi rakkauden kohteen pois luotamme, tai tekisi hänen elämästään ja arjestaan erilaista kuin omamme. Aito rakkaus ei kahlitse, vaan päästää vapaaksi. Se vie rakkauden kohteen hänen unelmiensa luokse, ja antaa hänen olla se mikä hän on.

Kyky tuntea ja osoittaa aitoa rakkautta on mielestäni suuri syy onnellisuuteen. Rakkaudella on valtava voima, joka parantaa ja eheyttää. Se tekee kauniiksi sekä rakastavan että rakastetun. En ole ihan varma, mikä minut inspiroi kirjoittamaan rakkaudesta ja sen syvimmästä olemuksesta juuri nyt- ehkä osin se, että olen parissa viimeisimmässä tekemässäni laulussa yrittänyt tavoittaa aidon ja aikuisen rakkauden tunnetta ja tunnelmaa. Sitä, miten aito rakkaus häivyttää toisen ihmisen "virheet" kauniiksi inhimillisyydeksi, korjaa rikkinäisen ja tekee vahvaksi. Aito rakkaus riisuu aseista ja paljastaa sielun salaisuudet, se nostaa kohti valoa, lämmittää viilenevässäkin illassa...

"If you love someone, set him free, and if he comes back to you then it was ment to be"- suurinpiirtein noin kuvaa erään laulun teksti tämän blogikirjoitukseni viestiä rakkauden epäitsekkyydestä. Se on kuin pitelisi kämmentensä suojassa pientä lintua, lämmittäen ja pahalta piilottaen, mutta ei koskaan käsiä kokonaan sulkien- ja avaisi sitten kätensä ja auttaisi ojennetuin käsivarsin lintua lentämään vapauteen siivet lehahtaen. Antaisi toiselle koko maan ja taivaan. Antaisi hänen valita itse tiensä ja suuntansa ja määränpäänsä. Tekisi niin siltikin, vaikka tuntisi omassa rinnassaan piston ja ikävän. Sillä silloin kipu kertoisi rakkaudesta. Siitä, joka ei ajattele omaa etuaan. Koskaan.

Yksi elämä


Otsikon kaksi sanaa kätkevät sisälleen tuhansien asioiden merkityksen- ja jos nuo sanat todella oivaltaa ja tajuaa uskon niiden saavan aikaan suuria muutoksia ihmisen tavassa olla ja elää. Yksi elämänsä.

Eräs artistivalmennuksen kotitehtävämme oli kirjata viikon ajan ylös jokaisen päivän tapahtumat kellontarkasti. Tehtävän tarkoituksena oli saada meidät miettimään, mihin aikamme todellisuudessa kuluu- ja olisiko ajankäyttömme arvojärjestystä syytä ja mahdollista muuttaa. Opettajamme kertoi myös, että ihmisen henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta olisi tutkitusti ihanteellisinta jakaa vuorokauden 24 tuntia niin, että yksi kolmasosa olisi unta, yksi työtä ja yksi pyhitetty vapaa-ajalle, perheelle, harrastuksille ja ystäville. Olin iloinen huomatessani, että omissa päivissäni tuo jaottelu tuntui toteutuvan lähestulkoon täydellisesti- ja surullisen hätkähtynyt siitä, että tajusin tilanteen olevan tuonkaltainen ensimmäistä kertaa elämässäni, kiitos vuorotteluvapaan. Opiskeluaikoina harrastin kyllä paljon ja sosiaalinen elämäni oli vilkasta, mutta silti itse opiskeluun kului ainakin ajoittain reilusti yli kolmasosa vuorokaudesta- ja liikaa meni aikaa myös kaikenlaiseen stressailuun, monesti yöunien kustannuksella. Työelämään siirtymisen jälkeen otin aimo harppauksen yhä kauemmaksi tavoiteltavasta ja "terveellisestä" ajankäytöstä ja elämäntavasta. Työ dominoi varsinkin jokaista arkipäivää- ja niin oli usein myös kotiin tultuani, jos ei konkreettisesti niin ainakin ajattelun ja murehtimisen muodossa. Monesti olin myös arkena töiden vuoksi niin väsynyt, etten yksinkertaisesti jaksanut mitään muuta elämää. Liikunta jäi satunnaiseksi harrasteluksi, ystäviä ehdin ja jaksoin tavata aina vain harvemmin ja harvemmin. Mielestäni ajan puute ei aina ole tekosyy vaikkapa juuri liikunnan harrastamiselle, sillä jos et ole nukkunut ja levännyt tarpeeksi et pysty liikkumaan. Töissä käydessäni jouduin monesti laittamaan päiväunet jumpan tai lenkin edelle.

Kaikkein surullisinta oli kuitenkin tajuta se, että arki ja sen rankkuus oli tappanut luovuuteni. Olen pienestä tytöstä saakka kirjoittanut runoja ja tarinoita, ja nuoruusvuosinani aloin myös säveltämään lauluja. Se kaikki loppui kuin seinään työelämään siirryttyäni. Päässäni ja sydämessäni ei vain yksinkertaisesti ollut enää tilaa. Muistan monesti yrittäneeni väkisin pusertaa jotain paperille, mutta ne jäivät tuskaisiksi ja epäaidoiksi yrityksiksi. Kun taas kuluneen vuoden aikana tekstit ja sävelet ovat pursunneet sisältäni jopa järisyttävällä voimalla- täysin spontaanisti ja itsestään, suoraan sydämestä, helposti, aidosti, "väkisin". Omia biisejä alkaa olla jo illan mittaisen keikan verran- kaikki yhden vuoden aikana syntyneitä. Miksikö? Olen ollut rentoutunut ja henkisesti "vapaa", levollinen, vastuussa vain itsestäni ja omasta elämästäni, olen nukkunut rauhaisia öitä, olen nauttinut elämästäni ja ollut huoleton. Tällaista elämän kuuluisikin olla- kausittainen stressi ja kiire kuuluu onnelliseenkin arkeen, mutta ihmisen sielussa ja mielessä pitää olla rauha. Ihmisen pitää saada olla se mitä hän on, saada toteuttaa itseään, ja päättää itse oman elämänsä arvojärjestys. En halua menettää luovuuttani enää koskaan.

Vuorotteluvapaan aikana nimenomaan musiikki on ollut suurin "löytöni", mutta sen ohella aikaa on jäänyt ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen myös säännölliselle liikunnalle, riittävälle levolle, sekä tärkeiden ihmissuhteiden hoitamiselle. Nyt yritän sisällyttää saman tasapainon ja oikeanlaisen ajankäytön myös ensi kuussa alkavaan työhöni yrittäjänä. Joku ajattelisi varmaan yrityksen olevan epärealistinen ja naivi pelkästään ajatuksenkin tasolla, mutta watch me, olen vakuuttunut onnistumisestani smile. Sen verran hyvin uskon oppineeni läksyni.

Haluaisin herättää jokaisen ihmisen miettimään omia vuorokausiaan, ja sitä, käyttääkö aikansa oikeasti itselle tärkeisiin asioihin- vai elääkö elämäänsä opitulla, ulospäin hyvälle näyttävällä ja tehokkaalla suorittamisperiaatteella...kunnes kenties romahtaa henkisesti ja/tai fyysisesti.

Minun mielestäni ihmisen yksi elämä kuuluisi käyttää ihmisiin ja asioihin, joita rakastaa. Silloin ei tarvitse koskaan katua tai jossitella. Silloin voi tyytyväisenä katsoa elämäänsä taaksepäin ja todeta pitäneensä huolta omasta onnellisuudestaan. Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen hetki; eikö olisi silloin kannattavaa edes yrittää elää jokainen päivä niinkuin se olisi viimeinen..? Jos tietäisin tämän päiväni olevan minun viimeiseni haluaisin kerätä ympärilleni kaikki rakkaimpani, osoittaa heille rakkauteni, ja laulaa heille ja heidän kanssaan auringonnousuun. Niin yksinkertaisesta asiasta on kysymys. Vastaukset löytyvät sydämestä- meidän tehtävämme on vain kuunnella niitä. Tajuten ja ymmärtäen, ettei uutta mahdollisuutta välttämättä tule.

Toivon jokaisella omannäköistään, ihanaa ja aitoa elämää- sitä yhtä.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews