Biografia

Neljä vuodenaikaa


Kesä on ehdoton lempivuodenaikani, kuten olen blogissani monesti hehkuttanut smile Minulle aurinkoa ja kuumuutta ei koskaan voi olla liikaa- omituista tai ei; rakastan jopa niin paahtavaa hellettä, joka saa hikinorot valumaan pitkin niskaa ja selkää. Ainoa hetki elämässäni jolloin kuumuutta on ollut liikaa, sijoittuu Tunisiaan, kun päälle neljänkymmenen asteen lämpötila teki rantahiekan liian polttavaksi kävellä paljain jaloin... Rakastan auringon tuoksua iholla, varsinkin sen sekoittuessa aurinkorasvan kookoksen tuoksuun wink Rakastan sitä, miten kesä saa luonnon ja ihmiset hehkumaan, ja miten ventovieraista tulee yhtäkkiä tuttuja, kun ihmiset alkavat avautumaan toisilleen bussipysäkeillä, jäätelökioskien jonoissa, rantaraiteilla, terasseilla. Kesällä auringon valo antaa ainakin itselleni suunnattoman määrän energiaa-aamuisin ei väsytä, eikä iltaisinkaan..aikaa tuntuu olevan loputtomasti kaikenlaiseen tekemiseen ja fiilistelyyn. Rakastan kesämökkielämää ja rantaelämää, veneilyä, uimista, grillaamista. Kesän kaunein ja lumoavin hetki on mielestäni varhainen aamu, kun yökaste helmeilee vielä vihreällä nurmikolla, aamuauringon sädehtivä kulta hohtaa hennonsinisellä taivaalla, ilma väreilee nousevasta lämmöstä, on aivan hiljaista, tuomet ja syreenit tuoksuvat...ja jossain laulaa kuikka.

Kesän ainoa huono puoli on sen lyhyys. Mutta onneksi sitä seuraa vuodenaikavertailussani toiseksi tuleva, ihana syksy. Syksy on monelle uudistumisen aikaa, joka saattaa inspiroida uuden harrastuksen aloittamiseen, "syystukan" leikkaamiseen tai kodin uudelleen sisustamiseen. Itse olen tänä syksynä vaihtanut jo sekä ammattia että asuntoa, joten välttämättä en ala heti seuraavaksi suunnittelemaan hiusten värjäämistä punaiseksi tai miekkailukurssille osallistumista wink Syksy tuntuu itselleni aina jonkin uuden alulta, vaikka monesti pienemmässäkin mittakaavassa, ja jollain lailla luonnon valmistautuminen ja "vetäytyminen" talveen saa omankin mielen rauhoittumaan. Syksy on täydellista aikaa tunnelmoinnille- kodin täyttämiselle tuoksukynttilöillä, leffojen katselulle peiton alla sateen ropistessa ikkunaan, kahviloiden kiertelylle ja maailmanparantamiselle hyvän ystävän kanssa kirpeänä lauantai-aamupäivänä, pitkille "ajatustenvirtalenkeille" ruskassa hohtavina sunnuntaipäivinä. Syksyn kaunein hetki on mielestäni nimenomaan kirpeänkuulas aamupäivä, kun ilma on jo suhteellisen viileää, mutta keli kuiva ja aurinkoinen, ja maa täynnä oranssinpunaisia vaahteranlehtiä. Sen parempaa lenkkeilykeliä ei ole- ja lenkin päätteeksi on ihana nähdä poskillaan ja nenänpäässä terve puna, ja juoda kupillinen lämmintä kaakaota laughing

Talvi on kaunis. Kylmä, pimeä, pitkä, ja usein hiukan ahdistavakin- mutta kaunis. Koska blogini tarkoituksena on tuoda positiivisia näkökulmia elämän eri puoliin en tässäkään kohtaa halua manata talven pakkasia ja valon puutetta, vaan keskittyä sen kauneuteen. Uskoisin talvisen maiseman olevan valokuvaajan taivas- itse ainakin huomaan talvisin löytäväni luonnosta koko ajan toinen toistaan ihmeellisempiä, henkeäsalpaavan kauniita yksityiskohtia. Lumikiteet puiden oksilla hyytävän kylmänä pakkaspäivänä ovat yksi sellainen. Niin on myös hattaranpehmeän puuterilumen unelmankevyet peitteet puissa ja pensaissa. Samoin syväntummansininen kirkkaita tähtiä täynnä oleva taivas talviyönä. Talvi on romanttista aikaa- Katri Valan ihana runo Lumipisara kuvaa sitä mielestäni hyvin "mutta kerran suutelit hiljaa otsaani lähtiessäsi luotani lempeässä lumisateessa, ja ympärilämme oli valkoinen hellyys, niin ihana niin itkettävä, sen hetken muisto puhkeaa sinisinä iltoina kuin hiljainen kukka täynnä särkyvää tuoksua ja mieleni täyttää vain värisevä hyvyys". Olen itse asiassa kokenut tuonkaltaisen hetken nuoruusvuosinani, kun olin erään pojan kanssa hyvästelemässä toisiamme asuntoni ovella treffien päätteeksi- ulkona satoi hiljalleen lautasenkokoisia lumihiutaleita, lämmitin hänen palelevia käsiään omissani. Sitten suutelimme niin pitkään, että ajantaju katosi. Kyseinen hetki ei olisi voinut tapahtua kauniimmassa ympäristössä, siksi kai muistan sen niin kirkkaasti vieläkin. Jotain hohtoa on mielestäni myös talvisissa juhlissa- siinä kun lähtee ulos hyiseen pakkaseen pikkukengissä ja minimekossa, mutta ihanan paksussa palttoossa, ja autuuden tunteessa minkä kokee päästessään juhlapaikan lämpöön. Olin kerran talvihäissä, joissa juhlasalissa oli vain kruunukynttilöiden valo, ja ikkunasta näkyi ulkona valvova upea, hopeinen täysikuu. Silloin aloin itsekin miettiä, että ehkä sittenkin talvihäät..sitten joskus wink

Jäljellä on vielä kevät. Aika, jolloin kuljetaan kohti valoa ja lämpöä, kohti lomaa ja sen tuomaa helpotusta. Kevät on innostavaa aikaa. Itselläni siihen tosin luo varjon siitepölyjen aiheuttama jatkuva niiskutus ja aivastelu- sen takia pidänkin syksystä enemmän (niinkin oleellinen asia kuin hengittäminen on silloin helpompaa laughing). Kevään kaunein hetki on mielestäni se kun maa alkaa vihdoin ja pitkän odotuksen jälkeen paljastua lumen alta, räystäät valuvat, jääpuikot sulavat, pienet purot solisevat teiden pinnoilla- ja kun voi lopulta vaihtaa talvitakin kevättakkiin ja kulkea ulkona ilman hanskoja smile Loppukevään kaunein hetki taas on ehdottomasti ensimmäiset hennonvihreät hiirenkorvat koivujen oksilla, ja syreenien puhkeaminen kukkaan (niiden tuoksu on jotain käsittämättömän huumaavaa, uskon että voisin rakastua keneen tahansa ihmiseen, jonka tapaisin syreenipuun alla...)

Kirjoituksestani tuli pidempi kuin luulin- mutta ehkä se on osoitus siitä, että jokaisessa vuodenajassa todella on omat hyvät puolensa. Ehkä on oikeastikin etuoikeus elää maassa, jonka luonnossa värit, tunnelmat, viileydet, kuumuudet ja maisemat vaihtuvat neljä kertaa vuodessa.

Ihanaa syksyä sinulle, lukijani! smile

Kauneus


Olin tänään Loviisassa katsomassa hyvän ystäväni uutta perheenjäsentä, pientä poikaa. Hän oli kaunis. Olen aina ajatellut niin, että lapset ovat kauniita- eivätkä ainoastaan sisältä. Rusottavat posket, suuret ja kirkkaat silmät, välitön ja aito olemus; se kaikki on kaunista. Jos joku oppilaani on joskus erehtynyt sanomaan opea kauniiksi, olen aina korjannut hänet sanoen "ei, sinä olet".

Ulkoinen kauneus on katoavaista, ja se on myös katsojan silmissä. Naisena tunnen koko ajan enemmän ja enemmän huolta siitä, minkälaisia ulkonäköpaineita ympäristö asettaa varsinkin oman sukupuoleni edustajille. Herkässä iässä ei ole helppoa nähdä koko ajan ympärillään täydellisiä vartaloita ja täydellisiä kasvoja (vaikkakin useimmiten kuvankäsittelyn tai poikkeuksellisten yksi miljoonasta- geenien ansiosta)- tosin ei se tunnu helppoa olevan aina tässäkään iässä wink Olen pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ihmisenä niin itsetunnoltani kuin arvoiltani, mutta silti huomaan joskus sortuvani vertailuun ulkoisiin asioihin liittyen, ja toisinaan jopa horjahtavani hienoisen ikäkriisin puolelle. Uskon sen johtuvan osittain siitä, että lehtien ja television kuvilta on vaikea täysin ummistaa silmiään vaikka tietääkin niiden feikkiyden- ja osittain siitä, että varsinkin nuorempana kuulemani vastakkaisen sukupuolen kehut esim. hoikkuudestani ovat piirtyneet muistiini liiankin vahvoina, ja luoneet samalla illuusion siitä, että olisin hyväksytty ensisijaisesti ulkoisen olemukseni vuoksi. Sen takia nykyisin ajattelenkin "voi kun sä olet niin ihanan hoikka!"- tyyppisten kommenttien olevan ehkä enemmänkin vahingollisia kuin ihmistä vahvistavia. Ylipäätään toisen ihmisen ulkonäön kehuminen ei aina ole pelkästään positiivinen asia, ja vähintäänkin se vaatii rinnalleen kehuja myös sisäisistä asioista. Vaihtaisin mielihyvin tuhat ulkonäkökehua lauseeseen "olet ihana ihminen". Toisen ihmisen ulkokuoren arvostaminen ei mielestäni ole käytännössä yhtään mitään. Karuimmillaan sen voi nähdä jopa esineellistämisenä. Eri asia on tietysti kaveriporukoissa heitetyt aidon ihastuneet kommentit vaikkapa ystävän uusista hiuksista, upeasta vartalosta tai kauniista silmistä smile Tai se, jos oma rakas ihminen sanoo sydämestään kauniita asioita toisen ulkonäöstä- hänen kun tietää silti arvostavan myös niitä pinnan alla olevia asioita smile

Toivoisin länsimaisen kulttuurin omaksuvan terveemmän ruumiinkuvan JA terveemmän näkemyksen siitä, mitkä asiat toisissa ihmisissä- ja elämässä ylipäätään- ovat oikeasti tärkeitä. Toivoisin, ettei meistä kukaan menisi halpaan median luomien harhakuvien suhteen, ja että osaisimme tukea ja kannustaa toisiamme taistelemaan ulkonäköpaineita ja pinnallisia arvoja vastaan. Kauneus ei tee ketään onnelliseksi, enkä usko sanojen "olet kaunis" myöskään sitä tekevän, loppujen lopuksi. Itseni ei tarvitse kahta sekuntia pidempään miettiä kumman lauseen kuulisin miehen suusta mieluummin "sä olet kyllä hyvännäköinen, tehdäänkö hotellitreffit illaksi?" vai "kaipaan hyvää seuraa, voinko tulla sinne rupattelemaan ja parantamaan maailmaa?". En kaipaa ulkonäköni arvostusta, mutta sitä kaipaan, että sisälleni katsottaisiin ja sinne nähtäisiin.

Ja kuten totesin kirjoitukseni alussa, ulkoinen kauneus todellakin on katoavaista. Meistä jokainen vanhenee, ja vanhuuden aikaansaamat muutokset meissä ovat kutakuinkin samankaltaiset. Jokainen saattaa myös sairastua tai joutua onnettomuuteen, ja "menettää" ulkonäkönsä sen seurauksena. Ei ole viisasta tai kestävää rakentaa itsetuntoaan ulkoisten asioiden varaan. Ja yhtäkaikki, kauneus on myös katsojan silmissä. Media huiputtaa meidät uskomaan tietynlaisiin kauneusihanteisiin kuin ne olisivat faktoja- kun todellisuudessa vaikkapa maanosaa vaihtamalla saatamme löytää itsemme täysin erilaisten ihanteiden parista. Omasta mielestäni lapset peittoavat koska vaan ulkonäöllään jokaikisen supermallin. Ja kahdesta naisesta pidemmän korren omissa mieltymyksissäni vetää se, joka on luonnollisemman näköinen. Uskon vahvasti myös siihen, että sisäinen kauneus ja onnellisuus hehkuu ulospäin. Onnellinen ja rakastava ihminen on kaunis.

Laulajana toivoisin musiikkini koskettavan. Toivoisin pystyväni tuomaan iloa, lohtua ja valoa vaikka vain yhden ihmisen elämään. Vielä toivoisin, etten hämäisi ketään sillä, jos pukeudun joskus minihameeseen ja korkeisiin korkoihin- se on ainoastaan sen vuoksi, että pidän naisellisista vaatteista- se ei ole vihjaus mistään, ei osoitus arvoistani, ei merkki pinnallisuudesta. Myös minä haluan olla tykätty juuri minuna, ja ihmisten löytävän sydämeni ulkokuoren alta- niinkuin varmaan sinäkin... wink Hyvää yötä!

Riippuvuus vs. vapaus, pakeneminen vs. kohtaaminen, kontrollointi vs. heittäytyminen ja luottamus


Elämä ei ole helppoa. On mielenkiintoista miettiä, mihin ja miksi pienen lapsen avoimuus ja välittömyys, rohkeus ja uskallus, aitous ja spontaanius, usko ja luottamus häviää iän myötä? Lapset osaavat aidosti nauttia pienistä asioista, he eivät usein murehdi juurikaan tulevaa, he ovat sitä mitä ovat, ja luottavat ympärillään olevien ihmisten hyvyyteen, kunnes- jotain tapahtuu; ympäristö alkaakin vaikuttaa negatiivisesti ihmisen kehitykseen, ja alkaa kahlita yksilöä pakottaen häntä tiettyyn muottiin, asettaen hänet alttiiksi kaikenlaiselle vertailulle ja kilpailulle. Jossain vaiheessa lapsi myös huomaa, ettei muihin ihmisiin ehkä voikaan luottaa. Jossain vaiheessa hän kuulee ensimmäisen valheen, kokee ensimmäisen pettymyksen, särkee sydämensä ensimmäistä kertaa. Mutta voisiko silti olla mahdollista, ettei ihminen antaisikaan ympäristön vaikuttaa itseensä? Helppoa se ei ole, ja vaatii vahvuutta- siitä tämän kirjoituksen avauslause.

Itse koen otsikon sanaparit todellakin vastakohtina toisilleen. Riippuvuus on mielestäni ennenkaikkea sitä, ettei ihminen ole silloin vapaa- oli kyse sitten mistä tahansa riippuvuudesta. Riippuvainen ihminen ei voi elää elämäänsä vapaasti, vaan hänen täytyy miettiä mistä saa seuraavan annoksensa, oli se sitten huumetta, drinkki, treeni, työnteko, shoppailu, pelaaminen, suklaa, kahvi, läheisyys, seksi jne. Sen vuoksi ihmisen sisäinen halu olla vapaa voisi toimia myös parhaana motivaationa päästä riippuvuudesta eroon. Se puolestaan vaatii niiden syiden miettimistä, mitkä saavat ihmisen pakenemaan, ja sen asian tunnustamista itselleen mitä pakenee. Mitä voisi tehdä sen sijaan, että nauttii seuraavan "annoksensa"? Ja tapahtuisiko silloin jotain pahaa tai kestämätöntä? Mikä, kuka tai ketkä voisivat auttaa todellisuuden ja oman itsen kohtaamisessa ilman mitään ulkoisia apukeinoja?

Mistä päästiinkin otsikon seuraavaan sanapariin- riippuvainen ihminen pakenee jotain. Usein hän voi ehkä paeta omia pelkojaan, kuten sitä, onko riittävän hyvä sellaisena kuin on, vai tuleeko hylätyksi. Toisinaan pakeneminen voi olla yleistä omien ajatusten, pään ja tunteiden syrjäänlaittamista. Saattaa olla helpompi keskittyä vaikka rankkaan urheilutreeniin, tai pinnalliseen ja lyhytkestoiseen shoppailun tai juhlinnan aiheuttamaan nautintoon, kuin pysähtyä miettimään ja kuulostemaan omaa itseään. Mietinnän tulokset kun eivät välttämättä aina ole kauniita tai kevyitä. Aika usein tarve paeta tulee esiin myös erilaisissa ihmissuhteissa- hetkellä, kun lapsi on kasvanut riittävän vanhaksi tajutakseen, että muut ihmiset voivat myös satuttaa. Joku saattaa paeta aitoa läheisyyttä koko elämänsä, ja syyt voivat olla hyvin inhimilliset. Sydän ei välttämättä pysty unohtamaan joskus kokemaansa kipua.

...jolloin alamme elää elämää asioita jatkuvasti kontrolloiden, mikä taas on heittäytymisen ja luottamuksen vastakohta. Kontrolloinnin ongelma on kuitenkin sen mahdottomuudessa- elämä on alituisen epävarmaa ja pysyviä asioita on vähän. Myöskään omia tunteita on mahdotonta hallita; niitä voi vain säädellä, ei tukahduttaa. Pohjimmiltaan kontrolloinnissa onkin mielestäni kysymys erilaisten "sijaistoimintojen" suorittamisesta ja samalla hienoisesta itsepetoksesta; vaikka kaikki olisi ulkoisesti viimeisen päälle hallittua ja siloiteltua, ei sillä todellisuudessa ole mitään tekemistä asioiden oikean laidan kanssa. Ihmisen koti voi olla kliinisen puhdas ja kirjarivit viivoittimen tarkkuudella suorat, mutta hänen sisällään voi olla täysi kaaos. Tai- ihminen itse voi olla ulkoisesti järkkymättömän viilipyttymäinen ja riippumattoman vaikutelman antava, mutta kätkeä sisälleen suunnattoman ja repivän kaipuun. Uskon silti, että "kontrollifriikki" ihminen saattaisi yllättyä positiivisesti, jos uskaltaisi joskus höllätä otettaan ohjaksista; eläisi vaikka vain yhden päivän vailla mitään hallinnan yrityksiä ja heittäytyisi nauttimaan hetkestä. Itse olen ainakin kokenut niin, että loppupeleissä luottamus ja uskallus palkitaan, kuten heittäytyminenkin. Ja aivan varmaa on se, että vanhana elämäänsä taaksepäin katsellessaan uskallus heittäytyä suojaa katkeruudelta. Rikas elämä syntyy uskalluksesta.

Loppuun haluan todeta, ettei tarve suojautumiseen, pakenemiseen tai kontrollointiin tee ihmisestä huonompaa tai heikompaa. Riippuvainen ihminen on yhtä arvokas ja hyvä kuin kuka tahansa muukin. Aika useinhan kyse onkin oikeastaan kauneudesta, inhimllisyydestä ja herkkyydestä- elämän rankkuus vaatii erilaisia "suojatoimenpiteitä" juuri heiltä, joiden sydän on pysynyt elävänä ja tunteikkaana, heiltä, jotka eivät ole konemaisen itseriittoisia tai kovettuneita. Vaikka lopulta kukaan meistä ei taida sitä olla...

Toivoisin tämän kirjoituksen rohkaisevan yritykseen olla vapaa, heittäytyä, luottaa, ja kohdata niin asiat kuin ihmiset ja itsensä sellaisina kuin ne ovat. Ja samalla muistuttavan siitä, ettei ihmisen pinta useinkaan kerro kaikkea, toisinaan vain murto-osan.

Ihanaa alkavaa syksyä kaikille meille- herkille, inhimillisille, epätäydellisille, tunteville, erehtyville, pelokkaille! smile

Ystävällisyys


Vietin tämän päivän Nurmijärvellä "kotistudio"-äänityksissä erääseen kilpailuun liittyen- asia, josta toivon mukaan voin myöhemmin kertoa lisää hyviä uutisia...! wink Pysähdyin menomatkalla ostamaan R-kioskilta takeaway-kahvin, ja tapasin ehkä yhden ihanimmista myyjistä mitä olen koskaan tavannut- termariin tarttuessani hän keskeytti minut sanoen lempeästi "odotapas niin vaihdan sen tähän toiseen termariin, saat tuoretta kahvia", ja poislähtiessäni huikkasi iloisesti perääni "oikein mukavaa päivänjatkoa sinulle!" Todella harvoin saa noin aidon ystävällistä palvelua. Kyseinen myyjä sai minut hymyilemään pitkälle iltaan saakka. Vähän vastaavanlaisen, jopa hämmentävän ilahduttavan, tilanteen koin parisen viikkoa sitten lenkkipolulla ollessani, kun vastaan juossut suunnistaja katsoi suoraan syvälle silmiini ja sanoi leveän hymyn säestyksellä kuuluvaan ääneen "moi!". Niinikään sain tänään kokea äärimmäisen ystävällistä toimintaa ihanalta naapuriltani (ja ystävältä!), joka tarjoutui hoitamaan koiraani koko päivän, ja entiseltä työkaveriltani (hyvä ystävä myöskin hän), joka auliisti uhrasi koko sunnuntaipäivänsä auttaakseen minua kilpailukappeleeni äänittämisessä. Saman rimpsun jatkoksi täytyy vielä todeta, että perjantaina eräs ystäväni tarjosi minulle lounaan ja sen päätteeksi kyydin pankkiin- pieniäsuuria tekoja varsinkin tässä elämäntilanteessa, kun joudun selviytymään monesta tulessa olevasta raudasta yhtä aikaa ja käytännössä yksin. Ennenkaikkea jokaisesta edelläkirjoittamastani tilanteesta on tullut ihan käsittämättömän hyvä mieli- ja se on mielestäni iso ja merkityksellinen asia smile.

Ystävälliset sanat ja teot saavat helposti aikaan hyvän mielen. Itselläni sääntö toimii myös toistepäin; epäystävällisyys saa helposti aikaan kohtuutontakin mielipahaa ja murehtimista. Olen asunut taloyhtiössä, jossa useamman kuin yhden asukkaan postiluukusta tipahteli säännöllisin väliajoin nimettömiä valituksia milloin mistäkin asiasta. Jonkun koira haukkui liikaa, joku yski yöllä liian häiritsevästi, minä itse soitin liian paljon pianoa. Yhteistä valituslapuille oli nimettömyyden ohella se, ettei niissä pyydetty tai käytetty sanoja "voisitko, kävisikö" tms., vaan ne sisälsivät ainoastaan käskyjä, toisinaan jopa uhkauksia. Moni pahoitti mielensä, minä mukaan lukien. Jokaisella meistä on varmaan kokemuksia myös epäystävällisestä asiakaspalvelusta- tilanteita, joissa asiakaspalvelija suhtautuu sinuun kuin olisit tullut varta vasten pilaamaan hänen päivänsä. Muistan myös erään tilanteen vuosien takaa, kun lähdin pakkasaamuna kauheassa kiireessä ajamaan koulutukseen- enkä ehtinyt putsata autostani kaikkia lumia. Hyvin pian huomasin poliisiauton ajavan kiinni takapuskurissani, ja ajoin tien sivuun toisella kädelläni lumiharjaa etsien. Sain poliisilta täysin ansaitsemani palautteen liikenteelle aiheuttamastani vaarasta, mutta sensijaan hänen viimeistä kommenttiaan en ymmärtänyt; poliisin vastaus vilpittömään pahoitteluuni "otan tästä opikseni" oli "et sä tästä mitään opi, et ennen kuin pelti rytisee".

Joskus on todella vaikea ymmärtää ihmisten epäystävällisyyttä toisiaan kohtaan- ystävällisyys kun on useimmiten helppoa, vaivatonta, yksinkertaista ja täysin ilmaista. Omaa pahaa oloaan ei saisi purkaa toisiin ihmisiin- asia, jota monesti yritin opettaa myös oppilailleni. Parempi olisi vaikka sanoa, ettei voi erityisen hyvin tai että on huono päivä...ja ehkäpä ottaa silloin hetki omaa aikaa ennenkuin laukoo pahan olonsa vasten viattoman kasvoja. Erityisen paljon olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset usein satuttavat eniten juuri sitä, joka on kaikkein lähimpänä ja kaikkein rakkain. Ikäänkuin tuttuus olisi oikeutus olla epäystävällinen ja käyttää toista roska-astiana. Niinkuin vain vieraita ja etäälläolevia kuuluisi kunnioittaa, ja hienotunteisuus ja ystävällisyys olisi vain heitä varten. Eikö asian voisi oikeastaan nähdä jopa päinvastoin; että kohtelisi kaikkein kauneimmin sitä, jota rakastaa- omaa puolisoa, vanhempiaan, lapsiaan, ystäviään? Usein kuulee varsinkin pariskuntien välillä keskusteluja, joista huokuu epäkunnioitus, jopa halveksunta, toista kohtaan. Enkä tarkoita tällä "normaaleja" tunteenpurkauksia, jotka kuuluukin saada näyttää läheiselle ihmiselle, vaan täysin turhaa toisen ihmisen mielen pahoittamista. Se saa sivustakatsojankin surulliseksi. Varsinkin silloin, jos ei osaa pahasti sanottuaan edes pyytää anteeksi.

Tänään olen ollut erityisen onnekas saadessani kohdata niin monta ystävällistä ja auttavaista ihmistä- toivon heidän tietävän, että olen vilpittömän kiitollinen! smile Haluaisin jokaisen pysähtyvän joskus miettimään omaa suhtautumistaan kanssaihmisiin- näemmekö heidät vihollisina ja omaa elämäämme hankaloittavina tekijöinä, vai voisimmeko nähdä heidät "kohtalotovereina" ja ystävinä- suurin osa meistä kuitenkin kai loppupeleissä haluaa vain hyvää toisilleen.

Ystävällisyys on pieniä sanoja ja tekoja. Kaikkea sitä, mitä tämä maailma tarvitsee. On hienoa saada toinen ihminen hymyilemään ja tuntemaan lämpöisiä, hyviä tunteita- sensijaan, että olisi se, joka saa itkemään ja satuttaa. Tällaisia ajatuksia tänä sunnuntaina smile Ystävyyden ja ystävällisyyden siivittämää alkavaa viikkoa jokaiselle!

Älä vertaa itseäsi muihin, älä mieti mitä muut ajattelevat


Elämän tärkeimpiä asioita on mielestäni rohkeus elää omannäköistään elämää, ja olla sekä itselleen että muille rehellisesti sitä mitä oikeasti on. Olen kuitenkin huomannut enemmistön ihmisistä- mukaan lukien nuoren itseni- tekevän suuriakin omaa elämää koskevia päätöksiä sen mukaan, mitä muut ihmiset ko. päätöksistä ajattelevat. Niinikään olen laittanut merkille, että ryhmissä ollessaan (esim. opiskelu- tai työporukat) moni ihminen peittelee oikeaa itseään muiden edessä, suojaa "heikkouksiaan", yrittää tehdä toisiin vaikutusta, ja- vertailee jopa lähestulkoon koko ajan itseään, omaa elämäänsä ja sen saavutuksia muiden vastaaviin. Muistan lukuisia ja taas lukuisia tilanteita omasta menneisyydestäni, kun olen muiden edessä piilotellut milloin mitäkin "kohtaa" itsessäni- herkkyyttä, jännittämistä, tunteellisuutta, epävarmuutta, osaamattomuutta jossain asiassa, ajoittaista "blondiutta" tietyissä tilanteissa wink Muistan myös usein kokeeneni huonommuutta erilaisissa esittäytymistilanteissa siitä, etten ole vielä perustanut perhettä. Niinikään muistan tehneeni vielä hyvin pitkälle aikuisikään oman elämäni valintoja ollen ensisijaisesti huolissaan siitä, saanko niille ympäristön hyväksynnän. Mm. luokanopettajan töitä jatkoin sisäisestä ristiriitaisesta tunteestani huolimatta pitkään lähinnä sen vuoksi, etten tuottaisi pettymystä muille ihmisille- lapsille, heidän vanhemmilleen, rehtorille. Toki myös nautin työstäni, enkä kadu päivääkään, sillä uskon olleeni merkityksellinen monelle oppilaalleni. Mutta silti oli väärin itseäni kohtaan vaientaa oma sisäinen ääneni ja korottaa muiden äänet sen yläpuolelle. Myös monissa tuplaten vähäpätöisimmissä asioissa olen usein murehtinut muiden ihmisten ajatuksia. Voinko laittaa korkkarit jalkaan, vai vaikutanko "tyrkyltä"..voinko alkaa tanssimaan kadulla kun mieli tekee, vai pidetäänkö minua hulluna...voinko kieltäytyä kiireen keskellä jostain tehtävästä, vai annanko itsekkään vaikutelman...voinko antaa liikutukseni näkyä, vai tekeekö se minusta heikon oloisen? Jne. jne.

Kaikkea tätä kirjoittaessani huomaan ärsytyksen tunteen hiipivän kiihtyvää vauhtia sisältäni ulos pyrkien- miten olen VOINUT päästää ajatukseni noin väärille urille, miten olen voinut tehdä sen itselleni?? Miten tyhmä olen ollut! Miten paljon hukkaanheitettyä energiaa! Miten paljon menetettyjä tilaisuuksia ja mahdollisuuksia! Miten paljon murhetta ja epävarmuutta ja huolta sensijaan, että olisin vain nauttinut siitä minkälainen olen, kulkenut pää pystyssä eteenpäin valitsemallani tiellä, ollut onnellinen- juuri minuna. Sillä totuus on kuitenkin se, että ei muiden ihmisten mielipiteillä ole väliä- ei kenenkään muiden kuin heidän, jotka oikeastikin ovat minua lähellä ja mukana elämäni arjessa. Miten ohikulkija voisi vahingoittaa minua vaikkapa paheksuvalla katseellaan, tai etäinen tuttava puhumalla kenties pahaa jonkin vielä etäisemmän tuttavan kanssa..? Ei mitenkään. Ihmiset tulevat aina arvostelemaan muita, juoruamaan ja jopa halveksumaan (mikä muuten usein mielestäni johtuu pohjimmiltaan kateudesta ja omasta pahasta olosta), mutta ei sen tarvitse vaikuttaa minuun. Se on niinsanotusti heidän ongelmansa.

Suosittelisin jokaista ihmistä kokeilemaan miltä tuntuu elää itselleen rehellisenä, omaa sydäntään kuunnellen, ja rohkeasti sen mukaan toimien murehtimatta sekuntiakaan muiden ihmisten ajatuksia sinusta ja SINUN elämästäsi..Mitään pahaa ei nimittäin tapahdu. Ei mitään oikeasti pahaa. Joku saattaa jossain ihmetellä tai arvostella toimintaasi, mutta läheiset ihmiset ovat yhä lähelläsi. Kaikki tärkeä pysyy. Samalla huomaat miten paljon energiaa vapautuu elämässä oikeasti merkityksellisiin asioihin- ja miten onnelliseksi, vahvaksi ja vapaaksi itse tulet smile Myöskään muihin ihmisiin vertailusta ei seuraa koskaan mitään hyvää- heillä on heidän elämänsä, sinulla sinun. Meillä jokaisella on oma ainutlaatuinen elämänpolkumme mutkineen ja mäkineen, pääsemme "perille" eri reittejä, ja ennenkaikkea määränpäämme ovat henkilökohtaiset. Aina tulee olemaan kauniimpia, lahjakkaampia, onnekkaampia, rikkaampia- mutta sinä olet sinä. Toista sinua ei ole eikä tule. Totuus on myös se, että itseään muihin vertaileva ihminen ei koskaan voi olla aidon onnellinen toisten onnesta- ja se tuntuu surulliselta. Hyvä mielikuva on mielestäni- varsinkin tilanteissa, joissa kynnys vertailuun madaltuu, kuten erilaisissa kilpailuissa- kuvitella silmilleen samanlaiset laput kuin ravihevosilla. Ei kannata tuhlata hetkeäkään aikaa muiden tekemiseen ja suoriutumiseen, vaan keskittyä omaansa ja katsoa eteenpäin, ei sivuille. Olla ylpeä siitä mitä on. Ja antaa sydämensä näkyä kaikessa tekemässään.

Mutta- kovin kauan on minulla kestänyt oppia kaikki edelläkirjoittamani! Nyt olenkin oikeastaan siirtynyt toiseen ääripäähän, ja hyvä niin. Lähden käyttämään koiraani aamulenkillä yöpaidassa, tukka sekaisin ja kahvikuppi kädessä. Pari viikkoa sitten purkskahdin itkuun yleisellä rannalla, kun jokin ötökkä pisti vatsaani sietämättömän tuskallisesti (kärsin kyllä myös jonkinasteisesta hyönteisfobiasta..). Nykyisin sanon ääneen, jos jokin tilanne jännittää minua- samoin tunnustan osaamattomuuteni välittömästi mm. teknisten laitteiden edessä. Saatan alkaa tanssimaan kadulla spontaanisti. En välitä siitäkään, jos tunnen punastuvani näkyvästi. Enkä enää koskaan pahoita mieltäni sanoista "hei, et sä voi pukeutua noin ja tanssia tolla tavalla, sähän olet opettaja"- jotka kuulin taannoin tanssiessani eräässä ravintolassa silloisen poikaystäväni kanssa lyhyessä mekossa ja saappaissa-sillä minä itse ja jokainen minut tunteva tietää kyllä mikä ja mitä olen; he näkevät sydämeni vaikka olisin puketunut mihin... smile

Tiedostan myös kirjoittavani blogiani jopa vaarallisen avoimesti, mitä äitinikin tässä eräänä päivänä kauhisteli. Mutta, tällainen minä olen- ja avoimuus on aina ollut osa minua. Toki en halua netissä jakaa sieluni syvimpiä tuntoja tai henkilökohtaisia asioitani, mutta silti haluan kirjoittaa rehellisesti sen mitä kirjoitan. Keskityn sanottavaani, en siihen, mitä muut siitä ajattelevat smile Vilpitön toiveeni on tietysti, että toisin edes joitain hyviä oivalluksia muiden elämään, ja voisin jollain tavalla auttaa, piristää, rohkaista tai kannustaa lukijoitani!

Ulkona paistaa ihana loppukesän aurinko- sinne siis! Aurinkoa myös sinun päivääsi, joka eksyit tätä lukemaan smile

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews