Biografia

Musiikki


Olin viime keskiviikkona Saara Aallon konsertissa Tampere-talossa. Aiemmin Saara oli minulle tuttu lähinnä Voice of Finlandista, mutten etukäteen tiennyt juuri lainkaan hänen ohjelmistoaan, eikä minulla ollut mitään ennakkokäsitystä hänestä live-esiintyjänä. Niinpä istahdin tuolilleni rennon leppoisissa fiiliksissä, kunnes bändi soitti ensimmäiset sointunsa ja Saara avasi suunsa- samalla sekunnilla ja täysin varoittamatta kyyneleet alkoivat virrata poskiani pitkin. Jatkaen virtaamistaan lähes tauotta läpi konsertin. Ne kyyneleet tulivat jostain hyvin syvältä, selittämättömällä voimalla ja aitoudella. Usein puhutaan siitä, miten jokin artisti tai kappale koskettaa- tuona keskiviikkoiltana tunsin musiikin koskettavuuden konkreettisesti, sydänjuuriani, luitani ja ytimiäni myöten. Musiikki liikutti sisintäni tavalla, johon minulla itselläni ei ollut mitään sanomista tai valtaa. Vaikka olen aina tiennyt oman herkkyyteni ja tunteikkuuteni, en ollut varannut käsilaukkuuni yhtään nenäliinaa; kai oletin, ettei itselleni täysin vieras artisti herättäisi ylitsepääsemättömän voimakkaita tunteita mihinkään suuntaan. Olin odottanut "vain" nautinnollista ja viihdyttävää musiikkihetkeä. Kaulahuivistani tuli entinen konsertin aikana- ensin sipaisin sillä vain varoen märkiä poskiani, mutta lopulta hautasin kasvoni kokonaan huivin suojiin, niistin ja nyyhkytin. Väliajalla hain vessasta ison pinon käsipyyhkeitä, ja asettelin ne sievästi vieressäni olevalle tyhjälle penkille- enkä enää edes välittänyt siitä, että saatoin herättää jonkin verran huomiota silmiinpistävällä liikuttuneisuudellani (vaikken ollutkaan salin ainoa itkeskelijä).

Konsertti oli vavisuttava, intensiivinen, puhdistava ja hengästyttävä elämys. Illan lumo syntyi kokonaisuudesta ja sen tyylikkyydestä lähtien konserttipaikasta, ja sekä bändin että Saaran puvustuksesta. Myös äänentoisto oli huikeaa luokkaa. Kun tuohon kontekstiin lisätään Somewhere over the rainbown tyylisiä klassikoita ainutlaatuisen upealla laulu- ja soittotaidolla oli lopputulos suorastaan hämmentävän ihana. Kaiken kruunasi Saarasta välittyvä aito läsnäolo ja rakkaus musiikkiin- ollen ehkä konsertin koskettavuuden tärkein tekijä. Teknistä taidokkuutta on helppo ihailla, mutta vailla tunnetta se jättää usein kylmäksi. Saaran laulussa yhdistyi molemmat, ja sillä reseptillä hän sai ainakin minut sulamaan (ja myös vieressä istunut ystäväni vajosi koko ajan tuolissaan alemmas ja alemmas, joten taisi hänkin hiljalleen saavuttaa sulamispistettään... laughing)

Juttelin pari päivää sitten siskoni kanssa saunan lauteilla siitä, mistä ja miten ihmisen musiikkimaku mahtaa syntyä, ja miksi eri ihmiset tykkäävät kuunnella erilaista musiikkia. Toisaaltahan makuasioita ei kai oikein edes voi selittää, eivätkä ne musiikissakaan välttämättä omaa sen syvällisempiä syitä kuin vaikka se, että toinen tykkää suolaisesta ja toinen makeasta ruoasta. Päädyimme keskustelussamme kuitenkin siihen, että ennenkaikkea musiikki on ihmisille väylä tunteiden käsittelyyn ja ilmaisuun. Miten suuri ja tärkeä tehtävä! Ehkä itse pidän herkästä musiikista sen vuoksi, että se auttaa minua käsittelemään ja elämään omaa herkkyyttäni... Musiikkihan vaikuttaa ihmisen aivoihin ihan oikeasti ja konkreettisesti- mistä sain todisteen myös ollessani opiskelijatyttönä mukana tutkimuksessa, jossa tutkittiin eri musiikkigenrejen vaikutusta aivoihin, siis asettamalla piuhat päähän ja kuulokkeet korville. Myös musiikin terapeuttinen vaikutus on vahva ja ilmeinen. Minua itseäni ei ole koskaan rauhoittanut mikään muu paremmin kuin musiikki- on kyse ollut sitten yo-kirjoitusten jännittämisestä, pimeän pelosta yöllä, nukahtamisvaikeuksista, matka"täpinöinnistä" tai- esiintymisjännityksestä. Keikkajännitykseen auttaa itselläni kaikkein eniten se, että keskityn musiikkiin. Keskityn siihen mitä laulan, biisien teksteihin ja tunnelmiin- en yleisöön, en harhaileviin ajatuksiini, en omaan itseeni.
Vaan musiikkiin.

Musiikissa on valo ja lohtu. Musiikissa on kaikki elämän sävyt ja värit, siinä on inhimillisyys, kipu ja kauneus. Musiikki parantaa ja eheyttää. En osaa edes kuvitella maailmaa ilman musiikkia. Minun maailmassani ja sydämessäni musiikilla on aina ollut ylivoima ja suurin tila. Musiikki on minun rakkauteni ja intohimoni. Laulaessani olen onnellisempi ja eniten oma itseni kuin koskaan muulloin. Musiikki riisuu minut aseista.

Toivon ja uskon edelläkirjoittamani näkyvän myös lähipäivinä julkaistavalla musiikkivideollani. Video on tehty pienellä budjetilla mutta suurella sydämellä. Kun katselin tänään sen raakaversiota näin onnelliset kasvot, sädehtivät silmät, suoraan sydämestä tulevan hymyn. Ne olivat minun, ja niiden takana oli vain yksi syy.

Musiikki.

Neljä vuodenaikaa


Kesä on ehdoton lempivuodenaikani, kuten olen blogissani monesti hehkuttanut smile Minulle aurinkoa ja kuumuutta ei koskaan voi olla liikaa- omituista tai ei; rakastan jopa niin paahtavaa hellettä, joka saa hikinorot valumaan pitkin niskaa ja selkää. Ainoa hetki elämässäni jolloin kuumuutta on ollut liikaa, sijoittuu Tunisiaan, kun päälle neljänkymmenen asteen lämpötila teki rantahiekan liian polttavaksi kävellä paljain jaloin... Rakastan auringon tuoksua iholla, varsinkin sen sekoittuessa aurinkorasvan kookoksen tuoksuun wink Rakastan sitä, miten kesä saa luonnon ja ihmiset hehkumaan, ja miten ventovieraista tulee yhtäkkiä tuttuja, kun ihmiset alkavat avautumaan toisilleen bussipysäkeillä, jäätelökioskien jonoissa, rantaraiteilla, terasseilla. Kesällä auringon valo antaa ainakin itselleni suunnattoman määrän energiaa-aamuisin ei väsytä, eikä iltaisinkaan..aikaa tuntuu olevan loputtomasti kaikenlaiseen tekemiseen ja fiilistelyyn. Rakastan kesämökkielämää ja rantaelämää, veneilyä, uimista, grillaamista. Kesän kaunein ja lumoavin hetki on mielestäni varhainen aamu, kun yökaste helmeilee vielä vihreällä nurmikolla, aamuauringon sädehtivä kulta hohtaa hennonsinisellä taivaalla, ilma väreilee nousevasta lämmöstä, on aivan hiljaista, tuomet ja syreenit tuoksuvat...ja jossain laulaa kuikka.

Kesän ainoa huono puoli on sen lyhyys. Mutta onneksi sitä seuraa vuodenaikavertailussani toiseksi tuleva, ihana syksy. Syksy on monelle uudistumisen aikaa, joka saattaa inspiroida uuden harrastuksen aloittamiseen, "syystukan" leikkaamiseen tai kodin uudelleen sisustamiseen. Itse olen tänä syksynä vaihtanut jo sekä ammattia että asuntoa, joten välttämättä en ala heti seuraavaksi suunnittelemaan hiusten värjäämistä punaiseksi tai miekkailukurssille osallistumista wink Syksy tuntuu itselleni aina jonkin uuden alulta, vaikka monesti pienemmässäkin mittakaavassa, ja jollain lailla luonnon valmistautuminen ja "vetäytyminen" talveen saa omankin mielen rauhoittumaan. Syksy on täydellista aikaa tunnelmoinnille- kodin täyttämiselle tuoksukynttilöillä, leffojen katselulle peiton alla sateen ropistessa ikkunaan, kahviloiden kiertelylle ja maailmanparantamiselle hyvän ystävän kanssa kirpeänä lauantai-aamupäivänä, pitkille "ajatustenvirtalenkeille" ruskassa hohtavina sunnuntaipäivinä. Syksyn kaunein hetki on mielestäni nimenomaan kirpeänkuulas aamupäivä, kun ilma on jo suhteellisen viileää, mutta keli kuiva ja aurinkoinen, ja maa täynnä oranssinpunaisia vaahteranlehtiä. Sen parempaa lenkkeilykeliä ei ole- ja lenkin päätteeksi on ihana nähdä poskillaan ja nenänpäässä terve puna, ja juoda kupillinen lämmintä kaakaota laughing

Talvi on kaunis. Kylmä, pimeä, pitkä, ja usein hiukan ahdistavakin- mutta kaunis. Koska blogini tarkoituksena on tuoda positiivisia näkökulmia elämän eri puoliin en tässäkään kohtaa halua manata talven pakkasia ja valon puutetta, vaan keskittyä sen kauneuteen. Uskoisin talvisen maiseman olevan valokuvaajan taivas- itse ainakin huomaan talvisin löytäväni luonnosta koko ajan toinen toistaan ihmeellisempiä, henkeäsalpaavan kauniita yksityiskohtia. Lumikiteet puiden oksilla hyytävän kylmänä pakkaspäivänä ovat yksi sellainen. Niin on myös hattaranpehmeän puuterilumen unelmankevyet peitteet puissa ja pensaissa. Samoin syväntummansininen kirkkaita tähtiä täynnä oleva taivas talviyönä. Talvi on romanttista aikaa- Katri Valan ihana runo Lumipisara kuvaa sitä mielestäni hyvin "mutta kerran suutelit hiljaa otsaani lähtiessäsi luotani lempeässä lumisateessa, ja ympärilämme oli valkoinen hellyys, niin ihana niin itkettävä, sen hetken muisto puhkeaa sinisinä iltoina kuin hiljainen kukka täynnä särkyvää tuoksua ja mieleni täyttää vain värisevä hyvyys". Olen itse asiassa kokenut tuonkaltaisen hetken nuoruusvuosinani, kun olin erään pojan kanssa hyvästelemässä toisiamme asuntoni ovella treffien päätteeksi- ulkona satoi hiljalleen lautasenkokoisia lumihiutaleita, lämmitin hänen palelevia käsiään omissani. Sitten suutelimme niin pitkään, että ajantaju katosi. Kyseinen hetki ei olisi voinut tapahtua kauniimmassa ympäristössä, siksi kai muistan sen niin kirkkaasti vieläkin. Jotain hohtoa on mielestäni myös talvisissa juhlissa- siinä kun lähtee ulos hyiseen pakkaseen pikkukengissä ja minimekossa, mutta ihanan paksussa palttoossa, ja autuuden tunteessa minkä kokee päästessään juhlapaikan lämpöön. Olin kerran talvihäissä, joissa juhlasalissa oli vain kruunukynttilöiden valo, ja ikkunasta näkyi ulkona valvova upea, hopeinen täysikuu. Silloin aloin itsekin miettiä, että ehkä sittenkin talvihäät..sitten joskus wink

Jäljellä on vielä kevät. Aika, jolloin kuljetaan kohti valoa ja lämpöä, kohti lomaa ja sen tuomaa helpotusta. Kevät on innostavaa aikaa. Itselläni siihen tosin luo varjon siitepölyjen aiheuttama jatkuva niiskutus ja aivastelu- sen takia pidänkin syksystä enemmän (niinkin oleellinen asia kuin hengittäminen on silloin helpompaa laughing). Kevään kaunein hetki on mielestäni se kun maa alkaa vihdoin ja pitkän odotuksen jälkeen paljastua lumen alta, räystäät valuvat, jääpuikot sulavat, pienet purot solisevat teiden pinnoilla- ja kun voi lopulta vaihtaa talvitakin kevättakkiin ja kulkea ulkona ilman hanskoja smile Loppukevään kaunein hetki taas on ehdottomasti ensimmäiset hennonvihreät hiirenkorvat koivujen oksilla, ja syreenien puhkeaminen kukkaan (niiden tuoksu on jotain käsittämättömän huumaavaa, uskon että voisin rakastua keneen tahansa ihmiseen, jonka tapaisin syreenipuun alla...)

Kirjoituksestani tuli pidempi kuin luulin- mutta ehkä se on osoitus siitä, että jokaisessa vuodenajassa todella on omat hyvät puolensa. Ehkä on oikeastikin etuoikeus elää maassa, jonka luonnossa värit, tunnelmat, viileydet, kuumuudet ja maisemat vaihtuvat neljä kertaa vuodessa.

Ihanaa syksyä sinulle, lukijani! smile

Kauneus


Olin tänään Loviisassa katsomassa hyvän ystäväni uutta perheenjäsentä, pientä poikaa. Hän oli kaunis. Olen aina ajatellut niin, että lapset ovat kauniita- eivätkä ainoastaan sisältä. Rusottavat posket, suuret ja kirkkaat silmät, välitön ja aito olemus; se kaikki on kaunista. Jos joku oppilaani on joskus erehtynyt sanomaan opea kauniiksi, olen aina korjannut hänet sanoen "ei, sinä olet".

Ulkoinen kauneus on katoavaista, ja se on myös katsojan silmissä. Naisena tunnen koko ajan enemmän ja enemmän huolta siitä, minkälaisia ulkonäköpaineita ympäristö asettaa varsinkin oman sukupuoleni edustajille. Herkässä iässä ei ole helppoa nähdä koko ajan ympärillään täydellisiä vartaloita ja täydellisiä kasvoja (vaikkakin useimmiten kuvankäsittelyn tai poikkeuksellisten yksi miljoonasta- geenien ansiosta)- tosin ei se tunnu helppoa olevan aina tässäkään iässä wink Olen pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ihmisenä niin itsetunnoltani kuin arvoiltani, mutta silti huomaan joskus sortuvani vertailuun ulkoisiin asioihin liittyen, ja toisinaan jopa horjahtavani hienoisen ikäkriisin puolelle. Uskon sen johtuvan osittain siitä, että lehtien ja television kuvilta on vaikea täysin ummistaa silmiään vaikka tietääkin niiden feikkiyden- ja osittain siitä, että varsinkin nuorempana kuulemani vastakkaisen sukupuolen kehut esim. hoikkuudestani ovat piirtyneet muistiini liiankin vahvoina, ja luoneet samalla illuusion siitä, että olisin hyväksytty ensisijaisesti ulkoisen olemukseni vuoksi. Sen takia nykyisin ajattelenkin "voi kun sä olet niin ihanan hoikka!"- tyyppisten kommenttien olevan ehkä enemmänkin vahingollisia kuin ihmistä vahvistavia. Ylipäätään toisen ihmisen ulkonäön kehuminen ei aina ole pelkästään positiivinen asia, ja vähintäänkin se vaatii rinnalleen kehuja myös sisäisistä asioista. Vaihtaisin mielihyvin tuhat ulkonäkökehua lauseeseen "olet ihana ihminen". Toisen ihmisen ulkokuoren arvostaminen ei mielestäni ole käytännössä yhtään mitään. Karuimmillaan sen voi nähdä jopa esineellistämisenä. Eri asia on tietysti kaveriporukoissa heitetyt aidon ihastuneet kommentit vaikkapa ystävän uusista hiuksista, upeasta vartalosta tai kauniista silmistä smile Tai se, jos oma rakas ihminen sanoo sydämestään kauniita asioita toisen ulkonäöstä- hänen kun tietää silti arvostavan myös niitä pinnan alla olevia asioita smile

Toivoisin länsimaisen kulttuurin omaksuvan terveemmän ruumiinkuvan JA terveemmän näkemyksen siitä, mitkä asiat toisissa ihmisissä- ja elämässä ylipäätään- ovat oikeasti tärkeitä. Toivoisin, ettei meistä kukaan menisi halpaan median luomien harhakuvien suhteen, ja että osaisimme tukea ja kannustaa toisiamme taistelemaan ulkonäköpaineita ja pinnallisia arvoja vastaan. Kauneus ei tee ketään onnelliseksi, enkä usko sanojen "olet kaunis" myöskään sitä tekevän, loppujen lopuksi. Itseni ei tarvitse kahta sekuntia pidempään miettiä kumman lauseen kuulisin miehen suusta mieluummin "sä olet kyllä hyvännäköinen, tehdäänkö hotellitreffit illaksi?" vai "kaipaan hyvää seuraa, voinko tulla sinne rupattelemaan ja parantamaan maailmaa?". En kaipaa ulkonäköni arvostusta, mutta sitä kaipaan, että sisälleni katsottaisiin ja sinne nähtäisiin.

Ja kuten totesin kirjoitukseni alussa, ulkoinen kauneus todellakin on katoavaista. Meistä jokainen vanhenee, ja vanhuuden aikaansaamat muutokset meissä ovat kutakuinkin samankaltaiset. Jokainen saattaa myös sairastua tai joutua onnettomuuteen, ja "menettää" ulkonäkönsä sen seurauksena. Ei ole viisasta tai kestävää rakentaa itsetuntoaan ulkoisten asioiden varaan. Ja yhtäkaikki, kauneus on myös katsojan silmissä. Media huiputtaa meidät uskomaan tietynlaisiin kauneusihanteisiin kuin ne olisivat faktoja- kun todellisuudessa vaikkapa maanosaa vaihtamalla saatamme löytää itsemme täysin erilaisten ihanteiden parista. Omasta mielestäni lapset peittoavat koska vaan ulkonäöllään jokaikisen supermallin. Ja kahdesta naisesta pidemmän korren omissa mieltymyksissäni vetää se, joka on luonnollisemman näköinen. Uskon vahvasti myös siihen, että sisäinen kauneus ja onnellisuus hehkuu ulospäin. Onnellinen ja rakastava ihminen on kaunis.

Laulajana toivoisin musiikkini koskettavan. Toivoisin pystyväni tuomaan iloa, lohtua ja valoa vaikka vain yhden ihmisen elämään. Vielä toivoisin, etten hämäisi ketään sillä, jos pukeudun joskus minihameeseen ja korkeisiin korkoihin- se on ainoastaan sen vuoksi, että pidän naisellisista vaatteista- se ei ole vihjaus mistään, ei osoitus arvoistani, ei merkki pinnallisuudesta. Myös minä haluan olla tykätty juuri minuna, ja ihmisten löytävän sydämeni ulkokuoren alta- niinkuin varmaan sinäkin... wink Hyvää yötä!

Riippuvuus vs. vapaus, pakeneminen vs. kohtaaminen, kontrollointi vs. heittäytyminen ja luottamus


Elämä ei ole helppoa. On mielenkiintoista miettiä, mihin ja miksi pienen lapsen avoimuus ja välittömyys, rohkeus ja uskallus, aitous ja spontaanius, usko ja luottamus häviää iän myötä? Lapset osaavat aidosti nauttia pienistä asioista, he eivät usein murehdi juurikaan tulevaa, he ovat sitä mitä ovat, ja luottavat ympärillään olevien ihmisten hyvyyteen, kunnes- jotain tapahtuu; ympäristö alkaakin vaikuttaa negatiivisesti ihmisen kehitykseen, ja alkaa kahlita yksilöä pakottaen häntä tiettyyn muottiin, asettaen hänet alttiiksi kaikenlaiselle vertailulle ja kilpailulle. Jossain vaiheessa lapsi myös huomaa, ettei muihin ihmisiin ehkä voikaan luottaa. Jossain vaiheessa hän kuulee ensimmäisen valheen, kokee ensimmäisen pettymyksen, särkee sydämensä ensimmäistä kertaa. Mutta voisiko silti olla mahdollista, ettei ihminen antaisikaan ympäristön vaikuttaa itseensä? Helppoa se ei ole, ja vaatii vahvuutta- siitä tämän kirjoituksen avauslause.

Itse koen otsikon sanaparit todellakin vastakohtina toisilleen. Riippuvuus on mielestäni ennenkaikkea sitä, ettei ihminen ole silloin vapaa- oli kyse sitten mistä tahansa riippuvuudesta. Riippuvainen ihminen ei voi elää elämäänsä vapaasti, vaan hänen täytyy miettiä mistä saa seuraavan annoksensa, oli se sitten huumetta, drinkki, treeni, työnteko, shoppailu, pelaaminen, suklaa, kahvi, läheisyys, seksi jne. Sen vuoksi ihmisen sisäinen halu olla vapaa voisi toimia myös parhaana motivaationa päästä riippuvuudesta eroon. Se puolestaan vaatii niiden syiden miettimistä, mitkä saavat ihmisen pakenemaan, ja sen asian tunnustamista itselleen mitä pakenee. Mitä voisi tehdä sen sijaan, että nauttii seuraavan "annoksensa"? Ja tapahtuisiko silloin jotain pahaa tai kestämätöntä? Mikä, kuka tai ketkä voisivat auttaa todellisuuden ja oman itsen kohtaamisessa ilman mitään ulkoisia apukeinoja?

Mistä päästiinkin otsikon seuraavaan sanapariin- riippuvainen ihminen pakenee jotain. Usein hän voi ehkä paeta omia pelkojaan, kuten sitä, onko riittävän hyvä sellaisena kuin on, vai tuleeko hylätyksi. Toisinaan pakeneminen voi olla yleistä omien ajatusten, pään ja tunteiden syrjäänlaittamista. Saattaa olla helpompi keskittyä vaikka rankkaan urheilutreeniin, tai pinnalliseen ja lyhytkestoiseen shoppailun tai juhlinnan aiheuttamaan nautintoon, kuin pysähtyä miettimään ja kuulostemaan omaa itseään. Mietinnän tulokset kun eivät välttämättä aina ole kauniita tai kevyitä. Aika usein tarve paeta tulee esiin myös erilaisissa ihmissuhteissa- hetkellä, kun lapsi on kasvanut riittävän vanhaksi tajutakseen, että muut ihmiset voivat myös satuttaa. Joku saattaa paeta aitoa läheisyyttä koko elämänsä, ja syyt voivat olla hyvin inhimilliset. Sydän ei välttämättä pysty unohtamaan joskus kokemaansa kipua.

...jolloin alamme elää elämää asioita jatkuvasti kontrolloiden, mikä taas on heittäytymisen ja luottamuksen vastakohta. Kontrolloinnin ongelma on kuitenkin sen mahdottomuudessa- elämä on alituisen epävarmaa ja pysyviä asioita on vähän. Myöskään omia tunteita on mahdotonta hallita; niitä voi vain säädellä, ei tukahduttaa. Pohjimmiltaan kontrolloinnissa onkin mielestäni kysymys erilaisten "sijaistoimintojen" suorittamisesta ja samalla hienoisesta itsepetoksesta; vaikka kaikki olisi ulkoisesti viimeisen päälle hallittua ja siloiteltua, ei sillä todellisuudessa ole mitään tekemistä asioiden oikean laidan kanssa. Ihmisen koti voi olla kliinisen puhdas ja kirjarivit viivoittimen tarkkuudella suorat, mutta hänen sisällään voi olla täysi kaaos. Tai- ihminen itse voi olla ulkoisesti järkkymättömän viilipyttymäinen ja riippumattoman vaikutelman antava, mutta kätkeä sisälleen suunnattoman ja repivän kaipuun. Uskon silti, että "kontrollifriikki" ihminen saattaisi yllättyä positiivisesti, jos uskaltaisi joskus höllätä otettaan ohjaksista; eläisi vaikka vain yhden päivän vailla mitään hallinnan yrityksiä ja heittäytyisi nauttimaan hetkestä. Itse olen ainakin kokenut niin, että loppupeleissä luottamus ja uskallus palkitaan, kuten heittäytyminenkin. Ja aivan varmaa on se, että vanhana elämäänsä taaksepäin katsellessaan uskallus heittäytyä suojaa katkeruudelta. Rikas elämä syntyy uskalluksesta.

Loppuun haluan todeta, ettei tarve suojautumiseen, pakenemiseen tai kontrollointiin tee ihmisestä huonompaa tai heikompaa. Riippuvainen ihminen on yhtä arvokas ja hyvä kuin kuka tahansa muukin. Aika useinhan kyse onkin oikeastaan kauneudesta, inhimllisyydestä ja herkkyydestä- elämän rankkuus vaatii erilaisia "suojatoimenpiteitä" juuri heiltä, joiden sydän on pysynyt elävänä ja tunteikkaana, heiltä, jotka eivät ole konemaisen itseriittoisia tai kovettuneita. Vaikka lopulta kukaan meistä ei taida sitä olla...

Toivoisin tämän kirjoituksen rohkaisevan yritykseen olla vapaa, heittäytyä, luottaa, ja kohdata niin asiat kuin ihmiset ja itsensä sellaisina kuin ne ovat. Ja samalla muistuttavan siitä, ettei ihmisen pinta useinkaan kerro kaikkea, toisinaan vain murto-osan.

Ihanaa alkavaa syksyä kaikille meille- herkille, inhimillisille, epätäydellisille, tunteville, erehtyville, pelokkaille! smile

Ystävällisyys


Vietin tämän päivän Nurmijärvellä "kotistudio"-äänityksissä erääseen kilpailuun liittyen- asia, josta toivon mukaan voin myöhemmin kertoa lisää hyviä uutisia...! wink Pysähdyin menomatkalla ostamaan R-kioskilta takeaway-kahvin, ja tapasin ehkä yhden ihanimmista myyjistä mitä olen koskaan tavannut- termariin tarttuessani hän keskeytti minut sanoen lempeästi "odotapas niin vaihdan sen tähän toiseen termariin, saat tuoretta kahvia", ja poislähtiessäni huikkasi iloisesti perääni "oikein mukavaa päivänjatkoa sinulle!" Todella harvoin saa noin aidon ystävällistä palvelua. Kyseinen myyjä sai minut hymyilemään pitkälle iltaan saakka. Vähän vastaavanlaisen, jopa hämmentävän ilahduttavan, tilanteen koin parisen viikkoa sitten lenkkipolulla ollessani, kun vastaan juossut suunnistaja katsoi suoraan syvälle silmiini ja sanoi leveän hymyn säestyksellä kuuluvaan ääneen "moi!". Niinikään sain tänään kokea äärimmäisen ystävällistä toimintaa ihanalta naapuriltani (ja ystävältä!), joka tarjoutui hoitamaan koiraani koko päivän, ja entiseltä työkaveriltani (hyvä ystävä myöskin hän), joka auliisti uhrasi koko sunnuntaipäivänsä auttaakseen minua kilpailukappeleeni äänittämisessä. Saman rimpsun jatkoksi täytyy vielä todeta, että perjantaina eräs ystäväni tarjosi minulle lounaan ja sen päätteeksi kyydin pankkiin- pieniäsuuria tekoja varsinkin tässä elämäntilanteessa, kun joudun selviytymään monesta tulessa olevasta raudasta yhtä aikaa ja käytännössä yksin. Ennenkaikkea jokaisesta edelläkirjoittamastani tilanteesta on tullut ihan käsittämättömän hyvä mieli- ja se on mielestäni iso ja merkityksellinen asia smile.

Ystävälliset sanat ja teot saavat helposti aikaan hyvän mielen. Itselläni sääntö toimii myös toistepäin; epäystävällisyys saa helposti aikaan kohtuutontakin mielipahaa ja murehtimista. Olen asunut taloyhtiössä, jossa useamman kuin yhden asukkaan postiluukusta tipahteli säännöllisin väliajoin nimettömiä valituksia milloin mistäkin asiasta. Jonkun koira haukkui liikaa, joku yski yöllä liian häiritsevästi, minä itse soitin liian paljon pianoa. Yhteistä valituslapuille oli nimettömyyden ohella se, ettei niissä pyydetty tai käytetty sanoja "voisitko, kävisikö" tms., vaan ne sisälsivät ainoastaan käskyjä, toisinaan jopa uhkauksia. Moni pahoitti mielensä, minä mukaan lukien. Jokaisella meistä on varmaan kokemuksia myös epäystävällisestä asiakaspalvelusta- tilanteita, joissa asiakaspalvelija suhtautuu sinuun kuin olisit tullut varta vasten pilaamaan hänen päivänsä. Muistan myös erään tilanteen vuosien takaa, kun lähdin pakkasaamuna kauheassa kiireessä ajamaan koulutukseen- enkä ehtinyt putsata autostani kaikkia lumia. Hyvin pian huomasin poliisiauton ajavan kiinni takapuskurissani, ja ajoin tien sivuun toisella kädelläni lumiharjaa etsien. Sain poliisilta täysin ansaitsemani palautteen liikenteelle aiheuttamastani vaarasta, mutta sensijaan hänen viimeistä kommenttiaan en ymmärtänyt; poliisin vastaus vilpittömään pahoitteluuni "otan tästä opikseni" oli "et sä tästä mitään opi, et ennen kuin pelti rytisee".

Joskus on todella vaikea ymmärtää ihmisten epäystävällisyyttä toisiaan kohtaan- ystävällisyys kun on useimmiten helppoa, vaivatonta, yksinkertaista ja täysin ilmaista. Omaa pahaa oloaan ei saisi purkaa toisiin ihmisiin- asia, jota monesti yritin opettaa myös oppilailleni. Parempi olisi vaikka sanoa, ettei voi erityisen hyvin tai että on huono päivä...ja ehkäpä ottaa silloin hetki omaa aikaa ennenkuin laukoo pahan olonsa vasten viattoman kasvoja. Erityisen paljon olen ihmetellyt sitä, miten ihmiset usein satuttavat eniten juuri sitä, joka on kaikkein lähimpänä ja kaikkein rakkain. Ikäänkuin tuttuus olisi oikeutus olla epäystävällinen ja käyttää toista roska-astiana. Niinkuin vain vieraita ja etäälläolevia kuuluisi kunnioittaa, ja hienotunteisuus ja ystävällisyys olisi vain heitä varten. Eikö asian voisi oikeastaan nähdä jopa päinvastoin; että kohtelisi kaikkein kauneimmin sitä, jota rakastaa- omaa puolisoa, vanhempiaan, lapsiaan, ystäviään? Usein kuulee varsinkin pariskuntien välillä keskusteluja, joista huokuu epäkunnioitus, jopa halveksunta, toista kohtaan. Enkä tarkoita tällä "normaaleja" tunteenpurkauksia, jotka kuuluukin saada näyttää läheiselle ihmiselle, vaan täysin turhaa toisen ihmisen mielen pahoittamista. Se saa sivustakatsojankin surulliseksi. Varsinkin silloin, jos ei osaa pahasti sanottuaan edes pyytää anteeksi.

Tänään olen ollut erityisen onnekas saadessani kohdata niin monta ystävällistä ja auttavaista ihmistä- toivon heidän tietävän, että olen vilpittömän kiitollinen! smile Haluaisin jokaisen pysähtyvän joskus miettimään omaa suhtautumistaan kanssaihmisiin- näemmekö heidät vihollisina ja omaa elämäämme hankaloittavina tekijöinä, vai voisimmeko nähdä heidät "kohtalotovereina" ja ystävinä- suurin osa meistä kuitenkin kai loppupeleissä haluaa vain hyvää toisilleen.

Ystävällisyys on pieniä sanoja ja tekoja. Kaikkea sitä, mitä tämä maailma tarvitsee. On hienoa saada toinen ihminen hymyilemään ja tuntemaan lämpöisiä, hyviä tunteita- sensijaan, että olisi se, joka saa itkemään ja satuttaa. Tällaisia ajatuksia tänä sunnuntaina smile Ystävyyden ja ystävällisyyden siivittämää alkavaa viikkoa jokaiselle!

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews