Biografia

Katarina


Kyllä. Otsikko viittaa Bb-Katarinaan. En omista "kaksneljäseiskaa", enkä suunnittele iltapuuhiani ko. ohjelman lähetysajan mukaisesti- mutta jos olen kotona iltakymmeneltä vailla sen tähdellisempää tekemistä niin istun kyllä ruudun ääreen smile. Äitini ihmettelee kovasti, miten jaksan katsoa moista "roskaa" (hänen sanojensa mukaan), mutta minusta on mielenkiintoista seurata ryhmädynamiikan ja roolijaon kehittymistä talon asukkaiden kesken, kuin myös "isoveljen" jatkuvan kontrolloinnin ja provosoinnin aiheuttamaa ihmisten henkisen kantin kestämistä. Pahimmillaan Bb on juomisen, kiroilun, seksin harrastamisen, pahan puhumisen ja oksentamisen seuraamista- eli ihan kamalaa oman sielun saastuttamista, eikä millään lailla mieltä ylentävää tai sivistävää. Parhaimmillaan se on mielenkiintoinen sukellus ihmismieleen ja ryhmädynamiikan lainalaisuuksiin- joista olen kiinnostunut jo pelkästään luokanopettajan näkökulmasta, mutta myös yleisestä mielenkiinnostani ihmisyyttä kohtaan. On karua ja hätkähdyttävääkin seurata, miten kateuden siivittämä pahanpuhuminen alkaa velloa taloyhteisössä aina vaan enemmän ja enemmän kilpailun edetessä ja paineiden kasvaessa.

Katarina häädettiin talosta vasta vähän aikaa sitten, hänen oltuaan ensin useissa yleisöäänestyksissä mukana. Katarina oli suomenruotsalainen vahvalla aksentilla puhuva nukenkasvoinen ja barbinvartaloinen tyttö. Hän vetäytyi talossa usein omiin oloihinsa, katui monesti ohjelmaan suostumistaan, turhautui tehtäviin ja sääntöihin, itki väsymystään, punasteli, ei juhlinut muiden asukkaiden tavoin, ja hakkasi kerran nyrkeillä patjaa sängyllä maatessaan ja kiukkusi isoon ääneen pahaa oloaan- muttei kertaakaan, ikinä, puhunut pahaa muista. Totesi vain muutaman kerran päiväkirjahuoneessa jonkun asukkaan olevan "ilkeä" tai "käyttäytyvän vähän huonosti". Muut nimesivät hänet toistuvasti häätöäänestykseen ja ihmettelivät suureen ääneen, miten joku niin "näkymätön ja viihdyttämätön" PYSTYI kiinnostamaan katsojia. Olen asukkaiden kanssa samaa mieltä siitä, ettei Katarinan "viihdearvo" ollut lainkaan samaa luokkaa kuin monen muun rivommin ja ronskimmin käyttäytyvän asukkaan. Katarina ei tehnyt pelleä itsestään. Mutta hän oli aito. Hän oli kiltti. Hänen sydämensä oli kaunis. Siinä oli hänen salaisuutensa, sillä onneksi em. piirteet ovat yleisesti ottaen vedonneet loppupeleissä eniten suomalaisyleisöön, oli kyse sitten mistä tahansa kilpailusta tv:ssä tai sen ulkopuolella. Katarina ei viihdyttänyt, mutta hän oli se mitä oli. Hän oli inhimillinen. Häntä oli mukava katsoa.

Kun ihminen puhuu pahaa toisesta on se mielestäni sama kuin kyseisen ihmisen otsaan olisi kirjoitettu "olen kateellinen". Mikään ei ole läpinäkyvämpää. Enkä usko olleen sattumaa senkään, että talon naisista kolme sisäisesti ja ulkoisesti kauneinta (Iida ja Johanna Katarinan ohella) ovat toistuvasti olleet muiden asukkaiden "inhokkilistalla". Pahan puhumisen määrää on ollut suorastaan ällöttävä seurata. Toivottavasti pahanpuhujat myöhemmin itsensä ruudusta nähdessään tajuavat käytöksensä läpinäkyvyyden, ja kenties jopa tuntevat hiukan häpeää. Mikään ei ole helpompaa kuin toisen ihmisen arvostelu.

Minkälaisen ihmisen seurassa sinun on hyvä olla? Uskoisin, että ehkä ystävällisen, aidon, iloisen, kannustavan, hyväntuulisen, positiivisen, leppoisan, herkän, inhimillisen..? Ehkei ensisijaisesti "viihdyttävän". Minkälainen ihminen sinä itse olet..? Kuinka moni meistä kohtelee muita niinkuin haluaisi itseään kohdeltavan? Kuinka moni antaa energiaa muille sensijaan, että tuhlaisi ja söisi energiaa ympäriltään? On helppoa odottaa ja toivoa muilta tietynlaista käytöstä tajuamatta lainkaan, että saattaa itse suhtautua ihmisiin ja läheisiinsä täysin omien ihanteidensa vastaisesti. Moni odottaa toisten ihmisten antavan itselleen voimaa- vieden itse sitä jatkuvasti pois heiltä. Kateus ja pahan puhuminen tekee ihmisestä ruman. Ennenkaikkea se antaa heikon vaikutelman. Ja tässä kohtaa heikkous ei ole kaunista.

Oletko sinä valo vai pimeys? Annatko sinä voimaa, vai väsytät? Silloin kun tekee mieli haukkua, arvostella, puhua pahoja sanoja ja ajatella ilkeitä ajatuksia voisi tehdä hyvää kurkata peiliin, ja miettiä, minkälainen ihminen katsoo takaisin. Emme voi vaatia muilta enempää kuin itseltämme. Emme saa antaa kateuden myrkyttää sydäntämme.

Katarina oli Bb-talon lahja. Toivoisin hänen opettaneen jotain tärkeää jokaiselle ohjelmaa seuranneelle. Ja myös kanssa-asukeilleen siinä vaiheessa, kun he pääsevät seuraamaan talon tapahtumia ja omia puheitaan jälkikäteen. Tärkeintä ei ole olla viihdyttävä. Tärkeintä on olla aito ja hyvä muille.

Tällaisin ajatuksin viikonloppuun- eläköön aitous, sisäinen kauneus, hyvyys ja inhimillisyys!

Jännittäminen


Jännittämisen tunteessa on mielestäni paljon hyvää. Se kertoo siitä, että ihminen on läsnä omassa itsessään ja siinä mitä tekee, ja että asioilla, tilanteilla ja toisilla ihmisillä on väliä. Jännittäminen kertoo myös herkkyydestä ja inhimillisyydestä, ja tavallaan myöskin tietynlaisesta nöyryydestä. Lisäksi uskon jännityksen tiettyyn rajaan saakka parantavan ihmisen suoriutumiskykyä tehden hänet valppaaksi, skarpiksi ja keskittyneeksi. Olen aiemmin blogissani kirjoittanut, että pidän ihmisistä, jotka jännittävät. Jännittäminen tekee ihmisen tunteikkaaksi ja helpostilähestyttäväksi, vastakohtana täydellisen itsevarmalle (tai sellaisen vaikutelman antavalle) ihmiselle, joka puolestaan viestii epäinhimillisyyttä, riippumattomuutta, etäisyyttä, jopa kovuutta. Punastelu on mielestäni sympaattista ja kertoo aitoudesta. Samoin kaikenlainen "hermoilu" ja sanoissa sekoaminen, pelonsekainen höpöttely, vapina ja tärinä ovat mielestäni rakastettavia ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä ihmisen. Artistivalmennuksessa meille päivän esiintymisjännityksestä luennoinut psykologi totesi mielestäni oivaltavasti, että yleisö on aina esiintyjän puolella- se ei etsi tai halua löytää "virheitä", se ei kiinnitä huomiota pieniin yksityiskohtiin, se on armollinen ja empaattinen- ja todellakin; ainakin itse olen huomannut nauttivani katsoa ja kuunnella eniten esimerkiksi artisteista juuri niitä, joista näkyy inhimillisyys ja herkkyys jännittämisen muodossa. He saavat heti sympatiani ja lämmön tunteeni puolelleen.

Ulkopuolisen ihmisen, jolle itselleen jännittäminen ei ole ominaista, voi olla vaikea ymmärtää toisten jännittämistä. On helppo puhua jännittämisen turhuudesta, tai jopa turhautua toisen jännitykseen, jos ei itse jännitä. Omasta mielestäni on epähienotunteista ja psykologisesti "väärin" yrittää painostaa jännittävää ihmistä lopettamaan jännittämisen- uskoisin nimittäin jännityksen syiden usein olevan jossain hyvin syvällä ja syntyneen pitkän ajan kuluessa (toki osa ihmisistä saattaa olla luonteeltaan jännittäjiä, jolloin jännittäminen voi olla yhteydessä esim. ujouteen). Pitkän ajan kuluessa syntyneestä reagointitavasta ei voi päästä eroon sormia napsauttamalla. Elämässä on aina hyvä pitää mielessä se, miten vähän loppujen lopuksi tiedämme toistemme tarinoista ja menneisyydestä. Yleensä ihmisen käytökseen, tunnetiloihin ja pelkoihin on aina joku syy. Ehkä eri tilanteita jännittävä ihminen on kohdannut elämässään ulkopuolelta tulevaa ankaruutta, pakkoa tai painostusta. Ehkä hän on kokenut kohtuuttomia vaatimuksia omista suorituksistaan. Ehkä hän on saanut tukea, turvaa ja kannustusta vain vähän. Ehkä hänellä on hyvät syyt jännittämiseensä.

Olen itse aivan toivoton jännittäjä. Sen tietävät niin perheeni ja läheiset ystäväni, kuin myös artistivalmennuksen opiskelukaverini. Tulin opintojen aikana tunnetuksi siitä, että jännitän. Sanoin sen itse myös usein ääneen, sillä koin asian julkituomisen helpottavan oloani- ja toisaalta en olisi voinut jännittämistäni peittääkään, sillä omalla kohdallani se näkyy ulospäin mm. käsien ja jalkojen tärinänä laughing Minulla jännittämiseen auttaa monet pienet asiat kuten siitä avoimesti kertomisen ohella vaikkapa se, että voin jännittävässä tilanteessa olla fyysisesti lähellä muita ihmisiä. Saatan haluta halata tai pitää hetken kädestä kiinni. Kerran pyysin vieressäni istuvaa opiskelukaveriani kertomaan vitsin tai kutittamaan kylkeäni, jotta rentoutuisin smile Oleellista on se, etten yritä salata tai peittää jännitystäni. Onnekseni se ei kuitenkaan kuulu laulamisessani tai äänessäni, minkä uskon itse asiassa johtuvan siitä, että musiikki on aina ollut turvapaikkani. Kehoni saattaa esiintyessäni täristä, mutta tärinä ei kulkeudu lauluuni tai soittooni- ne ovat ikäänkuin irrallisia kaikesta muusta, kaiken jännittämisen ja pelon ulkopuolella. Syynä on luultavasti vahva rakkauteni musiikkia kohtaan- laulaminen riisuu minut aseista ja suojamuureista. Olen silloin eniten oma itseni. Ja esiinnyn tuhat kertaa mieluummin laulaen kuin puhuen wink

Olen kulkenut aika pitkän matkan oman jännitykseni hallinnan suhteen, ja se on vaikuttanut elämääni paljon. En voi edes kuvitella sitä energiamäärää, minkä olen "tuhlannut" mitä erilaisimpien asioiden ja tilanteiden jännittämiseen. Mutta- se kaikki on ollut osa minua ja olen ylpeä itsestäni myös inhimillisten heikkouksieni ja herkkyyksieni kanssa, ne tekevät minusta minut. Enkä haluaisi olla kukaan muu. Uskon kuitenkin siihen, että jännittämisen eteen kannattaa tehdä töitä silloin kun se alkaa haittaamaan tai rajoittamaan elämää, tai vaikkapa henkistä ja/tai fyysistä terveyttä. On raskasta jännittää usein ja paljon. Ja on surullista, jos jännittäminen estää ihmistä tekemästä asioita, joita hän muuten haluaisi tehdä. Oleellista on mielestäni tunnustaa oma jännityksensä itselle ja muille, ja kyetä näkemään se kauniina ja pohjimmiltaan positiivisena asiana, kuten kirjoitukseni alussa totesin. Jännittäminen ei tee kenestäkään huonompaa, päinvastoin. Toinen oleellinen asia on mielestäni sen ymmärtäminen, että jännityksen tunnetta ON mahdollista oppia hallitsemaan, ja että kyse on loppujen lopuksi omasta päästä- vain harva tilanne elämässä on "oikeasti" niin pelottava, että sitä pitäisi jännittää. Jos joudun hyppäämään mereen haiden sekaan, on syytäkin olla peloissaan- mutta kun menen vaikkapa vanhempainiltaan opettajan roolissa puhumaan, tai laulajana keikalle yleisön eteen, ei ole olemassa mitään todellista vaaraa tai syytä pelolle. Ne ovat tilanteita tasavertaisten ihmisten kesken, ja niissä riittää se, että on sellainen kuin on. Usein ihminen saattaakin jännittää ennen kaikkea omaa jännittämistään, jolloin tunnereaktiosta on tullut jollain lailla opittu tapa. Kolmas oleellinen asia on mielestäni se, että opettelee keskittymään siihen mitä on tekemässä, niinsanotusti itse asiaan (kuten laulamiseen ja siihen mitä laulaa), ei omaan itseensä. Myös kaikenlaisista rentoutumis- ja mielikuvaharjoituksista voi olla paljon apua. Kuten luonnollisesti siitä, että valmistautuu jännittävään tilanteeseen hyvin etukäteen, harjoittelee ja käy sitä läpi mielessään. Silloin tilanteen voi kohdata turvallisin mielin tietäen tietävänsä mitä tekee smile

Aivan pohjimmiltaan jännityksen voittamisessa on mielestäni kyse oman itsensä hyväksymisestä, itsensä rakastamisesta, ja täydellisen luottamuksen saavuttamisesta omaan itseen. Silloin ihminen uskaltaa heittäytyä täysin paljaana ja aitona tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja olla täydellisen riippumaton muiden ihmisten mielipiteistä ja ajatuksista. Tietäen itse kuka ja mitä on. Silloin energiaa vapautuu oikeisiin asioihin ja ihminen kykenee nauttimaan siitä, mitä tekee. Ja tiedättekös mitä- minä olen nyt siinä pisteessä, vaikken melkein edes voi uskoa sitä todeksi! Koen tuntevani itseni täydellisesti, vahvuuteni ja heikkouteni, ja tiedän pystyväni melkein mihin vain. Matka on ollut mutkainen, mutta jokainen mutka on ollut tarpeen ja tehnyt minut vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Olen oppinut rajaamaan jännitykseni positiiviseen jännitykseen; siihen, mikä tekee minut läsnäolevaksi ja keskittyneeksi. Enää en luisu paniikin puolelle koskaan, sillä olen sisäistänyt panikoinnin turhuuden, sekä sen, että olen riittävän vahva hallitakseni oman pääni.

Toivon kovasti, että tästä kirjoituksesta olisi jotain hyötyä jollekin jännittäjälle!! Päällimmäinen viestini on se, että jännittäminen on osoitus jostain kauniista ja inhimillisestä, ja ettei siitä voi (eikä tarvitse!) pakottaa ketään pois. Ja kuitenkin, sitä voi oppia hallitsemaan- ajan ja ajattelun kanssa, ja sen myötä, että seisoo aina oman itsensä takana ja hakee vahvuuden sisältään.

Halauksia alkavaan viikkoon!!

Erilainen blogikirjoitus nro 1


Blogini- kuten musiikkinikin- tarkoitus on välittää itselleni tärkeitä arvoja eteenpäin, sekä tuoda valon, toivon ja ilon pilkahduksia ihmisten elämään. YRITÄN myös itse elää täällä esilletuomieni ajatusten ja arvojen mukaisesti, vaikkei se aina helppoa olekaan. Uskoisin ja toivoisin ystävieni ja tuttavieni kuvailevan minua sanoilla kiltti, lempeä, positiivinen ja kärsivällinen- mutta tiedän aivan lähipiirini näkevän myös minussa olevan itsepäisyyden, ajoittaisen kärsimättömyyden, ja toisinaan jopa räiskyvän temperamentin wink Artistivalmennuksen opiskelukaverini sanoivat minulle usein, etten varmaan koskaan suutu, mutta kyllä vain suutun (jopa pisteeseen, jossa saatan repiä tai rikkoa jotain..)- mutta useimmiten yritän pitää mölyt mahassa, ja kielteiset ajatukset omassa päässä, sillä en useinkaan usko niiden julkituomisesta seuraavan mitään hyvää. Jos huomaan eläimiin tai lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa/huonoa kohtelua, en pysty enkä halua hillitä raivoani. Ylipäätään kaikki epäoikeudenmukaisuus on minun punainen vaatteeni. On myös lukuisia miljoona kertaa pienempiä asioita, jotka tietyssä mielen/olotilassa kutittelevat ärsytyskynnystäni- tämä kirjoitus on varattu niiden leikkimieliselle luetteloinnille. Toisinsanoen poikkean hetkeksi polultani ja teen syrjähypyn, mikä toivon mukaan ei kuitenkaan ole kohtalokas wink Palaan ruotuun taas seuraavassa kirjoituksessani, mutta tässä minun ärsytyksenaiheet top 8, satunnaisessa järjestyksessä (ja ehkei niin tosissaan kuitenkaan..):

Vastatuuli. Olen kerran pyörällä ajaessani kokenut tilanteen, jossa vastatuuli oli oikeastikin liian voimakas. Kaaduin, enkä pystynyt enää jatkamaan ajamista kaatumatta uudestaan. Ärsyttävä vastatuuli on myös se, jonka kohtaa kiireessä tarpoessaan ylämäkeä, ja luonnollisestikin raskaiden kantamusten kanssa (kuten auton akun, jonka kerran erehdyin hakemaan kävellen autuaallisen tietämättömänä sen painosta). Kaikkein raivostuttavin vastatuuli on kuitenkin se, joka yltyy juuri sillä hetkellä kun juokset juhliin laittautuneena autoon asuntosi ovelta- ja tuuli liimaa hiuksesi kiinni huulikiiltoon, pilaten siis sekä hiukset että huulet.

Epäselvät ohjeet. Tämä kohta liittyy erityisesti liikenteessä ajamiseen, sekä erilaisten huonekalujen ym. kokoamiseen. Vika ei missään nimessä ole ohjeiden saajan älykkyydessä, vaan niiden antajan ÄRSYTTÄVÄSSÄ suurpiirteisyydessä- asia, mikä on opettajankoulutuksen käyneelle täysin mahdotonta ymmärtää. Lähes poikkeuksetta epäselvien ohjeiden antoon sortuu vastakkaisen sukupuolen edustajat. "Ajat vaan Helsingin moottoritielle", "käännyt siitä missä lukee ainakin Loppi ja jotain muuta", "olet perillä, kun alkaa näkyä sellaisia korkeita kerrostaloja". ??????? Tuonkaltaiset määreet ovat itselleni yhtä konkreettisia kuin se, missä kohtaa avaruutta sijaitsee Iso Karhu. Ainoa oikea tapa on kertoa ohjeet tarkalleen lähtöpisteestä (kotiovi) määränpäähän selkein maamerkein: "Kyltissä lukee Porvoo ja Hanko, ja se on sininen", "käännyt punaisen puutalon kohdalta oikealle, se on ainoa punainen puutalo kymmenen kilometrin säteellä". Epäselviin ohjeisiin törmää myös Ikean huonekaluja koottaessa, niissähän on monesti vain kuvat. Pahimmassa tapauksessa ei niitäkään, kuten taannoin ostaessani mielestäni maailman ihanimmat jouluvalot. Istuin olohuoneeni lattialla arviolta kaksi tuntia selvittäen valovyyhteä vain todetakseni sen menevän koko ajan yhä pahempaan solmuun. Lopulta rytistin valot niin pieneen myttyyn kun sain, ja tungin mytyn omistamani lyhdyn sisään. Toimii niinkin, muttei lopputulos ole läheskään niin romanttinen kuin alkuperäinen ajatus valojen ripustamisesta tähtitaivaaksi parvisänkyyni.

Vaikeasti avattavat pakkaukset. Mehutölkit, joissa on muoviset kierrekorkit. Valmisateriat, joiden muoveissa ei ole mitään aloituskohtaa avaamiselle. Lasipurkit, joiden kannen saa irti vain bodari. Sen kerran kun itselläni on varaa ostaa lempiherkkuani salsaa (lööpeissäkin luki, että muusikot joutuvat elämään kaurapuurolla..), haluan päästä siihen käsiksi heti, enkä vasta minuuttien tuskailun jälkeen. Sitäpaitsi kaikki edellämainitsemani tuotteet ovat suorastaan vaarallisia "tiukkuudessaan"- oma ihoni on muutenkin herkkä (joskus jopa silittäminen sattuu, kuten myös pitkän yön aikana tyyny korviin), ei se kestä taisteluita kovien korkkien ja kansien kanssa. Ehkä olin edellisessä elämässä sadun todellinen prinsessa, joka sai mustelmat selkäänsä patjakasan alla olleesta herneestä...mutta silti. Hiukan sama efekti on myös käsijarrussa, jonka mies on nostanut liian korkealle. Yleensä en epäröi pyytää apua tarvittaessa vaikka satunnaiselta ohikulkijalta, mutta jostain syystä käsijarrucasessa kynnys avunpyyntöön on korkeammalla. Istut siinä sitten liikkumattomassa autossa, kun pitäisi jo olla perillä jossain.

Asioiden unohtaminen kauppareissulla. Yleensä muistan aina ostaa kaupasta kaikki tarvitsemani elintarvikkeet ilman muistilappuja, mutta kaksi asiaa unohtuu lähes poikkeuksetta. Suodatinpussit ja wc-paperi. Ne kun ovat vielä ne tärkeimmät, joita ilman ei voi elää. Tai ainakin paperia pitäisi olla, siitähän saa tarvittaessa suodatinpussinkin (kokeiltu on). Mutta ei kun ei. Sinne jäävät hyllylle.

Alinopeus loistavalla ajokelillä. Tie on kuiva. Tie on suora. Aurinko paistaa, muttei liikaa. On kesä. Taivaalta ei tipu mitään. Edessäsi ajetaan kuudenkympin alueella neljää kymppiä. Vaikka tie on siis enimmäkseen suora, on siinä kuitenkin juuri sopivasti pikkumutkia ja sulkuviivoja, jotta et vahingossakaan pääse ohitse. On kiire- töihin, lääkäriin, tapaamiseen, virastoon. En pysty käsittämään.

Teinien kiljunta kesken päiväunien. Asuin aiemmin taloyhtiössä, jonka pihan leikkipaikalle saapui aina iltapäivisin lauma teini-ikäisiä tyttöjä leikkimään ponnulaudalla (liekö oikea termi?) He eivät asuneet ko. taloyhtiössä. He eivät olleet lapsia. Heidän kiljuntansa ei ollut aitoa iloa, se oli hysteeristä, teennäistä, holtitonta esittämistä. He onnistuivat lähes poikkeuksesta ajoittamaan iltapäivän riehuntatuokionsa omien päiväunieni kanssa samanaikaiseksi. Asuin ylimmässä kerroksessa, joten huutoni ikkunasta tuskin olisi tavoittanut heitä, varsinkaan heidän oman metelinsä ylitse- toisaalta en edes halunnut mennä keskeyttämään "ilakointia" ja vastaanottaa kaikkea teiniangstia tiukkapipoisuudestani ja itselle kuulumattomiin asioihin puuttumisesta. Mieluummin olisin silti kuunnellut vaikka iskuporakonetta. Hyvästi päiväunet neljäksi vuodeksi.

Myyjä, joka päättää puolestani- väärin. Menin kerran suutarille korkeakorkoisten saappaideni kanssa, ja pyysin häntä vaihtamaan kuluneiden korkolappujen tilalle uudet laput. Kumiset. Myyjän mielestä se oli huono idea. Yritin perustella valintaani sillä, etten erityisemmin nauti metallisten korkolappujen aiheuttamasta kalkatuksesta ja sen aiheuttamista tuijotuksista. Myyjä siihen: "jos kerran tykkäät käyttää korkeakorkoisia kenkiä niin silloin ne saavat myös kuulua". Ahaa. Olin kiireessä, eikä ollut aikaa väittää vastaan. Kengät uusine korkolappuineen jäivät hyllylle käyttämättöminä, sillä en edellenkään pitänyt kalkatuksesta. Vastaava tilanne sattui kerran kampaamossa, johon astelin ostamaan blondatuille hiuksille sopivaa shampoota. Kerroin myyjälle, että hopeashampoot yleensä tekivät hiukseni harmaiksi, joten halusin jotain muuta. Myyjän mielestä hopeashampoo oli ainoa oikea valinta. Ostin hopeshampoon. Hiukseni harmaantuivat. Eivätkä pelkästä harmituksesta.

Nälkä. Mielestäni ihmiset eivät ota nälkää tarpeeksi vakavasti. Sehän on suorastaan vaarallinen olotila. Itseäni alkaa nälkäisenä pyörryttää. Saatan kaatua ja lyödä pääni. Saatan kuolla. Mielestäni nälkään pitäisi suhtautua sen ansaitsemalla vakavuudella, ja antaa ruokaa nälissään olevalle VIIPYMÄTTÄ. EI mennä ensin tankkaamaan, soittaa puhelua, käymään pankissa. Vaan heti. Ihan oikeasti. Nälkäisenä kiukustun nanosekunnissa (mikähän se edes on), mutta itku tulee seuraavaksi. Niin turhaa, kun joku voisi vaan kantaa eteeni vaikka juustohampurilaisen. Viipyilemättä.

No niin. Oikeastihan minun maailmaani mahtuu ihan hyvin myös tuuli, epäselvät ohjeet, erilaiset pakkaukset, unohtelu, kiljunta, kaikenlaiset tienkäyttäjät ja se vihoviimeinen näläntunnekin. Tämä oli minun syrjähyppyni blogikirjoittajana, ja samalla osoitus omasta epätäydellisyydestäni smile Valon soturi ja päivänsädekään ei aina ole yhtä hymyä. Mutta useimmiten kuitenkin, toivottavasti se riittää! Hassunhauskaa viikkoa jokaiselle, ja kykyä nähdä ei niin kivojenkin tilanteiden koomisuus! wink

Kateus


Jos minun pitäisi kuvailla kateuden tunnetta kolmella adjektiivilla olisivat ne myrkyllinen, energiaavievä ja- turha. Kateudesta ei seuraa koskaan mitään hyvää, ja sen täytyy tuntua pahalta sekä kateellisesta itsestään että kateuden kohteelta. Usein on vaikea ymmärtää, miksi kateutta tuntuu silti olevan ympärillämme niin paljon- miksi on "helpompaa" kadehtia toisen onnea ja menestystä kuin iloita toisen puolesta? Miksi ylipäätään keskitymme toisten elämään sensijaan, että eläisimme omaamme? Kulunut mutta toden kertova sanontakin kuuluu, ettei toisen onni ole pois omasta. Ja sitähän se todella ei ole; mahdumme kaikki samaan maailmaan ihan hyvin, ja tilaisuuksia, mahdollisuuksia, onnistumisia ja onnea riittää varmasti jokaiselle. Niinkuin riittää elämän varjopuoliakin. Kateus on mielestäni turhaa myös sen vuoksi, ettemme koskaan tiedä lopullista totuutta toisen ihmisen elämästä. Ulkopuoliselle asiat voivat näyttää hienoilta ja kauniilta ja sitä kautta kadehdittavilta, mutta pinnan alta voi löytyä jotain aivan muuta. Emme myöskään voi koskaan tietää, minkälaisen matkan joku ihminen on kulkenut tiettyyn pisteeseen tullakseen- mistä hän ehkä on joutunut luopumaan, minkälaisia vastoinkäymisiä hän on kohdannut, mikä on hänen tarinansa. Aika minkä käytämme toisen ihmisen kadehtimiseen voisi olla käytettävissä myös omasta elämästämme nauttimiseen.

Tietysti on olemassa myös "positiivista" kadehtimista, joka on ennenkaikkea jonkin asian vilpitöntä ihailua toisessa ihmisessä tai hänen elämässään. Itse tunnen sen kaltaista kateutta erityisesti kahta asiaa kohtaan: kadehdin naisia, joilla on luonnostaan upean paksut ja pitkät hiukset, ja kadehdin ihmisiä, joilla on hyvät unenlahjat smile Hiukset ovat mielestäni naisen kruunu, ja pelastavat huononkin ulkonäköpäivän ollessaan aina tuuheat ja hurmaavat ilman erityisempää laittamista. Eräällä ystävälläni on luonnonkiharat, punaiset, vyötärölle asti ulottuvat hiukset...kuola valuu niitä katsoessa wink Hän on niin kaunis! Mitä taas tulee nukkumiseen, niin en edes kykene muistamaan milloin viimeksi yöuneni ei olisi ollut katkonainen (tarkoittaa kohdallani noin viittä heräämistä yön aikana, ja aina tietyn ajan valveillaoloa jokaisen heräämisen jälkeen). Ensimmäisenä mieleeni muistuu yli viidentoistavuoden takainen interrail-reissu siskoni kanssa, kun nukuin Espanjasta Portugaliin vievässä yöjunassa kuin tukki (minkä johdosta melkein missasimme päätepysäkin)- poikkeuksellisen sikeä uni taisi olla seurausta raskaasta ja pitkästä kävelystä rinkan kanssa, ja varmaan osittain myös reissussa olon aiheuttamasta stressittömästä ja huolettomasta mielentilasta. Olen NIIN kateellinen ihmisille, jotka nukahtavat välittömästi päänsä tyynyyn painaessaan, ja heräävät ensimmäisen karran vasta aamulla- virkeinä ja levänneinä. En osaa edes kuvitella...! Olen jo pitkään haaveillut kyvystä laittaa aivot kirjaimellisesti narikkaan nukkumaankäydessä (ja joskus muulloinkin..)- omalla kohdallani kun mikään muu ei todistetusti saa pääni raksuttamista lakkaamaan. Ei edes yön pimeinä tunteina kirjoittamani muistilappupinot mielessä pyörivistä ajatuksista, olivat ne sitten ongelmavyyhtejä tai kuningasideoita. Ajattelen liikaa, ja olen kateellinen ihmisille, jotka eivät smile Mutta kuten totesin, edelläkirjoittamiini kateuden tunteisiin sisältyy tärkeimpänä osana ilo toisen ihmisen puolesta ja onni hänen onnellisuudestaan.

Uskoisin musiikkialalla- kuten monella muullakin- liikkuvan paljon kateutta. Surullista kyllä, luulisin naisten tuntevan sitä vielä miehiä enemmän. Mutta ilman vertailua muihin kateutta ei olisi(!) Itse olen onnekseni kyennyt lopettamaan oman itseni vertaamisen muihin jo aika kauan aikaa sitten, liittyen sekä ulkoisiin asioihin, elämäntilanteeseen, että musiikkiin ja laulamiseen. Jokainen on erilainen ja siten ainutlaatuinen, niin ihmisenä kuin laulajana. On hienoa, että on olemassa erilaisia artisteja ja erilaista musiikkia. Kykenen iloitsemaan vilpittömästi monien tuttavieni ja ystävieni eteenpäinpääsystä musiikkimaailmassa- samalla käytän heitä ja heidän tarinoitaan esikuvina ja rohkaisuna itselleni oman unelmani saavuttamisessa.

Maailmassa, jossa on paljon kateutta, on ollut koskettavan ilahduttavaa huomata, miten niin moni ihminen on ollut vilpittömän onnellinen puolestani nähtyään juuri julkaistun sinkkuni musiikkivideon- ja ylipäätään seuratessaan elämänmuutostani opettajuudesta muusikkouteen. Olen saanut ihan huikean määrän tukea ja kannustusta, ja kokenut ihmisten olevan aidosti onnellisia omasta onnestani. Olen saanut suunnattoman määrän voimaa jokaisesta kannustavasta kommentista, sekä tunteen siitä, etten kulje matkaani yksin. Koen olevani täynnä kiitollisuutta! Voi hyvinkin olla, että ilman kannustusta olisin saattanut jättää matkani kesken.

Itse tiedän myös sen, että omassa elämässäni ei ole "aihetta" negatiivisen kateuden tuntemiseen- olen kulkenut pitkän matkan tullakseni siihen missä nyt olen. Lukuisten väärien suuntien jälkeen, epäröintien, haavojen ja kolhujen viisastuttamana, olen oppinut vihdoin pitämään huolta omasta onnellisuudestani ja suojelemaan itseäni, ja tekemään sitä mihin sydämeni palaa. Silloin minun ei myöskään koskaan tarvitse katsoa sivuilleni ja tuntea kateutta. Onnellisuus suojaa kateuden tunteelta. Elämän tarkoitus on olla onnellinen.

Musiikki


Olin viime keskiviikkona Saara Aallon konsertissa Tampere-talossa. Aiemmin Saara oli minulle tuttu lähinnä Voice of Finlandista, mutten etukäteen tiennyt juuri lainkaan hänen ohjelmistoaan, eikä minulla ollut mitään ennakkokäsitystä hänestä live-esiintyjänä. Niinpä istahdin tuolilleni rennon leppoisissa fiiliksissä, kunnes bändi soitti ensimmäiset sointunsa ja Saara avasi suunsa- samalla sekunnilla ja täysin varoittamatta kyyneleet alkoivat virrata poskiani pitkin. Jatkaen virtaamistaan lähes tauotta läpi konsertin. Ne kyyneleet tulivat jostain hyvin syvältä, selittämättömällä voimalla ja aitoudella. Usein puhutaan siitä, miten jokin artisti tai kappale koskettaa- tuona keskiviikkoiltana tunsin musiikin koskettavuuden konkreettisesti, sydänjuuriani, luitani ja ytimiäni myöten. Musiikki liikutti sisintäni tavalla, johon minulla itselläni ei ollut mitään sanomista tai valtaa. Vaikka olen aina tiennyt oman herkkyyteni ja tunteikkuuteni, en ollut varannut käsilaukkuuni yhtään nenäliinaa; kai oletin, ettei itselleni täysin vieras artisti herättäisi ylitsepääsemättömän voimakkaita tunteita mihinkään suuntaan. Olin odottanut "vain" nautinnollista ja viihdyttävää musiikkihetkeä. Kaulahuivistani tuli entinen konsertin aikana- ensin sipaisin sillä vain varoen märkiä poskiani, mutta lopulta hautasin kasvoni kokonaan huivin suojiin, niistin ja nyyhkytin. Väliajalla hain vessasta ison pinon käsipyyhkeitä, ja asettelin ne sievästi vieressäni olevalle tyhjälle penkille- enkä enää edes välittänyt siitä, että saatoin herättää jonkin verran huomiota silmiinpistävällä liikuttuneisuudellani (vaikken ollutkaan salin ainoa itkeskelijä).

Konsertti oli vavisuttava, intensiivinen, puhdistava ja hengästyttävä elämys. Illan lumo syntyi kokonaisuudesta ja sen tyylikkyydestä lähtien konserttipaikasta, ja sekä bändin että Saaran puvustuksesta. Myös äänentoisto oli huikeaa luokkaa. Kun tuohon kontekstiin lisätään Somewhere over the rainbown tyylisiä klassikoita ainutlaatuisen upealla laulu- ja soittotaidolla oli lopputulos suorastaan hämmentävän ihana. Kaiken kruunasi Saarasta välittyvä aito läsnäolo ja rakkaus musiikkiin- ollen ehkä konsertin koskettavuuden tärkein tekijä. Teknistä taidokkuutta on helppo ihailla, mutta vailla tunnetta se jättää usein kylmäksi. Saaran laulussa yhdistyi molemmat, ja sillä reseptillä hän sai ainakin minut sulamaan (ja myös vieressä istunut ystäväni vajosi koko ajan tuolissaan alemmas ja alemmas, joten taisi hänkin hiljalleen saavuttaa sulamispistettään... laughing)

Juttelin pari päivää sitten siskoni kanssa saunan lauteilla siitä, mistä ja miten ihmisen musiikkimaku mahtaa syntyä, ja miksi eri ihmiset tykkäävät kuunnella erilaista musiikkia. Toisaaltahan makuasioita ei kai oikein edes voi selittää, eivätkä ne musiikissakaan välttämättä omaa sen syvällisempiä syitä kuin vaikka se, että toinen tykkää suolaisesta ja toinen makeasta ruoasta. Päädyimme keskustelussamme kuitenkin siihen, että ennenkaikkea musiikki on ihmisille väylä tunteiden käsittelyyn ja ilmaisuun. Miten suuri ja tärkeä tehtävä! Ehkä itse pidän herkästä musiikista sen vuoksi, että se auttaa minua käsittelemään ja elämään omaa herkkyyttäni... Musiikkihan vaikuttaa ihmisen aivoihin ihan oikeasti ja konkreettisesti- mistä sain todisteen myös ollessani opiskelijatyttönä mukana tutkimuksessa, jossa tutkittiin eri musiikkigenrejen vaikutusta aivoihin, siis asettamalla piuhat päähän ja kuulokkeet korville. Myös musiikin terapeuttinen vaikutus on vahva ja ilmeinen. Minua itseäni ei ole koskaan rauhoittanut mikään muu paremmin kuin musiikki- on kyse ollut sitten yo-kirjoitusten jännittämisestä, pimeän pelosta yöllä, nukahtamisvaikeuksista, matka"täpinöinnistä" tai- esiintymisjännityksestä. Keikkajännitykseen auttaa itselläni kaikkein eniten se, että keskityn musiikkiin. Keskityn siihen mitä laulan, biisien teksteihin ja tunnelmiin- en yleisöön, en harhaileviin ajatuksiini, en omaan itseeni.
Vaan musiikkiin.

Musiikissa on valo ja lohtu. Musiikissa on kaikki elämän sävyt ja värit, siinä on inhimillisyys, kipu ja kauneus. Musiikki parantaa ja eheyttää. En osaa edes kuvitella maailmaa ilman musiikkia. Minun maailmassani ja sydämessäni musiikilla on aina ollut ylivoima ja suurin tila. Musiikki on minun rakkauteni ja intohimoni. Laulaessani olen onnellisempi ja eniten oma itseni kuin koskaan muulloin. Musiikki riisuu minut aseista.

Toivon ja uskon edelläkirjoittamani näkyvän myös lähipäivinä julkaistavalla musiikkivideollani. Video on tehty pienellä budjetilla mutta suurella sydämellä. Kun katselin tänään sen raakaversiota näin onnelliset kasvot, sädehtivät silmät, suoraan sydämestä tulevan hymyn. Ne olivat minun, ja niiden takana oli vain yksi syy.

Musiikki.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews