Biografia

Oletko huolissasi- vai huolehditko?


En taida olla lainkaan paras ihminen kirjoittamaan otsikon aiheesta- tietänen huolissaan olemisesta vähän liiankin paljon, mutta vasta viime vuosina olen alkanut oppia kääntämään murehtimisen käytännön toimiksi ts. muuttamaan huolissaan olemisen huolehtimiseksi. Luin taannoin erittäin mielenkiintoisen artikkelin, jossa huolehtiminen ja huolissaan oleminen nähtiin nimenomaan toistensa vastakohtina. Artikkelissa kirjoitettiin huolissaan olemisen olevan tosiasiassa välittämisen vastakohta (vaikka ihmiset usein helposti erehtyvät toisin luulemaan). Ja todellakin; huolissaan oleminen lamauttaa ihmisen ja vie hänen kykynsä ajatella järkevästi tehden hänestä toimintakyvyttömän. Huolissaan oleminen on usein "vain" huolestuneita ajatuksia, pirujen maalaamista seinälle, tulevan ja turhan murehtimista, kauhuskenaarioiden maalailua, negatiivisissa mielikuvissa vellomista, passivoivaa pelkoa. Huolissaan oleminen EI auta mitään tai ketään. On erittäin tärkeää tajuta, että negatiivisista ajatuksista ja peloista ei ole mitään hyötyä; ne ainoastaan syövät energiaa, eivätkä saa epämukavan olon syitä poistumaan. Välittäminen sensijaan on aktiivisia tekoja, joita siivittää positiivinen ajattelu, määrätietoinen toiminta ja usko hyvään. Välittäminen on sitä, että huolehdit, eli toimit.

Jätän usein pienen Olivia-chihuahuani äidilleni hoitoon- kiitos vain hänelle siitäkin avusta smile Suhtaudun koiraani monella tavoin kuin lapseen, toisinaan jopa kuin särkyvään ja hauraaseen esineeseen. Pari vuotta sitten joulun aikaan olin lähdössä pois vanhempieni luota pyhien vietosta siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa, ja Olivia jäi äidin huostaan. Olimme vasta kurvaamassa parkkipaikalta autolla kun mieleeni tuli jokin syy soittaa äidille-asia oli täysin mitätön, mutta kun äitini ei vastannut soittooni olin saman tien varma siitä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut. Siis myös Olivialle. Soitin äitini numeroon tauotta, ja jokaisen vastausta vaille jääneen soittoyrityksen jälkeen paniikkini kasvoi kiihtyvään tahtiin. En kyennyt lopettamaan soittamista, en osannut enää ajatella selkeästi. Siskoni poikaystävä seurasi toimintaani sivusta ja totesi lopulta "oletsä aina tollanen?? Sun pitäs varmaan alkaa harrastaa joogaamista tai jotain, eihän tosta tuu yhtään mitään". Sanat hätkähdyttivät. Panikoimisestani ja tauttomasta puhelimen näpyttelystänihän ei tosi asiassa ollut yhtään mitään hyötyä. Ja toisaalta, miten todennäköistä oikeasti olisi ollut se, että vain muutama minuutti poistumisemme jälkeen- jolloin kaikki siis vielä oli hyvin- taivas olisi pudonnut äitini niskaan, hänen asuntonsa Olivia mukanaan olisi palanut tulipalossa, tai jotain muuta vastaavaa kamalaa olisi tapahtunut- siis asioita, jotka oikeastikin tulivat mieleeni istuessani auton takapenkillä lähestulkoon täristen ja henki salpautuen. Huolissaan oleminen todellakin lamaannuuttaa ihmisen. Jollain tapaa se on myös hyvin itsekäs tunne, ja omaan murehtimiseen ja pelkoon keskittyvä. Kyseinen esimerkki ei todellakaan ole ainoa osoitus epärationaalisesta toiminnastani, ja onkin aikamoinen ihme, etten ole saanut vatsahaavaa tai vastaavaa alituisesta huolestumisesta ja jännittämisestä. Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen "sukuvika", sillä rakas äitini on myös yhä edelleen ekspertti huolissaan olemisessa. Hänen tapoihinsa kuului mm. aikoinaan se, että kun lähdin täysi-ikäisyyden saavutettuani perjantaina tanssimaan kavereideni kanssa liimaantui äiti olohuoneen ikkunan ääreen seisomaan ja seisoi siinä aina siihen saakka kunnes tulin takaisin kotiin- eli useimmiten yön viimeisellä bussilla. Auttoiko hänen seisomisensa ikkunalla yön pimeyteen tuijottaen jotenkin minua suojautumaan yössä mahdollisesti kohtaamaltani pahalta? Vastaus lienee itsestäänselvä. Jos jotain pahaa olisi sattunut niin olisi tapahtunut joka tapauksessa täysin riippumatta äitini sijainnista tai valveillaolosta. Huolissaan oleminen on inhimillistä, mutta se ei ole sama asia kuin välittäminen. Toisinaan huolissaan oleminen voi jopa olla tavaksi tullut tai opittu reagointitapa, jolloin ihminen ikäänkuin tulee riippuvaiseksi negatiivisista ajatuksistaan ja kaikenlaisten uhkakuvien synnyttämisestä mielessään. Niihin on helppo jäädä vellomaan tajuamatta lainkaan oman toimintansa järjettömyyttä ja hyödyttömyyttä- ellei asiaa pysähdy oikeasti ajattelemaan, kuten itse olen viime vuosina tehnyt.

Asioiden murehtiminen elämässä on oikeastikin aivan täydellisen turhaa. Ensinnäkään murehtimisen aiheet eivät koskaan lopu, toisekseen me voimme itse vaikuttaa loppupeleissä vain hyvin vähän vaikkapa siihen, mitä läheisillimme tapahtuu. Ja silloin kun oikeasti haluamme vaikuttaa pitäisi kysymyksen olla konkreettisista teoista, ei negatiivisten ajatusten pyörittelystä oman pään sisällä. Kun välität, toimit. Kun haluat auttaa muutat huolissaan olemisen huolehtimiseksi. Silloin pystyt suuntaamaan energiasi oikein, etkä käänny sisäänpäin omaan itseesi ja pelkoihisi. Huolehtiminen on aktiivista, järkevästi ajateltua toimintaa- huolissaan oleminen epärationaalista ja passiivista panikointia. Toisinaan voisi myös olla hyvä miettiä mihin kaikkeen muuhun voisimme käyttää sen ajan kun olemme huolissaan jostain asiasta ja murehdimme (usein) tulevaa. Itsekin olen viettänyt sängyssäni monenmonta unetonta yötä jännittäen milloin mitäkin- tentin tuloksia, työhaastattelua, ystävän vointia, työpäivän haasteita, laulukilpailuja, pääsykokeita, rahojen riittävyyttä, matkan onnistumista jne.jne.jne. Kuinka turhaa! On viisautta kyetä erottamaan asiat mihin voimme itse vaikuttaa ja mihin emme (ja ymmärtää se, että ainakaan sängyssä murehtiminen ja pyöriminen ei auta yhtään mitään...)- kuten sen tajuaminen, että pelkät pelonsekaiset ajatukset eivät vie mitään asiaan eteenpäin tai parempaan suuntaan, ei omassa tai läheisemme elämässä. Paljon tärkeämpää on nauttia elämästä ja sen ohikiitävistä hetkistä- ja huolen hetkellä tehdä kaikkemme, siis konkreettisin teoin, jotta saamme huolen aiheen mahdollisimman nopeasti pois sydämestämme.

Välittävä ihminen on aktiivinen. Hän auttaa ja toimii- hän ei ole huolissaan. Välittämisen täyteistä ja huolivapaata viikkoa jokaiselle!

Uskallus


Näin jokin aika sitten erittäin mielenkiintoisen, paljon kertovan, todentuntuisen ja vahvatunnelmaisen unen. Olin suorittamassa laskuvarjohyppyä suurehkon ryhmän kanssa ja odottelin omaa vuoroani- en kuitenkaan lentokoneessa, vaan eräänlaisen harjakaton päällä, joka siis sijaitsi taivaalla. En ollut hypännyt koskaan aikaisemmin, ja olotilani lähenteli pakokauhua; olin lähestulkoon varma, että kuolen. Pelkäsin itse asiassa kuolevani jo ennen varsinaista hyppyä, sillä tunsin koko ajan liukuvani kattoa alaspäin ja olin jatkuvasti pudota. Samalla kuitenkin tunsin unessa, että nimenomaan hermoiluni aiheutti lipsumisen katolla. Oma vuoroni tuli yhtäkkiä ja täysin varoittamatta ilman, että olisin mitenkään saanut itseni psyykattua oikeanlaisen itsevarmuuden ja keskittymisen tilaan. Paniikissa kyselin hyppyjä ohjaavalta mieheltä mitä minun tulisi tehdä, että selviäisin hengissä. Hän vastasi: "ei mitään". "Kai minun pitää kuitenkin vetää siitä narusta?", kyselin hämilläni. "Ei pidä, sinä vain hyppäät", oli ohjaajan vastaus. Sillä sekunnilla minun piti tehdä valintani, koska lähtölaskenta oli jo alkanut; luottaisinko miehen sanoihin ja "vain hyppäisin" miettimättä mitään muuta, vai jäisinkö pelon ja epäröinnin valtaan, peruisinko kenties koko hypyn. Aika loppui, en ehtinyt jäädä arpomaan vaihtoehtojen välillä, joten otin askeleen eteenpäin tyhjyyteen ja...vain hyppäsin. En enää ajatellut mitään. Ilmalentoni oli täydellinen- juuri sopivan hurja ja kiihtyvä, mutta koko ajan tunsin olevani täysin turvassa. Ilma ympärilläni tuntui pehmeältä, hallitsin itseni ja asentoni, ja vain nautin pitkästä pudotuksesta. Maata lähestyessäni huomasin, että alapuolellani juoksi joku, jonka tarkoitus oli ilmeisesti ottaa minut vastaan. Ja todellakin; en tumpsahtanut maahan, vaan suoraan tuon ihmisen syliin, silkinpehmeästi, kevyesti, kuin häneen sulautuen. Voitte kuvitella tunteeni hypyn ja syliin laskeutumisen jälkeen- lähdin hyppien ja kirkuen juoksemaan onnesta pakahtuneena. Uskalluksen ja onnistumisen tunne oli pakahduttava. Sitten heräsin.

Uni välitti erittäin tärkeän viestin uskalluksesta. Uskallus on mielestäni nimenomaan sitä, että ihminen uskaltaa tehdä jonkin asian/heittäytyä johonkin ILMAN, että hän tietäisi tasan tarkkaan mitä on tapahtumassa tai mikä on lopputulos. Uskallus ei kysy takeita tai lupauksia. Se ei kaipaa tulevaisuuteen näkemistä. Se ei hae tuttua ja turvallista. Se ei tarvitse seurakseen mitään- ei tietoa, ei selkeyttä, ei toisten tukea tai hyväksyntää, ei hyvityksiä. Uskalluksessa on kirjaimellisestikin kysymys hypystä tuntemattomaan- askeleesta, jonka otat miettimättä yhtään mitään, tietämättä miten lopulta käy ja mitä uskalluksesta seuraa. Se on puhdasta rohkeutta ja "sokeaa" luottamusta. Sitä, että HALUAT hypätä, vaikka et tiedä mitä hypyn jälkeen tapahtuu. Uskalluksessa on kysymys vain uskalluksesta, ei mistään muusta. Uskallusta ei tarvitse eikä voi perustella. Uskallus ei johdu syistä; se joko on sinussa tai ei ole.

Olen monesti blogissani kirjoittanut uskon, toivon ja luottamuksen merkityksestä. Ne ovat mielestäni tärkeitä asioita maailmassa, jossa tieteen selitykset loppuvat usein kesken, ja maailmassa, jossa varmaa on vain epävarma. Usko, toivo ja luottamus virittävät ihmisen mielen positiivisuuden tilaan, joka ruokkii lisää positiivisuutta, ja pikkuhiljaa hyviä asioita alkaa tapahtua- luottamus palkitaan. Silti uskominen ja luottaminen vaativat seurakseen myös uskalluksen, sillä uskallus saa ihmisen tekemään konkreettisia tekoja. Ja vastaavasti uskallus vaatii oikean mielentilan; sen, jossa et ajattele mitään, tai etsi syitä, minkä vuoksi sinun kannattaisi uskaltaa. Uskallat, koska luotat. Uskallat, koska et pelkää. Uskallat, koska haluat. Uskallat, koska se on ainoa vaihtoehto. Juuri niinkuin unessani. Jokaisella on varmaan kokemuksia tilanteista elämän eri osa-alueilla, joissa on halunnut ja yrittänyt uskaltaa jotain, mutta oma mieli ja sen pelot ovat kuitenkin tehneet yrityksestä epäonnistuneen. Silloin et ole tosiasiassa edes ollut valmis uskaltamaan. Itse muistan lapsuudestani useitakin tilanteita, joissa olen lähtenyt yrittämään jotain asiaa ennenkuin mieleni on ollut siihen valmis. Näin on käynyt mm. koulun telinevoimistelu- ja korkeushyppytunneilla- olen, osin alitajuntaisesti, pelännyt epäonnistuvani jo lähtiessäni juoksemaan kohti telinettä, jolloin koko yritys on mielestäni jo ollut tuomittu epäonnistumaan. Kyse ei siis ole ollut taidoistani tai osaamisestani, vaan siitä, että olen antanut pelolle vallan. Uskon, että myös uneni laskuvarjohyppy olisi epäonnistunut, jos olisin epäröinyt vielä hypätessäni.

Elämässä on tärkeää uskaltaa. Oli kyse sitten rakkaudesta, omien unelmien ja intohimojen toteuttamisesta, elämänsuunnan muutoksista, uranvaihdoksesta. Uskalluksen hetkellä mieli pitää tyhjentää kysymyksistä, peloista ja epävarmuuksista, sillä ne tappavat ihmisen rohkeuden ja saavat yrityksen epäonnistumaan. Itse olen vasta viime vuosina alkanut uskaltaa tehdä asioita, joita en olisi koskaan ennen uskaltanut- vaikka tosiasiassa mikään asia elämässäni tai ympärilläni ei ole muuttunut; minulla ei ole enemmän syitä uskaltaa tänään kuin oli eilenkään tai viisi vuotta sitten. Mutta uskalluksessa ei olekaan kysymys syistä. Olen uskaltanut muuttaa uudelle paikkakunnalle yksin tuntematta käytännössä ketään uudesta kotikaupungistani, olen uskaltanut irtisanoa luokanopettajan virkani tietämättä mistä tulen saamaan elantoni sen jälkeen, olen uskaltanut osallistua laulukilpailuhin itseni ja persoonani likoonlaittaen ja tehdä sen vieläpä televisiokameroiden edessä, olen uskaltanut heittäytyä uusiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin kyselemättä mihin ne johtavat. Jokainen uskallukseni on palkittu. Ja- uskalluksen hetkellä en ole miettinyt yhtään mitään, sillä miettimisen ketju olisi loputon ja vastauksia vailla. Tulevaisuuteen ei näe kukaan. On tärkeää uskaltaa, uskalluksella on itseisarvo. Ja USKALLAN väittää, että kun uskallat, et useimmiten menetä yhtään mitään- päinvastoin, saat monin verroin takaisin.

Siksipä haastankin sinut uskaltamaan jotain ehkä jo tänään. Rohkeutesi tullaan palkitsemaan smile

Ajatuksen voima


Yritin lapsena tehdä monia asioita ajatuksen voimalla- uskoen ja luottaen. Lentoyrityksiä harrastin sekä huoneeni kirjoituspöydältä että takapihamme rinteen jyrkänteeltä hypäten, ilman mitään teknisiä apuvälineitä, käsivarsia heilutellen, uskoen ja luottaen. Yritin useamman kerran myös kävellä veden päällä, olihan joku muukin siinä joskus onnistunut wink Kaikki yritykseni epäonnistuivat toistuvasti, mutta olin vilpittömän varma sen johtuvan fysiikan lakien sijaan uskoni puutteesta- en nimittäin kyennyt täydellisesti hiljentämään alitajuntani vaimeaa epäröintiä entä jos putoan, entä jos vajoan. En, vaikka miten yritin meditoida ja keskittyä edessäolevaan suoritukseen silmät suljettuina ja itsevarmuutta uhkuen. Tuloksena oli onneksi kuitenkin harmituksen ja pettymyksen ohella ainoastaan muutamia vaarattomia mustelmia laughing Yhä edelleen ajattelen silti ihmeiden olevan mahdollisia silloin kun usko on horjumaton.

Ajatuksen voima on mielenkiintoinen käsite- asia, josta puhutaan paljon eri yhteyksissä, ja asia, jolla todistetusti on ihan oikeaa tehoa ja merkitystä. Jopa lääkärit ovat maininneet positiivisen asenteen ja selviytymisen halun olevan merkittävä tekijä esimerkiksi syövästä selviämisessä. Ihmisen ajatuksilla on väliä. Oma lukunsa on myös postiviisen ajattelun voima unelmien tavoittelussa. On kuitenkin eri asia elää elämää "mulle heti kaikki nyt"- asenteella- joka usein sisältää myös kärsimättömyyttä, suuttumusta, itsekkyyttä ja turhautumista- kuin avoimen optimistisella ja toiveikkaalla mielellä, hyvään uskoen ja luottaen, ja sitä odottaen. Aiheesta on kirjoitettu kirjakin nimellä Pyydä niin saat. Suosittelen.

Sain viime viikonloppuna hiukan konkreettisemman todisteen ajatuksen voimasta ollessani- jälleen kerran- yrittäjäjuhlissa verkostoitumassa ja ihmisiin tutustumassa. Juhlien esiintyjäksi oli tilattu taikuri, joka ei suinkaan vedellyt kaneja hatusta tai sahannut vapaaehtoisia kahtia, vaan hänen erikoisosaamisensa liittyi psykologiseen taikuuteen ja ajatusten lukuun. En ole koskaan erityisemmin pitänyt taikatemppujen katsomisesta, ja viimeisetkin mielenkiinnon rippeeni ovat hävinneet viimeistään siinä vaiheessa, kun yleisimpien temppujen salat on paljastettu jossain tv-ohjelmassa. Siksipä suhtauduin myös kyseiseen taikuriin varsin vahvoin ennakkoluuloin ja olin jo valmiiksi kyllästynyt hänen aloittaessaan esityksensä. Mutta, kuinkas sitten kävikään- olin myyty jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Taikurin esitys koostui erilaisista ajatustenlukutilanteista, joita hän esitti yleisöstä satunnaisesti valittujen henkilöiden kanssa- ilman etukäteen sopimisia, jonka tiedän siitä, että olin itse yksi valituista. Hän "luki" oikein mm. erään ihmisen matkahaaveen, toisen sijoituskohteen lottovoitolle, ja minun nelinumeroisen lukuni, jota keskittyneesti ajattelin katsoen taikuria koko ajan kiinteästi silmiin. Kaikki perustui telepatiaan ja ajatuksen voimaan, luultavasti puolin ja toisin. Tai mistäs minä sen tiedän, "mentaalitaikuuteen" perehtymättömänä, mutta takuuvarmasti ajattelulla ja intuitiolla täytyi olla ainakin jokin osuus taikurin toiminnassa. Osansa oli varmaan myös vapaaehtoisten ruumiinkielen tarkkailulla, kenties jollain muullakin- mutta blondin leiman uhallakin uskallan väittää taikurin ihan oikeasti osanneen jollain tasolla lukea toisten ajatuksia. Ja itsehän olen aina uskonut vahvasti mm. ihmeisiin ja intuitioon, joten minun oli helppo niellä illan aikana näkemäni ja kokemani- vaikka se hämmästyttikin.

Taikurin esitys viritti pöytäseurueessamme mielenkiintoisen keskustelun ajatuksen voimasta. Eräs nainen kertoi joitain vuosia sitten laatineensa "aarrekartan" lähitulevaisuuden tavoitteistaan ja haaveistaan. Samalla hän viritti mielensä positiiviselle toiveikkuuden, uskon ja päättäväisyyden taajuudelle tavoitteidensa suhteen. Aarrekartan toimivuus perustuu paljolti juuri siihen, että ihminen konkretisoi haaveensa kuvien ja tekstien avulla, ja asettaa niiden toteutumiselle selkeän aikataulun, jos ei päivämääriä, niin ainakin kuukaudet (tai vähintään vuosiluvun). Uskaliain luottaa päivämääriin. Nainen ei ole ainoa tuntemani henkilö, jonka elämä on aarrekartan laatimisen jälkeen edennyt säännönmukaisesti juuri haluttuun suuntaan. Kyseisen naisen karttaan oli kirjattu toiveet mm. tietynlaisen koiran saamisesta lemmikiksi, hänen tyttärensä tulevaisuuden etenemisestä tiettyyn suuntaan, sekä muutosta määrätyssä ajassa määrätynlaiseen asuntoon määrätyllä sijainnilla. Kaikki toiveet toteutuivat halutussa aikataulussa. Nainen uskoi vakaasti ajatukseen "sitä saa mitä tilaa" (niin hyvässä kuin pahassa), sekä "mielen pyytämisen", siis ajatuksen, voimaan. Ja hänellä oli kaikki syyt uskoa.

Meillä jokaisella on varmasti elämässä tilanteita ja kausia, jolloin vastoinkäymiset tuntuvat kasaantuvan ja uskoa koetellaan. Juuri niinä hetkinä on ratkaisevaa se suunta, jonka itse valitsemme; onko se epäluottamus, luovuttaminen ja antautuminen, vai yhä vahvempi usko juuri sillä hetkellä kun kaikki realiteetit ja todennäköisyydet ovat haaveitamme vastaan. On myös paljon tilanteita, joissa usko ja ajatuksen voima on se ainoa asia mitä meillä on- kuten vaikka läheisen sairastuessa vakavasti ja huonoin ennustein. Kirjoitin viimeksi blogissani nuoresta naisesta, hyvästä ystävästäni, joka sairastui vakavaan syöpään jo useita vuosia sitten, ja erittäin huonolla ennusteella. Sädesairaalassa ollessaan hän sai todistaa useiden samaan aikaan sairaalaan tulleiden samaa syöpää sairastavien potilastovereidensa kuolemaa. Mikä heidän tarinoissaan oli erilaista? Nainen itse ei usko sen liittyneen sairauksien tai hoidon laatuun, vaan hänen omaan palavaan uskoonsa selviytymisestä- sekä siihen, että hänen puolestaan rukoiltiin paljon ja ajateltiin paljon toiveikkaita ja positiivisia ajatuksia. Itsekin niitä ajattelin naisen omasta pyynnöstä hänen sairautensa ollessa pahimmillaan. Nainen elää yhä, ja uskoo elossaolonsa perustuvan ajatuksen ja rukouksen voimaan.

Ehkä loppujen lopuksi elämässä ainoa todella tarvitsemamme asia on ajatuksen voima. Ihmisen sisällä- hänen sydämessään, päässään ja mielessään- on hänen vahvuutensa. Sellainen, joka siirtää vaikka vuoret paikoiltaan. Siihen minä uskon.

Oikeudenmukaisuus


Epäoikeudenmukaisuus on mielestäni yksi elämän suurimpia ja karuimpia totuuksia. Reiluus ei toteudu oikein millään elämän osa-alueella, ja sen vuoksi sen perään on myös turha kuuluttaa tai siihen vedota omissa elämänkohtaloissaan. Luokanopettajana sain usein kuulla lasten suusta hyvinkin tunnepitoisen huudahduksen "eppaa!!" (=epäreilua), johon teki monesti mieli vastata "elämä on"- mutten sitä kuitenkaan tehnyt, sillä mielestäni lapsilta ei voi odottaa samanlaista epäreiluuden hyväksymistä ja sietämistä kuin aikuisilta. Mutta todellakin- elämä on täynnä epäoikeudenmukaisia kohtaloita, eikä lainkaan vähisimpänä se, ettei kukaan meistä voi itse valita mihin maahan ja minkälaisiin oloihin syntyy. En ole pystynyt koskaan, en lapsena enkä aikuisena, katsomaan televisiosta kuvia nälänhädässä elävistä lapsista. Kuvat yksinkertaisesti särkevät sydämeni. En voi käsittää, miten samassa maailmassa voi olla yhtäaikaisesti niin radikaaleja ääripäitä- miten se on mahdollista, miten emme voi tehdä asialle enempää kuin järjestää satunnaisia keräyksiä tai hyväntekeväisyystempauksia? Miksei kaikkea voisi jakaa tasan- edes suurinpiirtein? En tee mitään jääkaapissani olevilla kylmäsavuporoleikkeleillä, tai kenkäkaappini kymmenillä saappailla. Voisin aivan hyvin itsekin elää joitain viikkoja puurolla ja riisillä ja kävellä paljain jaloin, ja tietää, että jossain muualla joku toinen voi sen hetken elää ja syödä paremmin. Ehkä on jotain mitä en vain tiedä tai ymmärrä- ehkä olen naivi ja sinisilmäinen maailmanpoliittisten totuuksien edessä- mutta oikeasti en voi käsittää miten emme voi tehdä enempää kehitysmaiden auttamiseksi. On sietämätöntä tajuta miten samalla pallolla niin suuri osa ihmisistä elää jatkuvassa hädässä ja kärsimyksessä toisten nauttiessa yltäkylläisyydestä. Puhumattakaan vaikkapa sodista- aihe, josta en edes halua enkä pysty kirjoittamaan.

Elämän epäoikeudenmukaisuutta on myös kaikki se, mitä jokainen meistä saa todistaa niin omassa kuin lähipiirinsäkin elämäntapahtumissa. Joku vanhempi menettää oman lapsensa- joku joutuu kohtaamaan saman tuskan kahteen kertaan. Jotain perhettä saattaa kohdata liikenneonnettomuus elämänsä aikana useammin kuin kerran. Olen myös lukenut tarinoita siitä, miten joku menettää sairaudelle oman puolisona, ei vain kerran, vaan toistuvasti. Surullista luettavaa ovat niin ikään kertomukset tulipaloista joissa on mennyt kaikki, perheväkivallasta, konkursseista. Missään tarinassa ei oikeudenmukaisuudella tai ansaitsemisella ole mitään sijaa. Monesti kuulee läheisensä menettäneiden myös puhuvan siitä, miten "parhaimmat viedään ensiksi", ja surevan asian epäoikeudenmukaisuutta. Itse en tosin mieluusti jaottelisi ihmisiä hyviin ja vähemmän hyviin- mutta tunnistan toki sen raastavan epäoikeudenmukaisuuden tunteen, mikä liittyy esimerkiksi juuri oman lapsen menetykseen, tai sellaisen ihmisen kuolemaan, joka on omistanut oman elämänsä muiden auttamiselle. Hyvä ystäväni, nuori nainen, sairastui vakavaan syöpään joitakin vuosia sitten. Hän ei ollut katkera silloin, eikä ole sitä vieläkään. Hän ajatteli asiasta päinvastoin kuin aika suuri osa vastaavan kokevista- hän sanoin ajatelleensa diagnoosin saadessaan "miksi EI juuri minulle" sensijaan, että olisi murehtinut miksi juuri hän. Ajattelutavassa piilee mielestäni suuri oivallus sen karuudesta huolimatta. On turha ajatella "miksi juuri minä", sillä ei meistä kukaan ole sen oikeutetumpi kokemaan pahuutta tai vastoinkäymisiä kuin toinen.

Maailman ja elämän epäoikeudenmukaisuutta vastaan voi taistella vain yhdellä keinolla: olemalla itse mahdollisimman oikeudenmukainen omassa toiminnassaan ja suhteessa toisiin ihmisiin. Mielestäni se tarkoittaa ennenkaikkea kolmea asiaa: kohtele muita niinkuin haluiaisit itseäsi kohdeltavan, älä vaadi muilta sellaista mitä et vaadi itseltäsi, ja anna muille samat oikeudet ja velvollisuudet kuin itsellesi. Opettajana pidin kaikkein tärkeimpänä ohjenuoranani nimenomaan oppilaiden oikeudenmukaista kohtelua, ja uskallan sen jopa näin julkisesti kirjoittaa. Monia muita heikkouksia omassa opetustyössäni voin tunnustaa auliisti- kuten vaikkapa ajoittaisen kärsimättömyyden, tai ajoittaisen sortumisen ei niin mielikuvituksellisiin opetusmetodeihin- mutten koskaan epäoikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukaisuus on yksi vahvimpia omia arvojani, ja se on piirtynyt sydämeeni sinetin voimalla- epäoikeudenmukaisuus satuttaa sieluani, siksi en voi tehdä sitä muille.

Olemme kaikki tasa-arvoisia keskenämme ja jokaisen ihmisarvo on täysin sama- ja ihmisarvon kuuluisi olla pyhä ja koskematon asia. Toisia ihmisiä kuuluu kohdella kauniisti, hienotunteisesti, hellästi, rakastaen, armollisesti, välittäen, kuunnellen, läsnäollen, kunnioittaen, auttaen, tukien. Voimme taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan vain olemalla itse oikeudenmukaisia, niin paljon ja hyvin ja usein kuin pystymme.

Maailman ja elämän epäoikeudenmukaisuus tekee minut surulliseksi. Samalla se on asia mille ei voi mitään, se on osa elämää. Jokainen voi silti itse valita sen miten kohtelee muita. Ja toki myös sen, miten kohtelee itseään. Ja sydämessään jokainen meistä, ihan jokainen, tietää mikä on oikein.

Unelmista ja intuitiosta


Pukeuduin eilen illalla pinkkiin paljettimekkoon ja pinkkeihin pirunsarviin ja suunnistin nuorten yrittäjien (kiva, että jossain kategoriassa luokitellaan vielä nuoreksi.. wink) Halloween-pikkujouluihin. Ilta oli huippukiva, eikä vähiten sen vuoksi, että se sisälsi kaikki omissa mieltymyksissäni tärkeimmät hyvän juhlan ainekset- ruokaa, juomaa, livemusiikkia, tanssia, laulua ja tietysti loistoseuraa smile Ekstraa illassa oli se, että saimme kuulla nuoren naisen luennoivan aiheesta, josta harvemmin kuulee pidettävän luentoja. Aihe oli unelmointi, eikä yleisölle jäänyt epäselväksi, että nainen oli tosissaan. Hän puhui unelmoinnin ja intuition seuraamisen merkityksestä niin yrittäjyydessä kuin elämässä muutenkin- asia, jonka voin helposti allekirjoittaa; olenhan tehnyt aiheesta laulunkin esikoissinkkuni muodossa.

Luennon keskeisin viesti oli kolmen "suuren deen" tärkeys ihmisen elämässä. Deet ovat dreams, do's and done's. On tärkeää, että unelmoi. Muttei voi ainoastaan unelmoida. Pitää tehdä tekoja. Samanaikaiesti pitää olla myös jo tehtyjä asioita (jottei elämästä muodostuisi vain saavuttamattomien unelmien ja edessä olevien tehtävien lista). Ja kaikkein oleellisinta on löytää tasapaino noiden kolmen asian kesken, sellainen, joka sopii juuri itselle, omaan elämäntilanteeseen ja sielunmaisemaan. Kaiken tekemisen ja unelmoinnin pohjalla on avainasemassa intuitio. Nainen puhui luennossaan "suurista hetkistä", jolloin ihminen yhtäkkiä tietää jonkin asian täysin varmasti sisällään. Ilman sen syvällisempää pohdintaa, ilman muiden neuvoja, ilman syiden ja seuraamusten puntarointia. Vain tietää. Niitä hetkiä ei välttämättä ole usein, mutta sellaisen tuntiessaan on vain yksi vaihtoehto: seurata sydämensä ääntä, kuunnella intuitota. Olen itse aina uskonut siihen, että loppupeleissä vastaukset kaikkiin ihmisen mieltä koskaan askarruttaviin kysymyksiin löytyvät hänen sisältään. Ihan kaikkiin. Ainoa asia mitä tarvitsee itse tehdä on hiljentyä kuuntelemaan, ja sen jälkeen luottaa kuulemaansa. Itse uskon vahvasti myös siihen, että intuitio ja tunteen mukaan eläminen tekee elämästä rikkaampaa. Se laajentaa ja syventää ihmisen kokemusmaailmaa, avaa uusia ovia.

Nainen antoi luennossaan yhden selkeän neuvon unelmointiin. Ihmisellä olisi hyvä olla aina mielessään ja sydämessään kaksi unelmaa, joita tavoittelee ja elää todeksi. Yksi suuri ja yksi pieni unelma. Ne tukevat toisiaan. Suuri unelma voi olla ihan mikä tai mitä tahansa- yrittäjillä se usein liittyy juuri yritystoimintaan. Oma suuri unelmani on rakkauden ja perheen ohella luonnollisesti musiikki ja siinä eläminen. Konkreettisemmalla tasolla se voisi tarkoittaa myös esimerkiksi levytyssopimuksen saamista. Pieni unelmani tällä hetkellä on matka- etelään tai Lappiin tai minne tahansa- määränpäällä ei ole väliä vaan irtiotolla ja rauhalla. Sellaisella rauhalla, joka toisi mukanaan taas uutta voimaa tavoitella sitä suurta unelmaa. Luennoitsijan oma pieni unelma oli puissa kiipeily. Hän oli kuulemma harrastanut sitä pikkutytöstä saakka, ja puissa kiipeily tekee hänet onnelliseksi. Suuren unelman ohella on hyvä olla myös pieni ja yksinkertainen unelma, jonka eteen ei tarvitse samalla tavoin paiskia töitä kuin suuren unelman.

Mielenkiintoinen ja hätkähdyttäväkin pointti luennossa oli se, että tilastojen mukaan 75% aloittelevista yrittäjistä epäonnistuu hankkeessaan. Kyse EI ole siitä, etteivätkö he tekisi tarpeeksi töitä yrityksensä eteen. Ongelma on päinvastainen: he tekevät töitä liian paljon, ja ennenkaikkea he tekevät töitä yksin, jolloin burn out aiheuttaa lopulta yritystoiminnan epäonnistumisen. Kuulemma varsinkin suomalaisille on tyypillistä haluta ja yrittää tehdä kaikki aina itse. "Sooloilu" koituu siis suurimman osan yrittäjistä kohtaloksi. Ihmisen pitäisi ymmärtää se voima, mikä yhteisöllisyydessä on. Heidän pitäisi osata jakaa vastuuta, pyytää apua, keskustella asioista yhdessä. Ihminen on sosiaalinen olento, jota ei ole luotu olemaan yksin. Ei edes työelämässä.

Luennon päätteeksi saimme pienen ryhmäpohdintatehtävän, jonka aikana jaoimme ryhmissä omat suuret ja pienet unelmamme ja sen jälkeen annoimme toinen toisillemme KONKREETTISIA neuvoja unelmiemme saavuttamiseksi. Niin tärkeää! Siis se, ettei asioista ja unelmista vain puhuta ja haaveilla, vaan ne pannaan todeksi! Ja mieluiten samantien, ei huomenna, tai ensi viikolla, tai sitten kun. Ratkaisut voivat monesti olla hyvinkin yksinkertaisia, ja suurimmat esteet löytyä tosiasiassa oman päämme sisältä. Sain välittömästi matkahaaveeni toteutumiselle yhden ratkaisuvaihtoehdon, kun ryhmässäni ollut nainen kertoi lähtevänsä parin viikon päästä Lontooseen vailla matkaseuraa. Vaihdoimme yhteystiedot ja you never know... wink Loistava esimerkki siitä, miten lähellä ratkaisut voivat olla ja miten helppoa- todellakin- moni asia elämässä loppujen lopuksi on! Kun vain uskomme, toimimme ja luotamme.

Voisin pitää intuition kuuntelemisesta ja unelmien tavoittelun tärkeydestä varmaan vuorokauden mittaisen palopuheen kyllästymättä siltikään. Se on vain niin totta, että meillä kaikilla on loppujen lopuksi langat omissa käsissämme ja pystymme kaikkeen siihen, mihin itse uskomme. Been there done that! Luota siihen, mitä sisimpäsi kertoo sinulle, ja tee itse omasta elämästäsi juuri sellainen kuin haluat. Elä nyt, älä huomenna. Ja muista, ettei tunne tai sydän KOSKAAN valehtele. Ja- neuvo myös itselleni- muista pyytää apua. Kaikkea ei yksinkertaisesti voi eikä tarvitse tehdä yksin. Kliseitä kliseiden perään..? Ehkä, mutta totisinta totta.

Kiitokset vielä eilisille bileseuralaisilleni, jos he sattuvat tätä lukemaan! Ja kaikille happy Halloween! Ps. mitkä olisivat sinun kaksi unelmaasi juuri nyt- suuri ja pieni? smile

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews