Biografia

Koskaan ei ole liian myöhäistä


"Koskaan ei ole liian myöhäistä- aloittaa uudestaan, olla onnellinen"- näin on Jane Fonda joskus sanonut. Lause kuulostaa yksinkertaistetulta, jopa kliseeltä, mutta on täydellisen totta. Miksi elämänmuutoksella täytyisi olla jokin takaraja tai parasta ennen- päiväys? Ja jos sellainen olisi kuka sen määrittelisi? Miksi oikeus onnellisuuteen kuuluisi vain tietynikäiselle ihmiselle, ikäänkuin elämä sen varsinaisessa merkityksessä loppuisi lapsuuden tai nuoruuden tai keski-ikäisyyden jälkeen. Miksei virheistä voisi oppia ja kasvaa, miksei voisi aloittaa uudelleen, miksei voisi jättää kenties kokemaansa pahaa taakseen, unohtaa, ja rakentaa uudestaan? Koskaan, ei koskaan, ole liian myöhäistä, ja niin kauan kuin on elämää on myös toivoa. Rankasta ja voimia vievästä parisuhteesta voi lähteä pois silloin kun haluaa, ja saada tilalle jotain parempaa ja sellaista, mitä todella ansaitsee. Uranvaihdoksen voi tehdä koska vain- itse tein sen 35-vuotiaana, moni tekee saman vielä paljon vanhempana. Omia elämäntapojaan voi muuttaa koska vain. Oman elämänsä suuntaa voi vaihtaa iästä riippumatta. Kysymys on valinnoista, uskosta, tahdonvoimasta, rohkeudesta ja konkreettisista teoista- aina muutos ei ole helppo, mutta mahdoton, sitä se ei ole koskaan. Ben Furman on vienyt ajatuksen vielä pidemmälle kirjassaan Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus- kirjan viestinä on se, että menneet kokemukset voi mielessään rakentaa positiiviseksi voimavaraksi muuttamalla näkökulmaa ja asennetta- ja käymällä läpi kokemansa kipeän. Ihmisellä on mahdollisuus oppia ja vahvistua kaikesta kokemastaan, tulla syvemmäksi ja kokonaisemmaksi ja aidomman onnelliseksi vaikeiden aikojen jälkeen ja niiden viisastuttamana.

Kaikkein tärkeintä elämänmuutos ja uudelleen aloittaminen on tilanteessa, joka uhkaa omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia, turvallisuutta tai jopa omaa henkeä. Ensimmäisenä mieleen tulee lähisuhdeväkivalta- asia, joka usein nousee esille lehtien lööpeissä juuri pitkien juhlapyhien ja joulun aikaan. Ulkopuolisen ihmisen voi olla helppo neuvoa väkivaltaa kokevaa "vain lähtemään" osaamatta ajatella esimerkiksi sitä, että parisuhdeväkivallan kimmokkeena on usein mustasukkaisuus ja omistushalu- asia, joiden pelossa väkivallan uhri ei henkeään suojatakseen yksinkertaisesti uskalla lähteä. Ehkä hän on kokenut pahimmat väkivallanteot nimenomaan tilanteissa, joissa on yrittänyt jättää kumppaninsa. Ja toisaalta- miten helppoa usein fyysisesti heikomman osapuolen on edes yrittää "karata" ilman, että hänet saataisiin kiinni tai puhelin hajotettaisiin apua soitettaessa. Poliisin toimintaa puolestaan ohjaa niin tarkat ja tiukat säädökset, ettei heidän apunsa useinkaan ole tilannetta mihinkään suuntaan ratkaisevaa. Poliisi tarvitsee todisteita voidakseen toimia. Eräs väkivaltaa kokenut ystäväni totesi minulle kerran saaneensa lähipiiriltään kehoituksen ottamaan "suosilla kunnolla turpaan" ihan vaan sen takia, että poliisi voisi tehdä jotain. Mutta entä jos se olisi ollut viimeinen kerta kun häntä lyödään- ja siten lopullinen? Lähteminen väkivaltaisesta suhteesta on todella vaikeaa, lukuisista syistä, mutta yksi tärkeä seikka on lähtemisen huolellinen etukäteen suunnittelu. Toinen elintärkeä asia on mielestäni lähipiirin ja ympristön apu, tuki ja vastuunkanto. Heidän ei useinkaan ole syytä pelätä, sillä tutkimusten mukaan väkivaltainen käytös juontaa useimmiten ongelmista varhaisissa kiintymyssuhteissa, ja purkaantuu aikuisiällä nimenomaan parisuhteessa- ei siis keneen tahansa ihmiseen. Jos kuulet naapuristasi väkivallan ääniä älä epäröi soittaa apua. Jos ystäväsi henki on vaarassa älä epäröi majoittaa häntä luoksesi. Tekosi voi pelastaa ihmishengen. Kaiken tämän lisäksi olisi omasta mielestäni ehdottoman tärkeää saada yhteiskuntaamme kehitettyä jokin nopea ja toimiva avunhankintajärjestelmä väkivallan alituisessa uhassa eläville- oli se sitten vaikkapa jonkinlainen "hälytysnappi", jota painamalla apu saapuisi välittömästi ja huomaamattomasti- tai mitä tahansa muuta. Ja mikä tärkeintä; apua pitää olla saatavilla myös ja ennenkaikkea hänelle, joka lyö. Hänen on paha olla- ehkä enemmän kuin kukaan meistä pystyy käsittämään.

Kukaan ei ole tuomittu onnettomaan elämään tai kohtaloon. Jokainen ansaitsee ympärilleen ihmisiä, jotka kunnioittavat, tuovat turvaa, antavat energiaa, auttavat olemaan se mitä oikeasti on, saaden toisen sädehtimään. Pelko ei kuulu parisuhteeseen, eikä mielen toistuva pahoittaminen kuulu mihinkään ihmissuhteeseen. Työelämässä puolestaan jokainen ansaitsee mielestäni työn, jossa voi toteuttaa itseään, ja jossa voi tuntea aitoa työniloa- jos ei joka päivä tai viikko, niin ainakin stressaavia kausia huomattavasti enemmän. Työnteko lohkaisee ison osan arjestamme ja elämästämme, ja meillä on oikeus saada nauttia jokapäiväisestä tekemisestämme. Ihmisen ei kuulu olla vain osa suoritusyhteiskunnan koneistoa- hän on ihminen, ei robotti. Ja sen vuoksi hänen ei kuulu raataa suurinta osaa vuodesta sietokykynsä äärirajoilla odottaen aina vain seuraavaa (lyhyttä) lomaa "ladatakseen akut" taas edessäolevaa, uutta suoritusrupeamaa varten.

Paras lahja minkä voimme toisillemme antaa on pitää huolta omasta onnellisuudestamme. Silloin näemme ympärillämme myös onnellisia lapsia, onnellisia vanhempia, onnellisia ystäviä, onnellisia puolisoita ja kumppaneita, onnellisia työntekijöitä, onnellisia asiakkaita. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä- olla onnellinen. Aloittaa uudestaan.

Suru


Aikomukseni oli tänä sunnuntaina kirjoittaa blogi jostain ihan muusta kuin otsikon aiheesta, mutta ajatukseni- kuten varmaan monen muunkin- alkoivat harhailla Yhdysvaltojen koulusurman myötä. En aio kuitenkaan kirjoittaa kyseisestä tapahtumasta, tai ottaa siihen kantaa, kahdestakin syystä. Ensimmäinen ja tärkein on se, että uskon vastaavanlaisia tekoja tekevien ihmisten jollain lailla nauttivan mediassa ja yleisessä keskustelussa saamastaan huomiosta, ja kaikesta aiheuttamastaan "kauhistelusta". Toinen syy on se, etten ole pystynyt lukemaan tapahtuneesta kuin pari lööppiä, jotka jo ne saivat niin vuolaan kyynelvirran aikaan etten halua särkeä sydäntäni enää enempää. Mieleeni palasi myös vuosien takainen tsunami, jonka seurauksena jouduin puhumaan ahdistuksestani muutamaan otteeseen terapeutille; suruni tragediasta ja kuolonuhrien määrästä oli niin sietämätön. Yhtä kaikki, en osaa kuvitella suurempaa tuskaa kuin se, minkä oman lapsen kuolema aiheuttaa- aina ja joka tapauksessa, mutta varsinkin, jos lapsi on todella vasta "lapsenikäinen" ja kuolema väkivaltainen.

Olen miettinyt paljon surua tänä sunnuntaina, ja sen vuoksi kaivoin arkistojeni kätköistä lukiossa kirjoittamani aineen otsikolla Suru. Kuvaan siinä surun tunnetta lukioikäisen nuoren naisen hyvin vilpittömin ja kaunosieluisinkin lausein, mutta samalla tajusin ainetta tänään lukiessani, että suru on oikeastikin jotain hyvin yksinkertaista. Ja samalla se kertoo jostain hyvin kauniista; suru kertoo kaipauksesta. Suru on henkilökohtainen. Suru vaatii ja ottaa aikaa. Surun tunne on puhdas. Suru kertoo jotain tärkeää. Surua tarvitsee kuunnella. Suru on lohduton. Suru on kaunis. Suru yhdistää. Suru puhdistaa. Suru näyttää sen, miten vahva olet. Suru ei kysy lupaa, aikaa tai paikkaa. Suru on voimakas kuin hyökyaalto. Suru on valkoinen. Suru kertoo, että olet elossa. Suru on jotain, mikä pitää käydä läpi. Suru on raa'an rehellinen. Suru kertoo kaipauksesta.

Suurin osa kirjoittamistani laulujen teksteistä kertoo onnesta, rakkaudesta, valosta ja unelmista. Kaksi laulua olen kuitenkin tehnyt rakkaan ihmisen menetyksestä- mutta niissäkin halusin tuoda surun tunteen esille nimenomaan kauniina kaipauksena, ja luoda niinkin synkkään aiheeseen kuin kuolemaan "valoisan" näkökulman. Kanssani ainiaan- kappaleen teksti kertoo siitä, miten läheisen ihmisen menetettyään hänet voi silti tunta lähellään aina. Iltataivaan kauneudessa, tuulen laulussa, yösateen vesipisarassa, huoneen lämmössä. Silloin voi tuntea, miten koullut ihminen on kuitenkin läsnä ja lohduttaa surevan sielua- ja kokea kiitollisuutta siitä, että on saanut tuntea kyseisen ihmisen ja kulkea hänen kanssaan taipaleen matkaa. Jätämme toisiimme ihmeellisiä jälkiä, ja ne jäljet pysyvät aina; voimme jatkaa elämää toinen toisissamme. Joitain viikkoja sitten sävelsin ja sanoitin ensimmäisen joululauluni, Sun jouluyö. Se kertoo vanhasta naisesta, joka on menettänyt puolisonsa, ja viettää ensimmäistä yksinäistä jouluaan. Nainen tekee kaiken niinkuin ennenkin; kattaa joulupöydän kauniiksi, laittaa kuuseen kynttilät, saunoo savusaunassa. Hän muistelee elämäänsä ja poismennyttä puolisoaan, ja tajuaa sen, miten onnellinen on ollut. Hän ei kadu mitään, ja tuntee yksinäisen jouluyönsä haikeuden keskellä oman vahvuutensa ja eletyn elämänsä kauneuden. Hän uskoo puolisonsa olevan yksi yötaivaan loistavista tähdistä ja katsovan sieltä vielä maanpäällä elävää rakastaan, suojellen ja turvaa tuoden. Nainen tuntee syvää rauhaa suudellessaan miehensä hautakiveä. Hän tietää paikkansa ja tuntee miehensä rinnallaan, pyyhkäisten kyyneleen naisen poskelta.

Olen kuullut puolisonsa menettäneiden ihmisten usein kuvaavan tunteen olevan senkaltainen kuin heiltä amputoitaisiin pois jokin ruumiinosa, käsi tai jalka. Voin hyvin kuvitella tuon tunteen; ensin joku on ollut osa sinua, ehkä vuosikymmentenkin ajan, ja yhtäkkiä häntä ei enää ole. Onneksi silti aina jotain jää, paljonkin, eikä vähiten kauniiden muistojen muodossa- niiden, jotka ovat ikuisia. Elämä on haurasta ja sen kulkuun ei kukaan meistä voi itse vaikuttaa. Mutta siihen voimme, miten kohtelemme lähellämme olevia ihmisiä silloin kun meillä vielä on heidät. Yhdysvaltojen koulusurman kaltaiset teot muistuttavat siitä, miten meidän pitää rakastaa yhä enemmän ja lujemmin. Ja siitä, ettemme saa jättää toisiamme yksin. Emme surun hetkellä, mutta emme muulloinkaan.

Joulun läheisyys nostaa varmasti pintaan monessa haikeita tunteita. Joku elää juuri nyt suuren ja lohduttoman surun keskellä- eikä vain joku, vaan liian moni. Tämä blogikirjoitus on erityisesti sinulle kirjoitettu, joka suret juuri nyt.

Sinä näet vielä valon.

Syyttäminen, syyllistäminen ja pelottelu


Ihmiset yrittävät usein vaikuttaa toisiinsa otsikossa mainittujen asioiden kautta- niinkuin joku olisi joskus todennut kyseiset keinot hyviksi, toimiviksi ja tehokkaiksi(?). Ylipäätään yritykset vaikuttaa johonkin muuhun kuin omaan itseemme/muuttaa toista ovat oman näkemykseni mukaan turhaa ja energiaavievää ajanhukkaa- voimme muuttaa vain itseämme, ja suhteessa toisiin olisi tarkoituksellisempaa "vaikuttaa" välittämisen ja ymmärryksen kautta. Kuinka moni tupakoitsija lopettaa tupakoinnin askissa olevan varoitustekstin vuoksi- tai sen vuoksi, että ympärillä olevat ihmiset valittavat hänelle asiasta? Kuinka moni alkoholisti lopettaa juomisen, koska lähipiiri on asiasta hänelle vihainen? Kuinka moni narkomaani pääsee irti huumeista ulkoapäin tulevan pelottelun ja syyttämisen vuoksi? Kuinka moni ihminen muuttaa käytöstään parisuhteessa sen tähden, että kumppani osoittaa säännöllisesti ärtymystään, vihaansa ja halveksuntaansa häntä kohtaan? Kuinka usein riitely parantaa asioita? Mitä syyttäminen, syyllistäminen ja pelottelu OIKEASTI saavat aikaan- muutoksen parempaan, vai entistä enemmän pahaa oloa, huonoa omatuntoa, yksinäisyyttä, etääntymistä, toivottomuutta, kylmyyttä, vastustamista- siis kaikkea negatiivista hyvän ja positiivisen sijaan?

Riippuvuudet ovat sairauksia, joihin ihminen tarvitsee apua. Ennenkaikkea hän tarvitsee mielestäni kokemuksen siitä, että on sairautensa kanssa täysin yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu- ja siitä, ettei sairaus ole hänen oma vikansa. Hän tarvitsee sanoja "olet ihan yhtä rakastettava joit tai et/käytät huumeita tai et- mutta minuun sattuu se, että satutat itseäsi". Ennenkaikkea olisi mielestäni tärkeää tehdä ero kahden asian välillä- niiden tekojen, joita ihminen tekee esimerkiksi ollessaan jonkin aineen vaikutuksen alaisena, sekä hänen sairautensa ja ihmisarvonsa. Riippuvuus tai aineet eivät ole oikeutus satuttaa toisia ihmisiä henkisesti tai fyysisesti, ja siltä satuttamiselta meillä on velvollisuus suojata itseämme- silti vain teot voivat olla vääriä, ihminen ei koskaan ole "väärä". Syyttäminen ja viha ei saa ketään parantumaan tai muuttumaan. Aina olisi myös hyvä pitää mielessä se, mitä esimerkiksi aineiden käyttäminen tai vaikkapa taipumus väkivaltaisuuteen kertoo ihmisestä- onko ihminen silloin onnellinen...vai kenties hyvin onneton ja yksin?

Samoin suhteessa toisiin ihmisiin, varsinkin parisuhteessa, on mielestäni täysin tarkoituksetonta keskittyä osoittamaan toisen ihmisen "vikoja", sekä omaa turhautumistaan ja ärsyyntymistään niihin. Syyttäminen saa ihmisen puolustuskannalle ja etääntymään. Miksei voisi vain yksinkertaisesti puhua omista tunteistaan, ja siitä, miltä toisen tietynlainen käyttäytyminen itsestä tuntuu? Miksei voisi kertoa omasta pahasta mielestään ja toiveestaan paremmasta...? Eikö se olisi oikeasti rakentavaa ja asioita johonkin suuntaan vievää? Onko kukaan koskaan todennut, että huutaminen ja riitely ovat parantaneet suhdetta ja ratkaisseet ongelmia? Jokainen varmasti tietää myös sen, mikä olo itselle tulee toisen ihmisen syytöksistä ja syyllistämisistä- itse en ainakaan tiedä montaa inhottavampaa ja puristavampaa tunnetta. Syyttäminen, ja syyllistäminen ovat helppoja tekoja, ja nopeita keinoja purkaa omaa huonoa oloaan- mutta kaikki niihin käytetty aika ja energia valuu täysin hukkaan aiheuttaen vain negatiiivisia tunteita kaikissa osapuolissa. Kaiken sen ajan voisi käyttää siihen, että keskustelee oikeista asioista, ja omista tunteistaan ja toiveistaan. Siis jostain, joka oikeasti vie asioita eteenpäin.

Eräs ystäväni sairasti lapsuudessaan ja nuoruudessaan vakavaa anoreksiaa. Hän on kertonut kohdanneensa tuolloin lähinnä suuttumusta perheensä ja lähipiirinsä taholta sairauteensa liittyen- hänelle oltiin vihaisia, kun hän ei syönyt. Se viha oli lapselle hyvin vaikeaa ymmärtää; eihän hän voinut mitään syömättömyydelleen, eihän hän tahalleen aiheuttanut huolta. Hänen oli paha olla, ja hän kaipasi ymmärrystä. Kuten arvata saattaa, toisten suuttumus ei saanut häntä syömään yhtään suupalaa enempää. Sairaus on nykyisin onneksi ystäväni kohdalla jo voitettu, ja eräs ratkaiseva tekijä oli aikoinaan hänen puolisonsa suhtautuminen asiaan- mies ei syyttänyt, syyllistänyt, ollut vihainen tai pelotellut, vaan hän yritti YMMÄRTÄÄ mistä anoreksiassa on kysymys mm. lukemalla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Sen ohella hän ruoanlaittoa muutenkin harrastavana yritti tehdä mahdollisimman hyvää ja maistuvaa ruokaa- riippumatta täysin siitä, mikä osa siitä jäi lautaselle koskemattomana. Sillä ei ollut mitään väliä. Hän halusi toiminnallaan osoittaa ymmärrystä ja välittämistä. Asioita, jotka parantavat.

Jokainen meistä kaipaa ja tarvitsee kaunista kohtelua. Itse sain sitä osakseni roppakaupalla kuluneen viikonlopun aikana. Olin perjantaina trubaduurikeikalla eräässä ravintolassa, ja väärinymmärryksen vuoksi huomasin, ettei minulla ollut vahvistinpiuhaa kosketinsoitintani varten. Paikalla olleiden ihmisten avun seurauksena ravintolan dj lainasi omaa piuhaansa vain muutamia minuutteja ennen keikan alkua- ja samalla teki kanssani soundcheckin ja laittoi lavavalaistuksenkin kuntoon täysin ekstrana ja pyytämättä, kiitos hänelle smile Tässä yhteydessä täytyy myös kiittää ihanaa yleisöäni, joka keskittyi kuuntelemaan, ja huuteli jopa positiivista palautetta keikan aikana smile Lauantaina olin eräällä työkeikalla opettamassa laulua ryhmälle nuoria poikia- järjestäjät tiesivät minun viettävän samalla syntymäpäivääni, jonka vuoksi eteeni kannettiin tauolla kinuskikakkua ja kahvia- makea ei ole ihan suosikkijuttujani, mutta ajatus oli mielestäni superkaunis! Samaisena päivänä kävin myös hetken vierailemassa erään uuden ystäväni kotona, ja mieleeni jäi kaksi pienenpientä ystävällistä elettä hänen taholtaan. Mainitsin ohimennen olevan hiukkasen kylmissäni, jolloin hän siirsi minulle tuolin takkatulen ääreen, ja kun taas yhdessä vaiheessa kaipasin paperia keskustelustamme syntyneen liikutuksen vuoksi ja kun olin menossa ottamaan sitä wc:stä, hän halusi ehdottomasti etsiä minulle nenäliinan smile Hyvää mieltä voi todellakin aiheuttaa mitä pienimmillä asioilla. Päivän kruunasi se, kun lähdin illalla istumaan entisten naapureideni- ja hyvien ystävieni- kanssa pieneen kuppilaan synttäreideni kunniaksi, ja he toivat pöytään kuohuviinipullon, jota sitten kilisteltiin todella kauniiden sanojen saattelemana. Ihana viikonloppu, ihania ihmisiä, ja ihanan kaunista kohtelua- tunsin oloni prinsessaksi wink

Kirjoitukseni venähti taas tyylilleni uskollisesti, mutta toivottavasti pointti tuli selväksi- toivoisin jokaisen miettivän suhtautumistaan toisiin ihmisiin, sekä omien tekojensa ja sanojensa mielekkyyttä. Kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan- ja ihmeitä alkaa tapahtua smile Onnellista viikkoa Sinulle!

Viisas lääkäri


Olen aina sairastellut suhteellisen vähän- koputtaa puuta- enkä koskaan ole joutunut kärvistelemään minkään erityisen vakavan taudin kourissa. Elimistöni on kuitenkin hyvin herkkä kaikenlaiselle stressille ja "ärsykkeille", ja lähes poikkeuksetta flunssani ovat ajoittuneet johonkin hetkellisesti raskaaseen jaksoon töissä, opinnoissa tai ihmissuhteissa. Olen siis vahvasti psykofyysinen kokonaisuus, kuten uskon meistä jokaisen olevan smile Elimistöni "herkkyyttä" ovat myös moninaiset allergiani niin ruoka-aineisiin kuin eläin- ja siitepölyihinkin liittyen, matkapahoinvointini (joka onneksi on aikuisiällä huomattavasti vähentynyt- ja jonka lapsuudessa laukaisi eräs henkisesti järkyttävä tilanne, minkä jälkeen matkustin linja-autolla; jälleen siis merkki psyykkisen puolen vaikutuksesta fyysiseen), sekä se, että varsinkin nuorempana jouduin naiseuteni vuoksi viettämään yhden päivän joka kuukausi lattialla kippurassa maaten ja vaikeroiden, lämpötyyny vatsan päällä, äidin ojentaessa vieressä konjakkia pahimpaan tuskaan (tämä siis kipulääkkeiden ohella). Lisäksi olen lukioikäisestä saakka kärsinyt toistuvasta stressiperäisestä päänsärystä, joka aikoinaan alkoi koeviikoista (sen seurauksena, etten voinutkaan koulupäivän päätteeksi levätä ja rentoutua, vaan edessä oli iltaan saakka seuraavaan tenttiin lukua). Olen myös huono nukkumaan, ja huono sietämään juuri mitään lääkkeitä, ts. oman näkemykseni mukaan elimistölleni vieraita ja ylimääräisiä aineita- olen saanut sivuvaikutuksia lähestulkoon kaikesta kokeilemastani (paitsi yhdestä tietystä särkylääkkeestä), minkä vuoksi oikeastaan jo pelkkä pillereiden näkeminenkin saa nykyisin itselleni aikaan etovan olon. Siksi niitä mieluusti vältänkin, ja kärsin ennemmin vaikka unettomista öistä kuin nukahtamislääkkeiden aiheuttamasta epämukavasta olosta ja pään jyskytyksestä.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole olla sairauskertomus, vaikka avauskappale siltä vaikuttaakin laughing Edelläkirjoittamani liittyy erääseen erittäin mielenkiintoiseen havaintoon, jonka tein viettäessäni kuusi kuukautta opiskelijavaihdossa Irlannissa noin kymmenen vuotta sitten. KAIKKI ylläkirjoittamani oireilut ja kivut hävisivät TÄYDELLISESTI tuon puolen vuoden ajaksi. Ei päänsärkyä (muistan ottaneeni vaihdon aikana tasan yhden särkylääkkeen, kun normaalisti joudun ottamaan useamman viikossa), ei kuukautiskipuja, ei matkapahoinvointia, ei allergioita, ei unettomia öitä. En myöskään ollut kertaakaan kipeänä kyseisen puolen vuoden aikana. Oma selitykseni "ihmeparantumiselle" on yksinkertainen: stressin häviäminen. Täydellisen huoleton ja rento olo, elämä ja ympäristö. Mikä taas johtui myöskin hyvin yksinkertaisesta syystä: vieraaseen maahan ei kulkeutunut mukanani mitään aiemmasta elämästäni; kaikki normaaliin arkeeni siihen saakka kuuluneet rasitteet jäivät taakse olivat ne liittyneet sitten opiskeluihin, rahahuoliin, ihmissuhteisiin, mihin tahansa. Irlanti oli kuin puhdas pöytä vailla itsesuunnittelemaani unelmien kattausta- tai valkoinen taulu odottamassa kätteni jälkeä, sellaista, jonka vain minä sain päättää. Olin ottanut lainaa vaihtoa varten, joten rahasta ei ollut huolta. Valitsin lukujärjestykseeni vain itseäni kiinnostavia kursseja (kuten tinapillin soittoa ja irlantilaista laulua), ja pidin huolen siitä, ettei viikkotuntimääräni ylittänyt kymmentä smile Suomeen jäivät luonnollisestikin myös kaikki silloiset ihmissuhteeni, jotka ovat valtavan voimavaran ohella toisinaan myös riitoja ja mielen pahoittamisia aiheuttavia, ja sen vuoksi ajoittain raskaitakin. Irlannissa elämä oli helppoa ja unelmankevyttä; tunne, joka ei ollut pelkästään henkinen, vaan ilmeni myös fyysisesti pään ja koko kropan keveytenä. Nautin elämästäni ja olin onnellinen. Sillä oli suora yhtyes kehoni hyvinvointiin- kaikkien kipujen ja oireiden täydellinen katoaminen tuntui ja tuntuu silti yhä hämmästyttävältä. Ja asialta, joka ansaitsee valtavan huomioarvon. Henkinen hyvinvointi on avain fyysiseen hyvinvointiin- ja ehkä se kaikkein tärkein...

...kuten eräs viisas lääkäri opetti minulle joitain vuosia sitten. Elin tuolloin aika uuvuttavaa vaihetta henkisesti niin töiden kuin yksityiselämänikin suhteen, ja olin jo pitkään sairastanut sitkeää flunssaa. Tyypillisenä opettajana en kuitenkaan halunnut olla pois töistä- kunnes eräänä yönä huomasin, etten enää pystynyt nukkamaan selälläni; patja sattui selkääni ja hartioihini. Ihmettelin tuntemusta, mutta menin silti töihin aamulla- illalla kotiin palattuani kaaduin sohvalle ja kuumemittari todisti ruumiinlämpöni sahaavan 35:n ja 39:n asteen väliä tasaiseen tahtiin. Lääkäri totesi minulla olevan sekä keuhkokuumeen että keuhkopussin tulehduksen, ja kertoi ettei patjan sattuminen selkään sen vuoksi ollut ollut mikään ihme. Huolestuin todella paljon tilastani ja kysyin lääkäriltä poislähtiessäni mitä minun tulisi tehdä, jotta parantuisin mahdollisimman nopeasti. Lääkäri kietoi molemmat kämmenensä käteni ympärille, katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi lämpimästi hymyillen: "Nauti elämästä".

Todellakin. Kaikkein paras lääke toipumiseen ja huonon olon poistoon on elämästä nauttiminen- ei lääkkeet, huolissaan oleminen, omien tekemisten rajoittaminen, asioiden kontrollointi, kaiken varominen. Olen yrittänyt noudattaa lääkärin yksinkertaista ohjetta mitä moninaisimmissa tilanteissa, ja todennut sen auttavan- paremmin kuin mikään muu. Olen joskus jopa tietoisesti lähtenyt esim. pienessä flunssassa tanssimaan ja pitämään hauskaa, sillä olen huomannut rennon tekemisen tervehdyttävän- paljon paremmin ja nopeammin kuin esimerkiksi sen, että makaisi kotona huopaan kääriytyneenä erilaisia rohtoja dropaten. Ihmisen onnellisuus ja hyvinvointi syntyy loppujen lopuksi hyvin pienistä ja yksinkertaisista asioista: rakkaudesta sen kaikissa eri muodoissa, levosta, raittiista ulkoilmasta, hyvästä ruosta (sellaisesta, jota tuntee oman kehonsa tarvitsevan), saunomisesta (henkilökohtainen suosikkini!), hauskanpidosta, nauramisesta- nauttimisesta. Sama pätee muuten myös kauneuteen- rakastava ja onnellinen ihminen on kaunis. Ainakin itse olen ollut kauneimmillani, oikeastikin, juuri siinä olotilassa- en 17-vuotiaana tai täydessä juhlatällingissä. Onnellisuus ja rakkaus on paras kasvojenkohotus (täytyy tässä kohtaa mainita järkytykseni plastiikkakirurgiaa esittelevistä tosi tv-ohjelmista, joissa "väsymyksen merkkejä" poistetaan veitsen avulla- voiko järjettömämpää asiaa olla, väsymyksen auttaa nukkuminen! wink)

Mikä tekee sinut onnelliseksi ja saa sinut nauttimaan? Et tarvitse muuta- et tervehtyäksesi tai voidaksesi paremmin tai selättääksesi sairaudet tai välttääksesi stressin. Elämästä nauttiminen parantaa- as simple as that! smile

Oletko huolissasi- vai huolehditko?


En taida olla lainkaan paras ihminen kirjoittamaan otsikon aiheesta- tietänen huolissaan olemisesta vähän liiankin paljon, mutta vasta viime vuosina olen alkanut oppia kääntämään murehtimisen käytännön toimiksi ts. muuttamaan huolissaan olemisen huolehtimiseksi. Luin taannoin erittäin mielenkiintoisen artikkelin, jossa huolehtiminen ja huolissaan oleminen nähtiin nimenomaan toistensa vastakohtina. Artikkelissa kirjoitettiin huolissaan olemisen olevan tosiasiassa välittämisen vastakohta (vaikka ihmiset usein helposti erehtyvät toisin luulemaan). Ja todellakin; huolissaan oleminen lamauttaa ihmisen ja vie hänen kykynsä ajatella järkevästi tehden hänestä toimintakyvyttömän. Huolissaan oleminen on usein "vain" huolestuneita ajatuksia, pirujen maalaamista seinälle, tulevan ja turhan murehtimista, kauhuskenaarioiden maalailua, negatiivisissa mielikuvissa vellomista, passivoivaa pelkoa. Huolissaan oleminen EI auta mitään tai ketään. On erittäin tärkeää tajuta, että negatiivisista ajatuksista ja peloista ei ole mitään hyötyä; ne ainoastaan syövät energiaa, eivätkä saa epämukavan olon syitä poistumaan. Välittäminen sensijaan on aktiivisia tekoja, joita siivittää positiivinen ajattelu, määrätietoinen toiminta ja usko hyvään. Välittäminen on sitä, että huolehdit, eli toimit.

Jätän usein pienen Olivia-chihuahuani äidilleni hoitoon- kiitos vain hänelle siitäkin avusta smile Suhtaudun koiraani monella tavoin kuin lapseen, toisinaan jopa kuin särkyvään ja hauraaseen esineeseen. Pari vuotta sitten joulun aikaan olin lähdössä pois vanhempieni luota pyhien vietosta siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa, ja Olivia jäi äidin huostaan. Olimme vasta kurvaamassa parkkipaikalta autolla kun mieleeni tuli jokin syy soittaa äidille-asia oli täysin mitätön, mutta kun äitini ei vastannut soittooni olin saman tien varma siitä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut. Siis myös Olivialle. Soitin äitini numeroon tauotta, ja jokaisen vastausta vaille jääneen soittoyrityksen jälkeen paniikkini kasvoi kiihtyvään tahtiin. En kyennyt lopettamaan soittamista, en osannut enää ajatella selkeästi. Siskoni poikaystävä seurasi toimintaani sivusta ja totesi lopulta "oletsä aina tollanen?? Sun pitäs varmaan alkaa harrastaa joogaamista tai jotain, eihän tosta tuu yhtään mitään". Sanat hätkähdyttivät. Panikoimisestani ja tauttomasta puhelimen näpyttelystänihän ei tosi asiassa ollut yhtään mitään hyötyä. Ja toisaalta, miten todennäköistä oikeasti olisi ollut se, että vain muutama minuutti poistumisemme jälkeen- jolloin kaikki siis vielä oli hyvin- taivas olisi pudonnut äitini niskaan, hänen asuntonsa Olivia mukanaan olisi palanut tulipalossa, tai jotain muuta vastaavaa kamalaa olisi tapahtunut- siis asioita, jotka oikeastikin tulivat mieleeni istuessani auton takapenkillä lähestulkoon täristen ja henki salpautuen. Huolissaan oleminen todellakin lamaannuuttaa ihmisen. Jollain tapaa se on myös hyvin itsekäs tunne, ja omaan murehtimiseen ja pelkoon keskittyvä. Kyseinen esimerkki ei todellakaan ole ainoa osoitus epärationaalisesta toiminnastani, ja onkin aikamoinen ihme, etten ole saanut vatsahaavaa tai vastaavaa alituisesta huolestumisesta ja jännittämisestä. Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen "sukuvika", sillä rakas äitini on myös yhä edelleen ekspertti huolissaan olemisessa. Hänen tapoihinsa kuului mm. aikoinaan se, että kun lähdin täysi-ikäisyyden saavutettuani perjantaina tanssimaan kavereideni kanssa liimaantui äiti olohuoneen ikkunan ääreen seisomaan ja seisoi siinä aina siihen saakka kunnes tulin takaisin kotiin- eli useimmiten yön viimeisellä bussilla. Auttoiko hänen seisomisensa ikkunalla yön pimeyteen tuijottaen jotenkin minua suojautumaan yössä mahdollisesti kohtaamaltani pahalta? Vastaus lienee itsestäänselvä. Jos jotain pahaa olisi sattunut niin olisi tapahtunut joka tapauksessa täysin riippumatta äitini sijainnista tai valveillaolosta. Huolissaan oleminen on inhimillistä, mutta se ei ole sama asia kuin välittäminen. Toisinaan huolissaan oleminen voi jopa olla tavaksi tullut tai opittu reagointitapa, jolloin ihminen ikäänkuin tulee riippuvaiseksi negatiivisista ajatuksistaan ja kaikenlaisten uhkakuvien synnyttämisestä mielessään. Niihin on helppo jäädä vellomaan tajuamatta lainkaan oman toimintansa järjettömyyttä ja hyödyttömyyttä- ellei asiaa pysähdy oikeasti ajattelemaan, kuten itse olen viime vuosina tehnyt.

Asioiden murehtiminen elämässä on oikeastikin aivan täydellisen turhaa. Ensinnäkään murehtimisen aiheet eivät koskaan lopu, toisekseen me voimme itse vaikuttaa loppupeleissä vain hyvin vähän vaikkapa siihen, mitä läheisillimme tapahtuu. Ja silloin kun oikeasti haluamme vaikuttaa pitäisi kysymyksen olla konkreettisista teoista, ei negatiivisten ajatusten pyörittelystä oman pään sisällä. Kun välität, toimit. Kun haluat auttaa muutat huolissaan olemisen huolehtimiseksi. Silloin pystyt suuntaamaan energiasi oikein, etkä käänny sisäänpäin omaan itseesi ja pelkoihisi. Huolehtiminen on aktiivista, järkevästi ajateltua toimintaa- huolissaan oleminen epärationaalista ja passiivista panikointia. Toisinaan voisi myös olla hyvä miettiä mihin kaikkeen muuhun voisimme käyttää sen ajan kun olemme huolissaan jostain asiasta ja murehdimme (usein) tulevaa. Itsekin olen viettänyt sängyssäni monenmonta unetonta yötä jännittäen milloin mitäkin- tentin tuloksia, työhaastattelua, ystävän vointia, työpäivän haasteita, laulukilpailuja, pääsykokeita, rahojen riittävyyttä, matkan onnistumista jne.jne.jne. Kuinka turhaa! On viisautta kyetä erottamaan asiat mihin voimme itse vaikuttaa ja mihin emme (ja ymmärtää se, että ainakaan sängyssä murehtiminen ja pyöriminen ei auta yhtään mitään...)- kuten sen tajuaminen, että pelkät pelonsekaiset ajatukset eivät vie mitään asiaan eteenpäin tai parempaan suuntaan, ei omassa tai läheisemme elämässä. Paljon tärkeämpää on nauttia elämästä ja sen ohikiitävistä hetkistä- ja huolen hetkellä tehdä kaikkemme, siis konkreettisin teoin, jotta saamme huolen aiheen mahdollisimman nopeasti pois sydämestämme.

Välittävä ihminen on aktiivinen. Hän auttaa ja toimii- hän ei ole huolissaan. Välittämisen täyteistä ja huolivapaata viikkoa jokaiselle!

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews