Biografia

Lapsen maailma, koulumaailma- ja muusikon sielunmaisema


Viimeisin blogikirjoitukseni oli oikea huonon onnen kirjoitus- sain siihen valtavan inspiraation heti aamupäivällä herättyäni, ja aloin läppäri sauhuten kirjoittamaan ajatuksiani ylös pelkän aamukahvin voimalla hirmuisella palolla ennätykselliset kolme tuntia- ja juuri kun teksti tuli valmiiksi hävisi koneeni nettiyhteys, ja sen myötä koko kirjoitus ennen kuin ehdin sitä julkaisemaan. Luonteeni sinnikkyydelle tyypillsenä en voinut vain antaa asian olla, vaan hain jääkaapista litran appelsiinimehua pahimpaan heikotukseen ja aloin muutamien voimasanojen säestyksellä kirjoittamaan koko tarinaa uusiksi, mutten tietenkään enää muistanut kaikkea mieleni päällä ollutta. Siispä kirjoitan blogin päätökseen nyt.

Puhuin lapsen oikeudesta saada olla lapsi mahdollisimman pitkään- ja siitä, miten yksinkertaisista asioista tehdään monesti liian monimutkaisia, niin kouluissa kuin muissakin ympäristöissä. Puhuin rajoista ja rakkaudesta, käpylehmistä, suomalaisen opettajankoulutuksen korkeasta tasosta, ja siitä, miten systeemi mättää. Itse turhaannuin opevuosinani toistuvasti jatkuvaan käskemiseen, kieltämiseen ja poliisina olemiseen- ennenkaikkea sen vuoksi, etten itsekään pystynyt allekirjoittamaan kaikkia koulumaailman sääntöjä, ja oikeastikin YMMÄRSIN miksi niiden noudattaminen oli monille lapsille vähintääkin haasteellista. Koulun toimintakulttuuri suosii hiljaisia, rauhallisia, kilttejä ja sopeutuvaisia (tyttö)oppilaita- kun taas vilkkaat ja toiminnalliset (poika)oppilaat joutuvat toistuvasti kokemaan "huonommuutta" ainoastaan sen vuoksi, ettei koulumaailma tue heidän persoonaansa. Mieleni teki usein heittää pulpetit ja tuolit menemään, istua lattialle tyynyjen päälle lasten kanssa, laulaa, leikkia, jutella, piirtää, rakentaa, tanssia- olla siinä aidosti läsnä toinen toisillemme, ilman tehtäväkirjojen usein ei niin luovia tehtäviä, ulkoapäin asetettuja tavoitteita, tekstien pänttäämistä, tai sitä, että aikuinen luennoi passiivisesti pulpettiensa takana istuville lapsille asioista, jotka opetussuunnitelma sanelee. Jos hiukan kärjistän voisi luonnontiedon mielestäni opiskella metsäretkillä luontoa tutkien, äidinkielen satuja kuunnellen, lukien ja kirjoittaen, musiikin korvakuulolta uusia lauluja ja soittimia opetellen, matematiikan helmitauluilla ja palikoilla kokeillen ja rakentaen, kuvaamataidon vapaasti paperille maalaten, historian tarinoita kuunnellen ja elokuvia katsellen ja retkiä tehden, liikunnan ilon kautta ilman tulosmittauksia pelaten ja jumpaten ja juosten jne. jne. En pysty seisomaan sen takana, että yhä pienempien lasten pitäisi hallita yhä suurempia ja yksityiskohtaisempia oppisisältöjä- enkä arviointikulttuurin, jossa lapsi asetetaan pienestä pitäen alttiiksi vertailulle ja kilpailulle, ja hänen hengentuotteitaan ja taitojaan ja jopa persoonaansa määritellään numeroin, rastein ja adjektiivein. Siinä missä koulujen pitäisi ennen kaikkea ruokkia lasten luontaista uteliaisuutta ja oppimisen iloa, luovuutta ja persoonallisuutta, se usein pakottaa oppilaita tiettyyn muottiin aiheuttaen suorituspaineita, huonommuuden tunteita ja suoranaista stressiä jo hyvinkin aikaisessa koulutaipaleen vaiheessa. Tämän muistan elävästi myös omalta kohdaltani jo muutoinkin ylitunnollisena ja täydellisyyttä tavoittelevana pikkutyttönä.

Oma taiteilijasieluni joutui usein tekemään opettajan työtä sydän verta vuotaen. "Nyt suut kiinni ja katseet tännepäin" oli lause, jota jouduin päivittäin viljelemään tuntien samalla piston omassatunnossani. Samoin kävi joutuessani kieltämään lapsia juoksemasta koulun käytävällä tai hiljentäessäni heidän selkeästikin vilpitöntä iloaan jostain uudesta keksinnöstään, joka nyt ei vaan sattunut sopimaan kyseisen päivän lukujärjestykseen ja oppimistavoitteisiin. Mielestäni suomalaisilla peruskouluilla olisi jotain tärkeää opittavaa vaikkapa Steiner- tai Montessori- pedagogiikoista, jotka sallivat näkemykseni mukaan lapsen olla lapsi hiukan pidempään, vaalivat jokaisen omaa persoonaa, antavat taito- ja taideaineille niille kuuluvan arvon, ja joissa myös fyysiset oppimisjärjestelyt ovat vähemmän passivoivia kuin "normaalissa" pulpettimuotoisessa opetuksessa.

Lapset kaipaavat ennenkaikkea turvallisuutta, rajoja, rakkautta, aikuisen aikaa ja aitoa läsnäoloa, sekä mahdollisuutta saada kasvaa omana itsenään omaan tahtiinsa, omaa luovuuttaan toteuttaen. Oma herkkä sielunmaisemani taas kaipasi opettajana ollessani mahdollisuutta saada osoittaa lapsille ennenkaikkea ymmärrystä, ja mahdollisuutta antaa heidän olla juuri sitä mitä he olivat- oli se sitten herkkyyttä, ujoutta, vilkkautta, puheliaisuutta, toiminnallisuutta, boheemiutta. Eräs oppilaani pelkäsi piirtoheitintä sydäntäsärkevään itkuun saakka, ja niin paljon, että hänen saamisensa aamulla luokkaan koulupäivän alkaessa saattoi kestää useamman tunnin. Ei toki olisi kestänyt, jos olisin pakottanut hänet luokkaan- mutta silloin en olisi kuunnellut häntä ja hänen tarinaansa. Hänellä oli syy pelätä piirtoheitintä- siis jotain asiaa, minkä hän mielessään siirsi piirtoheittimeen. Halusin antaa tilaa sille pelolle ja lapsen kyyneleille, ja vakuuttaa hänet siitä, ettei hän ollut pelkonsa kanssa yhtään muita huonompi. Onnekseni luokassa oli pätevä avustaja, joka pystyi aloittamaan koulupäivät muun ryhmän kanssa minun istuessani koulun rappusilla tytön kyyneleitä pyyhkien ja häntä kuunnellen.

Tiedän, että kirjoituksestani paistaa läpi vahva ja ehkä naivikin kaunosieluisuus. Mutta se on osa minua ja sitä, mihin minä uskon. Meidän pitää saada olla sitä mitä oikeasti olemme. Niin lapsen kuin aikuisenkin. Kotona ja koulussa, työpaikalla, ystäviemme keskuudessa, parisuhteessa, tässä elämässä. Se on asia, jonka puolesta puhumiseen tunnen kutsumusta.

Arvokas lapsuus


Kirjoitin viimeksi blogini otsikolla Arvokas vanhuus, joten tuntuu luontevalta jatkaa samaa näkökulmaa, mutta tällä kertaa lapsuudesta. Vanhuuden arvokkuudella tarkoitin ennenkaikkea sitä, että jokaisella on mielestäni oikeus vanheta arvokkaasti niin, että hänen tunteensa ja ihmisyytensä huomioidaan. Lapsuuden arvokkuudella tarkoitan ennenkaikkea kahta asiaa- sitä, että lapsi saisi olla lapsi mahdollisimman pitkään, leikkiä, elää satujen ja luovuuden ja mielikuvituksen maailmassa, turvallisessa ympäristössä, herkkänä ihmisenalkuna, joka vasta opettelee elämisen taitoja- sekä sitä, että häntä suojeltaisiin elämän karuudelta, liialta vastuunkannolta, sekä henkiseltä ja emotionaaliselta stressiltä mahdollisimman pitkään. Aikuisten ei pitäisi purkaa omaa pahaa oloaan lapsiin, he eivät saisi tukeutua lapsiin, ja heidän pitäisi pystyä joka tilanteessa varmistamaan lapsen turvallinen ja tasapainoinen kasvuympäristö. Aikuisten pitäisi kyetä myös käsittelemään omat kenties kipeät lapsuudenkokemuksensa ilman, että he siirtävät niitä omiin lapsiinsa. Vanhemmuuden tehtävä ei ole helppo- itselläni ei ole vielä omia lapsia, mutta luokanopettajana työskennellessäni sain runsaasti osviittaa lapsen kasvun tukemisesta ja sen haasteellisuudesta. Yli kymmenen vuoden opettajavuosieni aikana pidin tärkeimpänä ohjenuoranani kahta asiaa: rajoja ja rakkautta. Kuulostaa kovin kliseemäiseltä, mutta uskon vahvasti ja vilpittömästi kyseisten sanojen taikuuteen.

Mielestäni lapsuuden onnellisuus koostuu loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisista asioista. Uskon käpylehmiin, puuhevosiin, kiiltokuviin, pikkuautoihin, helmitauluihin, Aku Ankkoihin, metsäretkiin, majan rakennuksiin, unilauluihin, takapihan piknikeihin, yhteisiin ruokahetkiin, satukirjoihin. Uskon yhteiseen tekemiseen ja aitoon läsnäoloon. Tämä siis vastakohtana kaikelle materialismille, tietokonepeleille, karkille ja limsalle, muotivillityksille leluissa ja vaatteissa ja harrastuksissa, "hienoille" ulkomaanmatkoille, yltäkylläisyydelle, jatkuvalle elämyshakuisuudelle. Toki edellämainitut asiat eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta itse muistan lapsena tulleeni onnelliseksi ja iloiseksi hyvin pienistä asioista; kahden markan viikkorahasta, kesäpäivästä uimarannalla, nakeista ja perunasalaatista ja pillimehusta lauantai-saunan jälkeen, sekä siitä yhdestä ainoasta maailman yksinkertaisimmasta tietokonepelistä, jossa kaksi matoa yrittivät "pussittaa" toisiaan laughing En kaivannut tai tarvinnut mitään muuta. Olen vanhemmilleni kiitollinen myös siitä, että he laittoivat selkeät rajat minulle ja siskolleni mm. kotiintuloaikojen ja tv:n katselun suhteen. Kuten siitä, että sain mahdollisuuden harrastaa paljon erilaisia asioita, ilman suoritus- tai menestymispaineita.

Tässä kohtaa en voi olla ottamatta kantaa suomalaiseen koulujärjestelmään, vaikka aihe onkin hiukan arka. Suomalainen opettajankoulutus on mielestäni huippuluokkaa, ja opettajamme ovat ammattitaitoisia, oppilaistaan aidosti välittäviä ja työtään sydämellä tekeviä, jopa sille liikaakin omistautuvia- mutta systeemissä on niin paljon korjattavaa. Muistan taannoin eräässä keskusteluohjelmassa esilletulleen oivan esimerkin siitä, miten lapsi EI opi: jos hän saa uuden kännykän on aivan turhaa asettaa lapsi istumaan ja kuuntelemaan kun äiti tai isä lukee kännykän käyttöohjeen. Jos lapsi sensijaan saa kännykän samantien itsensä näprättäväksi ja kokeiltavaksi oppii hän sen käytön samantien kuin itsestään. Mikään ei ole absurdimpi ajatus kuin se, että esimerkiksi 9-vuotias poika oppisi asioita istuen kuusi tuntia päivässä pulpetin takana aikuisen puhetta passiivisesti vastaanottaen. Lapsi oppii tekemällä ja kokeilemalla- hyvin looginen ajatus, mutta käytännössä mahdollisuudet sen toteuttamiseen ovat kouluissamme hyvin rajalliset. Ryhmäkoot ovat aivan liian suuret, opetustilat pienet, materiaalitkin usein riittämättömät, oppisisällöt aina vaan tuhdimpia (jolloin kiire saavuttaa kaikki vaaditut oppimistavoitteet haittaavat opetusmetodien monipuolisuutta), avustajista on huutava pula, ja oman haasteensa asettaa toki myös opetusryhmien heterogeenisyys; se, että luokassa on yhtä aikaa hyvin erilaisia oppijoita ja persoonia, joilla on erilaisia tarpeita, ja myös ns. erityisiä tarpeita nykyisen integraatio-ajatuksen myötä. Oman näkemykseni mukaan tilanteessa, jossa esimerkiksi ADHD-lapsi on sijoitettu suureen opetusryhmään kärsii jokainen. Levoton lapsi itse häiriintyy muun opetusryhmän toiminnasta ja äänistä, kun taas muut oppilaat luonnollisesti levottoman lapsen kynän naputtelusta, tuolilla keikkumisesta, äännähdyksistä ym. Käytännössä vastaavanlaisissa tilanteissa käy usein myös niin, että opettajan kaikki aika kuluu yhden oppilaan tukemiseen ja auttamiseen muun luokan jäädessä oman onnensa nojaan.

Resurssipula on mielestäni suomalaisissa kouluissa järkyttävän suuri. On sietämätöntä, että monessa koulussa esimerkiksi terveydenhoitaja on tavattavissa vain kerran viikossa (paikassa, jossa on satoja lapsia ja päivittäin sattuu ja tapahtuu jos jonkinlaista) tai koulupsykologi kerran kuukaudessa. Monissa kunnissa myös avustajaresurssi on aivan liian pieni, eikä erityisopettajan aika riitä lähellekään siihen, mitkä oppilaiden tarpeet olisivat. Kysymys on mielestäni paljon myös siitä, mihin rahaa suunnataan ja sijoitetaan- oman näkemykseni mukaan esimerkiksi juuri avustajatilanne ja ryhmäkoot pitäisi saada kuntoon ennen huipputeknologian hankkimista kouluihin. Oppilaat hyötyisivät varmasti paljon myös siitä, jos luokan edessä olisi toisinaan kaksi opettajaa yhden sijaan. Lisäksi uskon itse vahvasti taito- ja taideaineiden merkitykseen lapsen minäkuvan ja itsetunnon vahvistajana, sekä tunne-elämän eheyttäjänä. Niinikään opetustilat pitäisi saada toimivimmiksi mm. lisäämällä tiloja työpaja- ja pienryhmätyöskentelyyn. Koulujen resurssipula on asia, jonka seurauksena moni opettaja väsyy, ymmärrettävistä ja inhimillisistä syistä. Itse en onnekseni ehtinyt vielä väsyttää itseäni burn-outin partaalle, mutta riittämättömyyden ja turhautumisen tunteita koin päivittäin. Haluni kohdata jokainen lapsi yksilönä ja tarjota hänelle juuri hänen kaipaamaansa tukea ja apua oli vilpitön, mutta mahdollisuudet siihen sydäntäsärkevän rajalliset.

Käpylehmiin uskominen tarkoittaa sitä, että yksinkertaisista asioista tehdään monesti liian monimutkaisia, myös kouluissa. Monimutkaistaminen tappaa aidon uteliaisuuden, luovuuden ja oppimisen ilon. Opettajan työ on arvokasta, tärkeää, elämänmakuista, herkkää- ja se ansaitsisi kaiken yhteiskunnan tuen ja arvostuksen- sekä niitä peräänkuuluttamiani resursseja. Muistan opevuosiltani useita aamuja, kun ajoin töihin väsyneenä ja ehkä alakuloisenakin jonkin senhetkisen yksityiselämäni tilanteen vuoksi- mikään ei olisi tuolloin toiminut parempana mielen piristäjänä ja lohtuna kuin parkkipaikalle vastaanjuoksevan lapsen aurinkoiset kasvot ja halaamaan ojennetut kädet hänen huutaessaan jo kaukaa: "Ihanaa, ope tulee!" Lapsissa on uskomaton kauneus ja voimanlähde.

Kirjoitukseni venyi ennalta-arvaamattomiin mittoihin, mutta se johtunee siitä, että lapsista kirjoittaminen on itselleni sydämen asia. Lapsuus on arvokas, ja meidän aikuisten tehtävänä on suojata sen arvokkuutta kaikin mahdollisin keinoin. Kaiken sen lapset antavat meille moninverroin takaisin.

Arvokas vanhuus


Vietin musiikinopettajaopintojeni aikaan yhden kesän Tukholmassa töissä Nordjobb-järjestön kautta. Olin toivonut työpaikakseni mitä tahansa hoitoalan paikkaa- vaikkei minulla alan koulutusta ollutkaan- sillä olen aina ollut kiinnostunut ihmisestä ja ihmisyydestä psykofyysisenä kokonaisuutena, kuten myös ihmisten auttamisesta. Asia, jonka vuoksi aikoinaan hain myös lääketieteelliseen smile Ruotsiin lähtiessäni sijoittumiseni oli kuitenkin vielä täysi arvoitus, kuten kaikki muukin tulevaan kesään liittyvä, asuntoa myöten. Tässä kohtaa haluan jälleen kerran rohkaista jokaista ihmistä ottamaan säännöllisesti hyppyjä tuntemattomaan, astumaan omalle epämukavuusalueelleen, ja tekemään asioita intuition turvin, ilman etukäteismurehdintaa- omalla kohdallani se on aina palkittu. Ja ennenkaikkea uskaliaat "irtiotot" ovat osoittautuneet elämäni elämyksellisimmiksi, opettavaisimmiksi ja mieleenpainuvimmiksi hetkiksi (sellainen oli myös vaihtokevääni Irlannissa, josta olenkin blogissani jo aiemmin kirjoittanut- ja viime blogissani kuvailemani The Voice of Finland- "matka" smile). Erityisen otollista aikaa uusille kokemuksille ja vaikkapa matkustelulle on juuri opiskeluaika, jonka vapaus on jotain sellaista, mitä useinkaan ei myöhemmällä iällä enää pysty niin helposti saavuttamaan. Se kannattaa hyödyntää smile

Olin erittäin iloinen ja innoissani saadessani tietää, että työpaikakseni oli valikoitunut sairaala- eikä intoani latistanut edes ensimmäinen työpäivä, kun sain huomata työn vaativuuden sekä henkisesti että fyysisesti. Omat työtehtäväni olivat lähestulkoon samanlaiset kuin "oikeillakin" hoitajilla- lukuunottamatta tietysti esimerkiksi lääkkeiden antoa tai vaikkapa virtsakatetrin asettamisen kaltaisia hoitotoimenpiteitä. Osaston potilaat olivat kaikki pitkälle edennyttä dementiaa sairastavia vanhuksia, mutta sen lisäksi suurimmalla osalla heistä oli vakava reuma tai jokin muu sairaus, joka oli tehnyt heidät liikuntakyvyttömiksi. Tämän lisäksi osalla oli psyykkisiä sairauksia. Käytännössä potilaat olivat sänkyihinsä sidottuja, puhekyvyttömiä pyörätuolipotilaita, jotka kärsivät monenlaisista kivuista ja säryistä- ja joiden ajan- ja paikantaju oli pitkälle edenneen muistisairauden vuoksi lähestulkoon olematon. Hoitajien tehtävänä oli pestä ja syöttää potilaat, sekä vaihtaa heidän vaippansa ja vaatteet- sairauksiin liittyvien hoitotoimenpiteiden ohella. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tuo kaikki tehtiin valtavan kiireen ja paineen alla- mikä taas käytännössä teki vanhuksista kuin liukahihnalla käsiteltäviä nukkeja ja esineitä, joiden fyysisistä tai henkisistä kivuista, tunteista, ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja intimiteettisuojasta ei välitetty. Asia, mikä ei ollut hoitajien vika, vaan mitä ilmeisimmin resurssipulan. Yhtäkaikki se järkytti minua suuresti ja särki sydämeni useaan otteeseen kesän aikana. Sen takia päätin itse tehdä toisin, ja siinä ajassa kun muut hoitajat saivat aamulla "valmiiksi" (eli pestyinä ja puettuina olohuoneeseen istumaan) kuusi potilasta, oli oma lukumääräni yksi.

Muutamat vanhukset ja heidän kanssaan vietetyt hetket ovat erityisesti jääneet mieleeni. Gärd oli hyvin siro ja pienikokoinen, kaunis vanha nainen, puhe- ja liikuntakyvytön. Hänen kätensä olivat kippurassa reuman vuoksi, niin pahasti, että paidan pukeminen oli hänelle yhtä tuskaa riippumatta siitä, miten hellästi sen yritin tehdä. Muistan vahvasti yhden aamun, kun herätin Gärdin ja kumarruin hänen kasvojansa kohden pestäkseni ne kosteilla pyyhkeillä- ensin Gärd katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili hiukan, sitten täysin yhtäkkiä hän nosti pystyyn molemmat pienet nyrkkinsä ja heristi niitä edessäni melkein kasvoni tavoittaen. Luulen ymmärtäväni miksi hän teki niin- voin kuvitella miltä tuntuu maata päivästä toiseen ilmaisukyvyttömänä muiden ihmisten armoilla, tietämättä edes kunnolla missä on ja mitä tapahtuu. Sen täytyy tuntua pelottavalta. Mielestäni Gärd vaikutti usein masentuneelta. Sen vuoksi eräänä aurinkoisena päivänä puin hänet kukalliseen mekkoon ja helminauhaan, lakkasin hänet pienet kyntensä, kiharsin hopeanharmaat hiukset, ja vein hänet pyörätuolissaan ulos aurinkoon, ja ostin hänelle jäätelön. Sitä auringossa syödessään hänen silmänsä alkoivat tuikkia ja kasvot täyttyivät naururypyistä. Hän oli hetken elossa- kuin tietäen tasan tarkkaan kuka ja missä oli. Valo syttyi hänen kasvoilleen. Hän ei enää ollut ulkopuolinen.

Göstä oli mitä suloisin vanha mies, pahasti dementoitunut, mutta käveli yhä omilla jaloillaan. Hän oli aina ystävällinen ja aina rauhallinen, vaikka olikin autuaallisen tietämätön ympäristöstään ja sen tapahtumista. Göstä luuli minua toistuvasti vaimokseen- hän teki minulle aina iltaisin tilaa viereensä vuoteelle kun menin sanomaan hyvää yötä. Kerran hän sanoi minulle tuona hetkenä: "Du är vacker somen dag", asia, minkä ilmeisesti oli aina iltaisin sanonut vaimolleen. Koskettavaa oli se, että ainoa ihminen, jonka Göstä tunnisti yhä uudestaan ja uudestaan oli hänen poikansa, joka säännöllisesti vieraili Göstän luona. Pojan ensimmäinen kysymys oli aina huoneeseen astuessaan: "Tiedätkö sinä kuka minä olen?", johon Göstä vastasi joka kerta sekuntiakaan epäröimättä: "Sinä olet minun poikani". Kerran poika toi isälleen tuliaisena suuren irtokarkkipussin. Se pysyi koskemattomana Göstän yöpöydällä useamman viikon, kunnes eräänä yönä avasin pussin ja laitoin suuhuni muutaman karkin Göstän nukkuessa- uskon, ettei hän olisi pahastunut wink

Sitten oli vielä eräs pyörätuolissa istuva puhekyvytön mies, jonka nimeä en nyt kuolemaksenikaan muista. Hän istui tuolissaan aina samassa asennossa; kyynärpäät polviin nojaten, sormet ristissä, hieman kumarassa, omaan maailmaansa vaipuneena, hiukan surullinen ilme karismaattisilla kasvoillaan. Olin yhtenä aamuna avustamassa sairaanhoitajaa miehen pesemisessä- hänet pestiin sängyssä. En koskaan unohda hetkeä, kun hoitaja alkoi kovin ottein pesemään miehen sukupuolielimiä, ja mies huusi taukoamatta kovaan ääneen: "nej, nej, nej, nej!". Se oli yksi niitä hetkiä, kun sydämeni särkyi. Koin tilanteen miehen intimiteettisuojaa ja tunteita loukkaavana. Halusin saada hymyn hänen huulilleen, ja niinpä saman päivän iltana olohuoneen ollessa tyhjillään vein miehen sinne ja tanssitin häntä (pyörätuoli on kyseisessä puuhassa korkeintaan hidaste, ei este)- ja hän nauroi. Tanssin jälkeen silittelin miehen ahavoituneita käsiä ja lauloin hänelle jokaisen osaamani ruotsalaisen kansanlaulun. Miehen tummissa silmissä läikehti ilo ja onni, hän ei ollut enää kumarassa, hän sai sen hetken olla ihminen. Kaikkein parasta taisi silti olla "humputtelu"-iltamme päätteeksi hänen eteensä tuomani pieni lasillinen konjakkia, jonka hän nautti hitain siemauksin, jokaista pisaraa suussaan makustellen wink

Oli myös Maria, joka itki ja nauroi yhtäaikaa, puhui taukoamatta omaa kieltään, ja teki tarpeensa seisaaltaan suihkun lattialle- hoitajat kertoivat hänen kärsivän jonkinlaisista sotaan liittyvistä traumoista. Minun teki mieli sulkea Maria syliini. Oli myös Tore, Anthony Hopkinsia muistuttava herrasmies, jolla oli orvokinsiniset silmät, ja joka oli aina yhtä lempeyttä ja tyyneyttä ja hymyä. Muistan hänen olleen vihainen ja korottaneen ääntään vain kerran, silloin, kun hänelle asetettiin virstakatetria. Mieleeni on jäänyt myös eräs nainen, joka oli osaston huonokuntoisimpia potilaita, ja makasi lähestulkoon aina sängyssään puhumatta, mutta tuskissaan huutaen. Hänen sänkynsä yläpuolelle oli ripustettu taulu, jossa luki: "Varje dag är en gåva" (jokainen päivä on lahja). Ymmärrän ajatuksen taulun tekstissä, mutta olisiko nainen itse halunnut ripustaa sen päänsä yläpuolelle? Olisiko hänestä itsestään ehkä ollut inhimillisempää maata siinä vuoteeseensa sidottuna ilman kyseistä aforismia?

Jokaisella on mielestäni oikeus vanheta arvokkaasti. Jokainen ansaitsee inhimillisen kohtelun iästä riippumatta. Jokaisella meistä on tunteet, jokaisen henkinen ja fyysinen koskemattomuus on tärkeää. Vanhuskin on ihminen; häneenkin sattuu, hänkin on turvaton, hänenkin sydämensä ja mielensä elää, vaikka ruumis ja ajatus ei enää toimisi. Jokainen meistä vanhenee, ja toivoisi varmaan silloin ympärillään olevan ihmisiä, jotka kohtelevat rakastaen ja kunnioittaen. Itse opin paljon tuon kesän aikana kohtaamiltani vanhuksilta, ja itse asiassa; minulla on usein heitä ikävä. Niin myös tätä blogia kirjoittaessani, silmien kostumiseen saakka.

TVOF


Luonteelleni on ollut pikkutytöstä saakka ominaista esiintymisjännitys ja herkkyys tilanteille, joissa olen jollain lailla "paljaana" muiden ihmisten edessä. Ehkä siinä on pohjimmiltaan kysymys hylätyksi tulemisen pelosta, vaikkei asiaa tietoisesti osaa niin aina ajatellakaan. En ole myöskään koskaan ollut lainkaan kilpailuhenkinen- osin ehkä juuri edellämainittujen syiden vuoksi. Niinikään en ole ikinä haaveillut minkäänlaisesta julkisuudesta, ja artistina kutsumukseni on ollut aina nimenomaan se, että voisin musiikillani antaa jotain (tärkeää) muille ihmisille- ei siis oman itseni esilletuominen. The Voice of Finlandiin osallistuminen olikin jotain sellaista, mitä en IKINÄ olisi uskonut tekeväni tai ylipäätään edes pystyväni senkaltaiseen koitokseen. Lähdinkin kisaan kutsusta, en omasta aloitteesta, ja tavoitteenani oli omien pelkojeni voittaminen. Peloissa on mielestäni pohjimmiltaan kysymys oman pään sisäisistä asioista, ja sen vuoksi ne ovat näkemykseni mukaan myös voitettavissa. Kysymys on mielen hallinnasta ja lujasta luottamuksesta omaan itseen. Se ajatus sydämessäni lähdin koelauluihin ja niiden jälkeen Ääni ratkaisee- jakson kuvauksiin.

Minulle oli tärkeää myös se, etten missään vaiheessa yrittäisi olla mitään muuta kuin mitä olen, etten sekuntiakaan vertaisi itseäni muihin kilpailijoihin, ja että olisin sekä laulaessani että haastatteluissa oma itseni kaikessa epätäydellisyydessäni, herkkyydessäni, jännittämisessäni ja "blondiudessani" wink En halunnut edes yrittää "tehdä vaikutusta", vaikuttaa itsevarmalta, tai ylipäätään harkita tai suunnitella mitään etukäteen esiintymiseeni liittyen. Lavallaolon tavoitteeksi asetin aidon läsnäolon ja tulkintaan&tunteeseen heittäytymisen. Tiesin myös, että rohkeuden siihen saisin vain ja ainostaan sisältäni- keskittymällä siihen, mitä tiedän 35 vuoden tuntemuksella itseni olevan. Rauha ja rohkeus elämän haastaviin tilanteisiin löytyy mielestäni aina nimenomaan ihmisen omasta mielestä ja sydämestä, sulkemalla kaiken muun ulkopuolelle. Samalla se edellyttää sitä, että arvostaa ja rakastaa itse itseään- silloin muiden ihmisten eteen ja arvosteltavaksi heittäytyminen ei pelota; he eivät voi vahingoittaa sinua. Laulamisessa esiintymisjännityksen hallinta perustuu omalla kohdallani paljon myös siihen, miten vahvasti musiikkia rakastan- musiikki on turvapaikkani, ja voin laulaessani nojata kappaleen tekstiin ja tunnelmaan, levätä siinä rauhallisin mielin, onnellisena.

Jakson nähtyäni voin todeta onnistuneeni tavoitteessani- minähän se siellä olin, puhuin ja lauloin ja jännitin ja elin hetkessä tunteella juuri sellaisena kuin oikeastikin olen; tunnistan itseni joka sekunnista, ja mitään en muuttaisi missään sanomassani tai laulamassani smile Olen saanut huikean määrän kannustavaa ja positiivista palautetta, siitäkin huolimatta, että tulkintani klassikkokappaleesta on varmasti herättänyt monenlaisia mielipiteitä. Ja mielipiteethän eivät ole koskaan oikeita tai vääriä- kuten ei omasta mielestäni myöskään tapa tulkita. Tässä kohtaa voin todeta senkin, että kaikki kappaleeseen lisäämäni "oma" tuli sekin suoraan sydämestä ja kuvasi biisin tekstissä olevaa ikävän kipua; asiat tulivat suustani luonnostaan ja itsestään, joten en olisi voinut niitä poiskaan jättää. Olen ylpeä siitä mitä tein ja miten olin, sillä juuri se teki minut paljaaksi yleisön ja televisiokameroiden edessä. Että kyllä siinä lavalla sykki vahvasti myös sydämeni, koko kansan nähtävänä- pelottava ajatus, mutta se on silti mielestäni ainoa vaihtoehto elämässä aina, loppupeleissä. Siis olla juuri se mitä on, aidosti, rehellisesti ja raa'astikin. Heittäytyä sydämellään ja ottaa tyynesti vastaan kaikki se mitä siitä seuraa. Seuraamuksilla kun ei ole silloin mitään väliä, kun et itse muuttaisi mitään tekemisessäsi tietäen olleesi aito ja rehellinen.

Kokonaisuutena kisakokemus on ollut aivan huikea! Formaatti on ihanan kannustava ja positiivinen, tuotantotiimi upea, bändi loistava, valmentajat tärkeitä ja osaavia palautteenantajia, kanssakilpailijat kertakaikkisen sydämellisiä smile Omalla kohdallani pidän myös tarkoituksellisena ja helpottavana sitä, että sain esilläoloa vain pienen hetken- jonka seurauksena yhteydenottoja on tullut ja runsaasti- mutta vältin pahimman mediamyllytyksen. Tässä kohtaa haluan myös kiittää kaikkia ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka ovat perjantain jälkeen lähestyneet sosiaalisessa mediassa koskettavan kauniin sanoin- kiitos! Samalla toivon olevani rohkaiseva esimerkki siitä, että uskaltaminen kannattaa- se vahvistaa, ja saa aikaan tunteen, että pystyy pelottavan paikan jälkeen mihin vaan.

Elämä on uskomaton ja ihmeellinen seikkailu, joka muuttuu uskalluksen myötä aina vain ihmeellisemmäksi smile Ja musiikki- se on kaikki.

Työnteko, kärsivällisyys ja luottamus


Olen kuluneen vuoden aikana elänyt todeksi unelmaani musiikista, joten tuntuu mielekkäältä kirjoittaa vuoden viimeinen blogikirjoitus siitä, mikä oman kokemukseni mukaan vie ihmisen hänen unelmiensa luokse. Työnteolla en tarkoita tässä yhteydessä mitään niska limassa raatamista, sillä siihen en ole koskaan uskonut millään elämän osa-alueella- työn tekemiseen pitää mielestäni aina liittyä sisäinen motivaatio, palkitsevuuden tunne ja edes ajoittainen hauskuus. Kiistämätön tosiasia on kuitenkin se, että unelmat eivät toteudu itsestään, sormia napsauttamalla, odottamalla, toivomalla tai silkalla tuurilla- ne vaativat konkreettista toimintaa, sellaista, joka on vapaa liiasta ajattelusta ja uhkakuvien maalailusta. Joskus aiemmin muistan ihmetelleeni mitä menestyneet artistit ovat tarkoittaneet kertoessaan menestyksen vaatineen nimenomaan kovaa työtä- mitä työtä, eikö nimenomaan musiikkiala ole moneen muuhun alaan verrattuna helppoa, kivaa ja ns. siistiä sisäduunia, jossa suhteilla, lahjakkuudella ja tuurilla on normaalia suurempi merkitys? Nyt tiedän tasan tarkkaan, että näin ei ole. Ei ainakaan minun kohdallani, tuskin kovin monen muunkaan artistin tai muusikon.

Yksi suurimpia unelmani eteenpäinviemiseen liittyviä työsarkoja on ollut markkinointi. Voi huh sentään- sehän on sama asia kuin olisit kokopäiväisessä ja alituisessa työnhaussa! Olen istunut menneen kesän ja syksyn aikana joka päivä tuntikausia koneen ääressä mitä moninaisempaa markkinointia suorittaen: maileja lehtien ja radioiden toimituksiin, mahdollisiin keikkapaikkoihin, levy-yhtiöihin- promomateriaalien suunnittelua ja hankintaa, käyntikorttitilauksia, yhteydenpitoa yhteistyökumppaneiden kanssa (kuten esikoissinkkuni tuottajan, musavideoni tekijöiden, valokuvaajan, mahdollisen tulevan managerini jne. jne). Olen myös halunnut säilyttää kommunikoinnissani tietynlaisen henkilökohtaisuuden asteen, joten mitään kimppaviestejä en ole harrastanut- en edes ajan säästämiseksi. Oma lukunsa on ollut myös mainosten vieminen omin pikku kätösin kymmenille ja taas kymmenille ilmoitustauluille. Muistan kristallinkirkkaasti muutamat helteiset kesäpäivät, kun nappasin Olivia-koirani kainaloon, mainospinkan toiseen, ja lähdimme ajelemaan navin avulla ympäri kaupunkia. Lounastaukoja ei pidetty, korkeintaan käytiin puskapissillä jossain tien varressa (siis sekä koira että emäntä) ja haettiin huoltoasemalta take away- kahvi ja vesipullo pahimpaan väsymykseen. Ikaalisten artistivalmennuksessa olin onneksi jo ehtinyt oppia sen asiakashankinnan lainalaisuuden, että karkeasti sata yhteydenottoa tuottaa noin yhden asiakkaan. En siis ole tuntenut sen suurempaa pettymystä siitä, että suurimpaan osaan esim. maileistani ei koskaan vastattu, lievää turhautumista toki toisinaan. "Mielenkiintoinen" oli myös se päivä, jonka vietin äitini kanssa autohallissa polvet ruvella mainosteippejä autooni kiinnittäen- tai se, kun kirjaimellisesti juoksimme pitkin keskustaa ehtiäksemme toimittaa suoramainontaflyerit ajoissa painatukseen. Kaiken tämän päälle oman aikansa on luonnollisesti ottanut myös esiintymisvaatteiden- ja meikkien ym. hankinta, sointulappujen kirjoittelu ja biisinteko, ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä itse treenaaminen (mikä on laulamista ja soittamista rakastavalle nautinnollista- mutta jakaa naapurit selkeästi kahteen kastiin; toiset pyytävät saada kuulla lisää, toiset tulisivat toimeen vähemmälläkin wink)

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Samalla edelläkirjoitettu kappale tuonee esille myös sen, mikä merkitys kärsivällisyydellä on unelmien eteenpäinviemisessä- tärkeää on nimenomaan toimia, ei miettiä tai murehtia, ja sen jälkeen- odottaa. Kärsivällisyyteen liittyy vahvasti usko ja luottamus, mikä on oleellisinta juuri sillä hetkellä, kun tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Tai hetkellä, kun kaikki omat ponnistelut ja yritykset alkavat tuntua täysin merkityksettömiltä ja naiveilta, ja kun voit jo kuulla muiden ihmisten jälkiviisastelevia kommentteja "mitähän minä sanoin- ei tossa ollut mitään järkeä alunperinkään". Miksikö? Olen konkreettisesti huomannut sen, että positiivinen ajattelu ja tyyni luottamus asioiden järjestymiseen todella palkitaan, ennemmin tai myöhemmin, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin. Jossain kohtaa kuluneen syksyn ja talven aikana olen vuodattanut kotonani paniikkikyyneleitä peläten ottaneeni liian suuria riskejä ja talouteni romahtavan sen vuoksi- ja juuri sillä hetkellä puhelin on yhtäkkiä soinut ja langan päässä on ollut uusi oppilas tai keikan tarjoaja. Niinä hetkinä on tuntunut kuin enkeli olisi laskeutunut olkapäälleni ja kuiskannut hymyillen: "Näetkö nyt? Ei mitään syytä pelkoon"- tai joku muu korkeampi voima olisi koputtanut olkapäätäni myhäillen hiljaa: "Minulla on vedenpitävä suunnitelma varallesi ja kaikella, ihan kaikella, on tarkoitus".

Elän yhä edelleen tietynlaisessa välivaiheessa ja epävarmuudessa- mutta enää en pelkää. Unelmien tavoittelussa on kysymys nimenomaan hypystä tuntemattomaan, ei niin suuria asioita tehdä "takuiden" vuoksi. Moni elämänmuutostani seurannut ihminen, tuttu ja tuntematon, on ääneen ihastellut sitä miten rohkea olen- itse en kuitenkaan vilpittömästi koe olleeni rohkea. Kysmys on mielestäni enemmänkin tilanteesta, jossa ihminen kokee, ettei hänellä (enää) ole mitään menetettävää. Ja ennenkaikkea kysymys on rakkaudesta omaa itseään kohtaan; hetkestä elämässä, kun haluat vilpittömästi tehdä itsesi onnelliseksi, etkä enää elä elämääsi muiden ihmisten kautta tai heitä miellyttääksesi. Kauneinta ja merkityksellisintä on toki silti loppupeleissä myös ja ennenkaikkea se, että omasta onnellisuudestaan huolehtiminen on ainoa keinoa tuottaa onnea toisille ihmisille. Itse olen kaikkein onnellisin silloin kun saan laulaa, ja tiedän sen kulkeutuvan lämpönä ja säteilynä myös ympärilläni olevien ihmisten sydämiin smile

Amen. Kiitos kuluneesta syksystä ja talvesta blogini lukijoille, ja kiitos jokaisesta saamastani palautteesta ja kannustuksen sanasta! Saan niistä voimaa enemmän kuin uskottekaan smile Valoa alkavaa vuoteen- tärkein lupaus minkä voit itsellesi antaa on lupaus sydämen äänen kuuntelemisesta.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews