Biografia

Positiivisen ajattelun ja anteeksiannon voima


Ihminen ei voi valita kaikkea sitä, mitä joutuu elämässään kohtaamaan- joitain asioita kylläkin. Vastoinkäymisiä sattuu kaikille, ja kukaan on tuskin täysin suojassa elämän traagisilta ja kipeiltä asioilta. Lohdullista ja tärkeää on oivaltaa se, että omat ajatukset ja asenteen voi valita- aina. Viisas filosofi on joskus sanonutkin, että mikään ei ole sen enempää hyvää kuin pahaakaan; ajattelu muovaa asiat haluamikseen. Sen vuoksi positiivisen ajattelun voima on valtava. Olen aiemmin blogissani kertonut omasta elämänmuutoksestani, jossa kaikkein keskeisintä on ollut positiivisen toiveikas ajattelu. Se, että keskittyy mahdollisuuksiin ja vahvuuksiin uhkien ja riskien sijaan. Se, että alkaa systemaattisesti toimia, ja organisoida elämäänsä siihen suuntaan, minkä tietää sydämessään oikeaksi, miettimättä mitään sen enempää. Konkreettiset teot ovat tärkeitä, mutta tärkeää on myös se, että uskoo ja luottaa tekemiseensä, uskoo tulevaisuuteen. Olen aiemmin kirjoittanut myös "vetovoiman laista"; ajatuksesta, jonka mukaan ihminen vetää puoleensa sitä mitä toivoo ja haluaa, asioita, joita pyytää itselleen hiljaa mielessään. Ja asioilla todellakin on taipumus järjestyä, niin kulunut kuin kyseinen fraasi onkin. Omalla kohdallani mikään edelläkirjoittamani ei perustu "vain" haluun uskoa ja toivoa hyvää- tai elämän kohtaamiseen ruusunpunaisten lasien läpi- vaan aika lailla päinvastaiseen; ajattelen positiivisesti juuri sen takia, että olen kokenut paljon myös ei-positiivisia asioita, ja samalla olen itse elävä esimerkki ja todiste siitä, miten jotain suurta ja suoranaisia ihmeitä alkaa tapahtua hetkellä, kun ihminen luopuu negatiivisesta ajattelusta. Asiasta, joka hyvin usein on ainoa todellinen este sille, että voisimme elää haluamamme kaltaista elämää. Uhkat ovat lähes poikkeuksetta oman päämme sisällä, eivät ympäröivässä todellisuudessa.

Kun ihminen epäröi uskaltaa tehdä jotakin olisi mielestäni tärkeää antaa hetki aikaa sen miettimiselle, mikä olisi pahinta mitä uskalluksesta voisi seurata- ja olisiko se sittenkään niin pahaa. Uskon itse myös ajatukseen siitä, että vanhana elämäänsä taaksepäin katsellessaan ihminen katuu nimenomaan tekemättä jääneitä, ei tehtyjä asioita- ja järkiperäisiä valintoja tunneperäisten sijaan. Uskon siihen, että intuitioon, sydämen ääneen ja omaan itseen luottaminen suojaa ihmistä, ja vie hänet perille. Asioiden etukäteen murehtiminen ei auta mitään, sillä elämä on aina epävarmaa ja tulevaisuuteen ei näe kukaan. On silkkaa ajanhukkaa pelätä tulevaa. Eikä koskaan voi tietää milloin on viimeinen hetki, omassa ja toisen elämässä. Olen nähnyt ympärilläni paljon tarinoita ja kohtaloita siitä, miten ihminen tavallaan sokaistuu oman elämänsä edessä, juuttuu johonkin tuttuun ja siksi turvalliselta vaikuttavaan riippumatta siitä, miten paljon oma elämäntilanne todellisuudessa vie energiaa ja syö voimia. On surullista ja hätkähdyttävääkin, että usein jotain kamalaa pitää tapahtua ennenkuin uskallamme tehdä suunnanvaihdoksen. Usein ajattelemme muita ihmisiä tai olosuhteita itsemme ohitse aina siihen hetkeen saakka, kunnes on jo melkein liian myöhäistä. Ja toisaalta- onneksi niitä hetkiä kuitenkin tulee; hetkiä, jolloin tajuaa ettei enää ole mitään menetettävää, asiat loksahtavat silmänräpäyksessä oikeisiin mittasuhteisiin, kaikki turha ja epäolennainen karisee, ja olennainen kristallisoituu. Nuo hetket ovat kullanarvoisia, ja samalla ne välittävät kauniin viestin elämän tarkoituksenmukaisuudesta- usein jostain hyvin pahasta voi seurata jotain käsittämättömän hyvää. Noina hetkinä elämä opettaa meille sen, että jokin kipeä ja satuttava asia voi loppujen lopuksi olla siunaus. Ei välttämättä aina vielä asian tapahtumahetkellä, mutta jossain kohtaa myöhemmin. Suurimmat opit elämässä ovat ehkä juuri niitä, jotka joudumme kohtaamaan karuimman kautta. Hinta ei kuitenkaan silloinkaan ole liian suuri- mikä tahansa mikä vie meitä parempaan ja onnellisempaan elämään on loppupeleissä sen arvoista.

Itse voin vilpittömästi todeta, etten tunne katkeruutta mistään kokemastani, en kanna vihaa sisälläni ketään tai mitään kohtaan, en kadu mitään omaa valintaani (tärkeintä on se, että ne ovat olleet omiani), ja olen oppinut myös ymmärtämään sen, miten anteeksiantaminen on ennenkaikkea palvelus omalle itselleni. Miksi en haluaisi ottaa pois mitään kokemastani? Sen vuoksi, että silloin en olisi enää minä. Miksi haluan antaa anteeksi (en teoille, mutta ihmisille)? Sen vuoksi, että anteeksiantaminen tekee vapaaksi. Haluan olla vapaa ja olla juuri se mitä olen- ja niin henkinen vapauteni kuin oma identiteettini ja minuutenikin on syntynyt nimenomaan kaikesta elämän varrella kokemastani. Siksi tunnen vain kiitollisuutta mennyttä kohtaan, ja niitä oppeja, joita olen saanut. Hiukan kärjistäen voisin sanoa, että "pahaan" (lainausmerkit sen vuoksi, etten usko ihmisen pahuuteen) kannattaa aina vastata hyvällä- silloin logiikan lakien mukaan hyvyys elämässä ja maailmassa lisääntyy ja hiljalleen kasaantuu smile On aivan elintärkeää, että ihminen osaisi kääntää kokemansa pahan vahvuudekseen, ja ennenkaikkea katkaista pahan kierteen. Ei siis koskaan kostaa omaa elämäntarinaansa- lapsilleen, vanhemmilleen, puolisolleen, ystävilleen- vaan aina käydä läpi omat kipukohtansa tavalla, joka itselle sopii parhaiten (läheisen tai ammattilaisen tuella), ja sen jälkeen jättää ne taakseen. Kohdella muita ihmisiä paremmin ja kauniimmin kuin miten ehkä itse on tullut kohdelluksi. Se on nimittäin parasta lääkettä niin omalle sielulle kuin ympäristöllekin.

Jokainen on epätäydellinen, ja jokaisen elämään mahtuu myös "epätäydellisiä" kohtia. Tärkeintä on hyvät aikomukset ja pyrkimykset. Tärkeintä on antaa anteeksi. Tärkeintä on pitää kynsin ja hampain kiinni siitä, mihin itse uskoo ja mitä tietää itsensä olevan. Positiivinen ajattelu ja anteeksiantaminen tekee ihmisestä vahvan- niin vahvan, että kestää mitä vaan, ehkä toisinaan taipuu, muttei koskaan murru. Ei koskaan smile

Kaunis rakkaus


Olen aiemmin blogissani kertonut siitä, minkälaiseen rakkauteen uskon. Sellaiseen, joka ei koskaan, ikinä, ajattele omaa etuaan. Rakkauteen, joka on epäitsekästä ja päästää toisen vapaaksi- eli juuri sinne ja niiden asioiden pariin, jotka tekevät rakastetun ihmisen onnelliseksi. Uskon vahvasti myös siihen, että aito rakkaus ei tunne katkeruutta, kilpailua tai ylpeilyä. Aito rakkaus on sitä, että haluaa vilpittömästi toisen etua ja hyvää, ja kohtelee toista kauniisti, niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Ajatukseni saattavat vaikuttaa kovin kaunosieluisilta, mutta toivottavasti eivät koskaan epärealistisilta- vaikka saammekin ympärillämme usein todistaa aika päinvastaisiakin parisuhteita. On mielenkiintoista miettiä, missä kohtaa- ja miksi- rakkauden vilpittömyys, viattomuus ja puhtaus muuttuu toisesta välittämisen irvikuvaksi; likaiseksi pelaamiseksi ja taktikoimiseksi, hyväksikäytöksi, omistushaluksi, omien tarpeiden tyydytykseksi, toisen käyttämiseksi roska-astiana ja sylkykuppina. Edelläkuvatun kaltaiset tarinat tekevät itseni surulliseksi, mutta ennen kaikkea myös hämmentyneeksi; miksi olla toisen ihmisen kanssa, jos näemme hänessä vain vikoja ja syyllisyyttä? Miksi kuluttaa omaa ja toisen ihmisen energiaa- miksei voisi ja kannattaisi olla yksin silloin, jos suhteen arki on pääosin riitaa ja pahaa mieltä? Ja ennenkaikkea, mikä vie meiltä kyvyn rakastaa oikeasti?

On totta, että parisuhteessa oleminen vaatii paljon, eikä sen ole tarkoituskaan olla vain ja ainoastaan helppoa. Toinen ihminen on aina peili, joka näyttää ja nostaa esiin itsessämme asioita, jotka eivät välttämättä ole miellyttäviä. Siinä mielessä on helpompaa olla yksin- joutumatta kohtaamaan omia pimeitä puoliaan, joutumatta kantamaan vastuuta omasta itsestään kokonaisuutena, ja ylipäätään saadessaan olla vapaa, ja vailla selityksiä ja velvollisuuksia mistään tekemästään tai olemastaan. Mutta- toista ihmistä ei oman näkemykseni mukaan saisi koskaan ottaa lähelleen myöskään halusta helpottaa omaa kulkuaan tai sälyttääkseen oman elämänsä vastuita toisen harteille- tai saadakseen mahdollisuuden purkaa toiseen omaa pahaa oloaan ja syyllisyyttään siirtämällä ne pois omasta itsestä. Kuten olen aiemmin blogissani todennut, elämä on ihan varmasti tarpeeksi rankkaa itse kullekin ajoittain ilman, että kaiken keskellä parisuhdekin/toinen ihminen olisi energiaa vievä ja pahaa mieltä aiheuttava asia. Uskon itse vakaasti siihen, että tehtävämme on tuoda valoa ja energiaa toisillemme kaiken elämään väistämättä kuuluvan pahan ja voimia vievän vastapainoksi. Ihminen, joka oikeasti rakastaa saa toisessa esiin tämän parhaat puolet. Hän saa toisen sädehtimään ja loistamaan ja olemaan juuri sitä mitä oikeasti on- suodattaen inhimilliset heikkoudet ja epätäydellisyydetkin rakastettaviksi ominaisuuksiksi.

On liian helppoa purkaa oma paha olonsa toiseen. On liian helppoa syyttää toista silloin, kun on oikeasti ihan itse vastuussa jostain vastoinkäymisestä tai oman elämän hankalasta tilanteesta. Houkutus ja kiusaus toisen "käyttämiselle" helpotuksena ja pakokeinona omista vastuista on varmaan usein suuri, ja ihan inhimillisistäkin syistä, mutta oikein tai reilua se ei ole koskaan. Olen itse yrittänyt tehdä paljon töitä sen eteen, että olisin aina rehellinen itselleni ja kantaisin yksin vastuun omista valinnoistani ja tekemisistäni- enkä turvautuisi helppoon lähellä olevan ihmisen syyllistämiseen. Oman, pitkän sieluntutkiskelumatkani olen tehnyt myös sen asian oivaltamisen suhteen, että meillä itsellämme on vastuu omasta onnellisuudestamme; toinen ihminen ei voi täyttää oman elämämme odotuksia. On tärkeää oppia olemaan yksin onnellinen ennenkuin voi olla sitä toisen ihmisen kanssa. Vain onnelliset ihmiset voivat onnellistuttaa muita. Ja- onni tulee aina sisältäpäin, ei koskaan mistään ulkoisesta asiasta, ei myöskään toisesta ihmisestä. Siihen uskon kaikessa yltiöromanttisuudessanikin wink

Omasta mielestäni on itsestäänselvää, että parisuhteeseen kuuluu kunnioitus, arvostaminen, hienotunteisuus, huolehtiminen, auttaminen ja kaikin tavoin kaunis kohtelu. On äärimmäisen paradoksaalista, että moni ihminen tuntuu kohtelevan kaikkein huonoiten juuri sitä ihmistä joka on lähimpänä- ja kaikkein kauneiten ja reiluiten "puolituttuja" työkavereita, naapureita, satunnaisia kohdattuja. On tietenkin luonnollista, että lähellä oleva tuttu ja turvallinen ihminen saa nähdä meidät myös heikoimmillamme, väsyneinä ja suuttuneina ja ahdistuneina- mutta se on eri asia kuin epäarvostava- ja kunnioittava käyttäytyminen. Mielestäni hyvä vertaus on se, että omaa puolisoa tai kumppania kuuluisi kohdella niinkuin parasta ystäväänsä. Ilahduttaen, tukien, rohkaisten, lohduttaen, piristäen. Ja antaen toisen olla juuri sellainen kuin on, tuntien ylpeyttä ja osoittaen kunnioitusta toisen ainutlaatuisuutta ja persoonallisuutta kohtaan. Itselleni on myös jo pitkän aikaa ollut itsestäänselvää se, että olen mieluummin yksin kuin energiaavievässä parisuhteessa. Ylipäätään ihmisen kannattaa mielestäni aina hakeutua sellaiseen seuraan, joka tuo voimaa ja valoa- ja sulkea muut ihmiset pois elämästään.

On aina rikkaus saada elämäänsä ja rinnalleen toinen ihminen. Olisi kullanarvoista ymmärtää silloin pitelevänsä aarretta käsissään- ja myös jotakin, jonka saattaa hetkenä minä hyvänsä menettää. Rakkaus on maailman kaunein asia. Toivoisin sen voivan pysyä kauniina loppuun saakka; ei vain vaiheessa, kun haluaa voittaa toisen itselleen, tai kun uutuudenviehätys saa toisen vaikuttamaan ikonimaisen täydelliseltä. Rakkauden voima on valtava- ja rakkaus tulee aina takaisin sen luokse, joka rakastaa.

Kauniit sanat, teot ja eleet tekevät maailmasta kauniin. Eikä niitä koskaan ole liikaa- vaan aina liian vähän smile

Et voi elää elämääsi- etkä määritellä itseäsi- muiden kautta


Olin muutama päivä sitten eräässä lehtihaastattelussa kertomassa lyhennettyä versiota elämäntarinastani. Kotona haastatteluun valmistautuessani ja elämääni taaksepäin katsellessani huomasin sen, miten paljon olen oppinut- ja miten tämän blogikirjoituksen otsikko on ehdottomasti yksi suurimmista ja tärkeimmistä opeistani, ellei suurin. Olen pienestä pitäen ollut miellyttämisenhaluinen, hyväksynnänkaipuinen, hylätyksitulemisenpelkoinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja vahvasti itsekriittinen- kun noihin piirteisiin yhdistää vielä luonteeni herkkyyden ja kiltteyden on lopputuloksena ollut hyvin paljon ulkoapäinohjautuva lapsi ja nuori. Mikä puolestaan on näkynyt mm. perfektionistisena suorittamisena niin koulu- kuin opiskeluaikoinakin, ja myös varsinkin ensimmäisten työvuosieni aikana. Ajattelin aina muita ennen itseäni- halusin olla ylpeyden aihe, ja tuottaa iloa muille ihmisille sillä, että tein aina vain parhaani. Minulle on ollut aina myös "sisäsyntyistä" voimakas halu auttaa muita ihmisiä, mikä on toisinaan mennyt jopa uhrautumisen puolelle. Olen tietyllä tavalla nauttinut itseni syrjäänlaittamisesta, ja siitä, että olen voinut elää muiden auttamisen ja ilahduttamisen kautta. Asia, missä ei sinällään ole mitään pahaa- varsinkin kun olen ihan aidostikin empaattinen ja ihmisläheinen ihminen- mutta jos samalla unohtaa kokonaan itsensä ja omat unelmansa on lopputulos mielestäni jo traaginen. Meillä on vain yksi elämä.

Uskon, että kaltaisiani ihmisiä on paljon. Heitä, jotka osin tiedostamattaankin elävät muiden ihmisten kautta, ja joiden ensisijainen omia valintoja ohjaava vaikutin saattaa hautaan saakka olla hyväksynnän hakeminen muilta ihmisiltä. Itse tulin asian suhteen taitekohtaan vajaa kaksi vuotta sitten, kun laitoin elämänmuutokseni alulle valtavalla voimalla. Olin tuolloin tullut tilanteeseen, jossa koin, ettei minulla enää ollut mitään menetettävää- tajusin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti sen, että ihmisellä ei yksinkertaisesti ole muita vaihtoehtoja kuin kuunnella vain ja ainoastaan omaa itseään. Siis ollakseen onnellinen (mikä on myös ainoa keino tuottaa onnea muille ihmisille). Aina tulee olemaan joku, joka pettyy, joku, joka ei ymmärrä- ketju on loputon, ainoa vaihtoehto on korvien ummistaminen ympäristön mielipiteiltä. Silti on mahdollista elää yhtäaikaa sekä toisia ihmisiä kunnioittaen että itsensä onnelliseksi tehden, ne eivät missään nimessä poissulje toisiaan. Sitäpaitsi muiden ihmisten mielipiteet ovat vain mielipiteitä; ne eivät ole totuuksia tai faktoja, ja ennenkaikkea ne eivät ole asioita, jotka voisivat oikeasti vahingoittaa. Tärkeintä on rehellisyys omaa itseään kohtaan, se että tekee oikein itselleen. Mitään pahaa ei silloin tapahdu, ja oikeasti läheiset ihmiset eivät rakasta yhtään vähemmän teki ihminen sitten mitä tahansa valintoja omaa elämäänsä koskien.

Tämän kirjoituksen otsikossa erittäin tärkeä kohta on myös sen asian oivaltaminen, miten helposti ainakin alitajuntaisesti määrittelemme itseämme muiden kautta. Pieni lapsi peilaa itseään ja hyvyyttään vanhempiensa kautta, nuoret usein kaveripiiriensä kautta, ja- miten moni uskookaan ensimmäisen jätetyksitulemisensa seurauksena olevansa ihan oikeasti huono ja kelvoton. Vaikka millään edellämainituilla asioilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ei mitään. Toisen ihmisen käytös suhteessa omaamme kertoo kyseisestä ihmisestä, ei itsestämme. Ihmisten usko itseensä horjuu surullisen helposti aina silloin, kun joudumme kohtaamaan ulkoapäin tulevaa arvostelua tai negatiivista palautetta. Kun kuitenkin pitäisi olla itsestäänselvää, että jokainen on oman itsensä asiantuntija- ja ettei meidän arvomme, persoonamme, sydämemme, sielumme, syvin olemuksemme ja hyvyytemme muutu yhtään mihinkään siitä, miten joku toinen ihminen meihin suhtautuu. Uskon, että esim. parisuhteissa moni mielenpahoittaminen jäisi kokematta ja kyynel vuodattamatta, jos osaisimme rakastaa itse itseämme yhä vahvemmin juuri sillä hetkellä, kun toinen ei osoitakaan rakkauttaan.

Sinä itse tiedät parhaiten mitä ja kuka olet. Sinun elämäsi on sinun, ei kenenkään tai minkään muun. Sinulla on oikeus olla onnellinen ja elää omannäköistäsi elämää- sitä, joka on liian lyhyt uhrattavaksi muiden ihmisten toiveille ja ajatuksille. Toivon jokaiselle lukijalleni vahvuutta ja rohkeutta rakastaa itseään niin paljon, että luopuu siitä miellyttämisen taakasta, jota itse kannoin harteillani yli kolmekymmentä vuotta. Sitäpaitsi- loppupeleissä vain oikeasti onnellinen ihminen voi luoda valoa ympärilleen, auttaa vilpittömästi muita ilman omia hyväksytyksitulemisen tarpeitaan, ja- rakastaa.

Kristallilapsi


Katsoin jokin aika sitten televisiosta erittäin koskettavan dokumentin amerikkalaisesta pojasta, joka teki itsemurhan 15-vuotiaana- huolimatta saamastaan ammattitaitoisesta psykiatrisesta hoidosta (poika sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä) ja rakastavasta perheestään, joka teki kaikkensa lapsen auttamiseksi. Dokumentissa pojan lähipiiri ja mm. hänen opettajansa kuvailivat poikaa äärimmäisen lahjakkaaksi, luovaksi, herkäksi ja empaattiseksi- hän loi valoa ympärilleen ja kaikki halusivat olla hänen lähellään- kunnes tuli masennuskausi, jolloin poika sulkeutui omaan maailmaansa, ja vaipui apaattiseen eristäytyneisyyden tilaan. Hän puhui kuolemasta alituisesti ja tunsi siihen lakkaamatonta vetovoimaa- ja käyttäytyi muutenkin ikäisekseen epätyypillisen aikuismaisesti. Pojan suvussa oli esiintynyt itsemurha-alttiutta, ja hänen setänsä olikin tehnyt itsemurhan, myöskin nuorena. Pojan vanhempien tuska ja suru oli lähestulkoon sietämätöntä katsoa- dokumentti oli muutoinkin itselleni jopa hiukan liian järkyttävää katseltavaa, varsinkin yksin yön pikkutunteina. Halusin kuitenkin katsoa sen, koska koin ohjelman välittävän erittäin tärkeää viestiä ihmisyydestä, ja siitä miten olemme kaikki erilaisia, ja jotkut todellakin "liian herkkiä" tähän maailmaan- ja miten helposti nyky-yhteiskunnassa nimenomaan herkät ihmiset jyrätään näennäisesti vahvempien alle. Heitä ei kuulla, vaikka juuri heillä olisi niin paljon annettavaa. Edellämainitun vuoksi dokumentti oli mielestäni kaikessa surullisuudessaan myös äärimmäisen kaunis.

Olen lukenut jonkin verran artikkeleita ns. "kristallilapsista". Nimitys on kuvaava; he ovat lapsia, jotka ovat kaikin tavoin herkkiä ympäristölleen ja siinä tapahtuville asioille, niin henkisesti kuin fyysisestikin. He ovat usein myös hyvin älykkäitä ja monilahjakkaita, erittäin vahvasti empaattisia, helposti lähestyttäviä, nöyriä ja muita ihmisia kunnioittavia, oma tila on heille hyvin tärkeää, ja he saattavat ahdistua tai järkyttyä suunnattomasti elämään kuuluvasta vääryydestä ja siitä, miten huonosti ihmiset usein kohtelevat toisiaan. He eivät yksinkertaisesti pysty ymmärtämään esimerkiksi valehtelua, väkivaltaa, sotia. Heille tämä maailma on liian kova. Samastun itse aika vahvasti kristallilasten herkkyyteen- sen vuoksi olen kotisivujeni otsikoinnissakin tuonut esiin herkkyyteni. Näen herkkyyden olevan monilta osin yhteydessä myös tietynlaiseen "taitelijasieluuteen", mihin olen blogissani aiemminkin viitannut. Omalla kohdallani herkkyys on lapsena ilmennyt mm. erittäin vilkkaana mielikuvituksena, haaveiluna, runojen kirjoittamisena, erilaisten (esiintymis)tilanteiden jännittämisenä, toisinaan vahvoina painajaisina, tietynlaisena ulkopuolisuuden kokemuksena (varsinkin teini-iässä koin vahvasti poikkeavani valtavirrasta, ja tuolloin koin myös ravisuttavaa "todellisuus-shokkia" siitä, miten elämän karuus ei tuntunut vastaavan lainkaan omien viattomien ja vilpittömien ajatusteni kanssa), sekä voimakkaana (jopa liian) empaattisuutena muiden ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Olen myös elimistöltäni ollut aina herkkä, ja reagoinut hyvin vahvasti kropallani erilaisiin stressaaviin tilanteisiin. Lisäksi olen aina liikuttunut helposti, ominaisuus, jota toisinaan olen yrittänyt peitelläkin, mutta nykyisin en enää niin välitä miten julkisia kyyneleeni ovat wink Musiikkiharrastukseni on aina ollut vahvasti yhteydessä herkkyyteeni- laulujen tekstit ja sävelet kumpuavat herkkyydestä, samoin myös kappaleiden tulkinta. Samalla musiikin maailma on aina ollut minulle pakopaikka elämän karuudesta, elintärkeä sellainen. Soittaminen ja laulaminen on itselleni vähän kuin syli- niitä tehdessäni koen olevani turvassa, ja saavani olla juuri se mitä olen.

Uskon itse siihen, että ihminen ei juurikaan pysty vaikuttamaan "sielunmaisemaansa", tai vaikkapa juuri herkkyyteensä- sydän on sellainen kuin se on. Siksipä ympäristön pitäisi mielestäni oppia paremmin näkemään ja arvostamaan ihmisten erilaisuutta, ja ymmärtämään miten syviä syitä ja haavoja meillä voi olla käytöksemme ja tunteidemme takana. Koen henkilökohtaisesti erittäin järkyttävänä, kapeakatseisena ja epäoikeudenmukaisena esimerkiksi sen, miten usein vaikkapa narkomaanit tai alkoholistit tuomitaan "pahoiksi" ihmisiksi- kun juuri he ovat usein meistä kaikista herkimpiä ja kilteimpiä, ja juuri sen vuoksi ajautuneet tiettyyn elämäntapaan, joka auttaa pakenemaan elämän kovuutta. Osa meistä todellakin on liian herkkiä tähän maailmaan, mutta uskon että vaikkapa juuri herkkien lasten ja nuorten itsemurhia voitaisiin ehkäistä paremmin silloin, jos ymmärrys heitä kohtaan olisi vahvempaa. Jokaisen pitää saada olla juuri sellainen kuin on, ja tulla kuunnelluksi ja kohdatuksi täysin omana itsenään. Kenenkään ei pitäisi tuntea huonommuutta omasta herkkyydestään, peloistaan tai kyyneleistään.

Herkkyys ei ole synonyymi heikkouden kanssa, päinvastoin. Herkkyys on vahvuutta, koska nimenomaan se saa ihmisen ymmärtämään toisia, ja elämään aitojen tunteiden kautta, ilman defenssejä. Herkät ihmiset elävät elämäänsä ollen tavallaan vereslihalla koko ajan, mutta samalla ja juuri sen vuoksi he ovat myös vahvasti läsnä, ja pystyvät omalla aitoudellaan auttamaan muita samaan. Toisinaan herkkyys voi osin juontaa myös elämänkokemuksesta, joka ei ole ollut pelkkää pumpulissa kasvua- kaikki raskas kuitenkin vahvistaa ihmistä, ja luo elintärkeää perspektiiviä kyetä iloitsemaan pienistä asioista, ja suhtautumaan huumorilla vastoinkäymisiin.

Omasta mielestäni herkkyys on äärimmäisen kaunista, oli kyseessä sitten pieni lapsi tai aikuinen mies. On valtavan rikastuttavaa, ettemme ole täydellisiä tai konemaisen vahvoja- elämä jättää jokaiseen jälkiä, ja todellista vahvuutta on antaa niiden jälkien näkyä. Tarkoittaa se sitten pelkäämistä, jännittämistä, kyyneleitä, epävarmuutta, pakenemista, masennusta, mitä tahansa. Sitäpaitsi voimme auttaa toinen toisiamme antamalla oman herkkyytemme näkyä- silloin sielunkumppanit ja kohtalotoverit löytävät toisensa...

...ja ovat taas yhdessä hiukan vahvempia smile

Nauruterapiaa


Ihmisen elämässä ja arjessa on mielestäni hyvin vähän asioita, joille ei voisi (vähintäänkin loppupeleissä) nauraa. Itse saan säännöllisin väliajoin ns. "hysteriakohtauksia", jolloin en voi muuta kuin nauraa räkättää ilman sen kummempaa syytä lähestulkoon asialle kuin asialle- lähipiirilleni nämä kohtaukset ovat tulleet hyvinkin tutuiksi, ja onnekseni he suhtautuvat niihin useimmiten vähintääkin kärsivällisesti wink Äsken meinasin tikahtua nauruun asioidessani ruokakaupassa, kun kassajonossa edelläni seisovan naisen ostoskoriin oli jäänyt paketti hiivaa hänen jo maksettuaan ostoksensa, ja kun kysyin häneltä "Onko tuo hiiva sinun" nainen sanoi "Ei se ole minun, on varmaan ollut siinä jo pidemmän aikaa"- ja kun hetkeä myöhemmin nainen oli saanut ostoksensa pakattua muovikasseihin huomasi perässämme tullut siskoni naisen unohtaneen pakata kurkun hihnalta ja kysyi "onko tuo kurkku sinun", jolloin nainen purskahti nauruun todeten "Pitäisi varmaan taas sanoa, että se on ollut siinä jo pidemmän aikaa". Hmm, ei kuulostane näin kovinkaan hauskalta jutulta, mutta livenä se todellakin oli koominen! Mutta kuten todettu, näen koomisuutta sekä itsessäni että ympärilläni melkein joka hetki. Saatan nauraa tunnin yhteen mittaan sille, miten hassuilta tuulilasinpyyhkimet näyttävät lasia pyyhkiessään- tai omille "blondikommelluksilleni" milloin mihinkin asiaan liittyen. Mielestäni nimenomaan kaikenlaiset arjen pienet kömmähdykset ja epäonnet ovat äärimmäisen huvittavia, jos eivät itse tilanteessa, niin ainakin jälkeenpäin. En voi olla kokematta koomisena esimerkiksi huonoa tuuria, kaatumisia, esineiden rikkoontumisia, asioiden unohtamisia, väärinymmärryksiä tai sitä, kun jonain päivänä jokaikinen asia menee pieleen aamusta iltamyöhäiseen. Juttelin taannoin ystäväni kanssa, että ehkä kyse saattaa pohjimmiltaan olla defenssistä- mutta jos niin, on mielestäni kyseessä varsin toimiva ja harmiton defenssi smile Joskus vastoinkäymisille kannattaa oikeastikin vain nauraa- energiaa säästyy ja selviät paljon vähemmällä. Ja ihan oikeastikin; harva asia elämässä on loppupeleissä kovin vakavaa- mieleeni tulee lähinnä sairaudet ja onnettomuudet ja talousahdingot ja rikokset ja väärin tekeminen toista ihmistä kohtaan, siis todellisuudessakin vakavat ja traagiset asiat. Kaikelle "pienemmälle pahalle" kannattaa mielestäni vain nauraa. Ehkä oma siunaukseni elämässäni on ollut juuri se, että rankkojen asioiden kohtaaminen on tuonut mukanaan kyvyn iloita pienistä asioista ja nauraa pienille vastoinkäymisille. Huumorin voima on valtava, ja nauraminen- se on terapiaa parhaimmillaan.

Osallistuin viime kesänä naapurini ja hyvän ystäväni kanssa ensiapukurssille. Puhkuimme intoa paikalle saapuessamme, kunnes tajusimme, että kutsussa mainitun osoitteen täytyi olla väärä- ketään ei näkynyt missään, ovet olivat lukossa. Kyselimme vinkkejä jokaiselta vastaantulijalta, kunnes sattumalta törmäsimme myöskin kurssille ilmoittautuneeseen mieheen, joka opasti meidät lopulta oikeaan paikkaan. Vanhahkon kerrostalon vanhahkoon kerhotilaan, jossa roikkui vielä edellisen joulun joulukoristeita, leivänmurusia oli joka puolella, ja muiden kurssilaisten keski-ikä nelisenkymmentä vuotta yli omamme. Kurssin vetäjä näytti piirtoheittimellä kalvoja, joiden teksti oli niin pientä että se olisi pitänyt lukea kymmenen sentin päästä. Huomasin ystäväni hartioiden alkavat hytkyä ja poskien kostuvan naurun kyynelistä. Sain itseni pidettyä kasassa aina siihen saakka, kunnes vetäjä käski meidän ottaa parin vierestämme ja alkoi opastaa miten potilaan hengityksen voi tarkistaa- menemällä hänen taakseen, nostamalla leukaa toisella kädellä, ja asettamalla kämmenselän lähelle suuta- sitten hän käski meidän harjoitella kyseistä toimenpidettä parimme kanssa useamman kerran vuoroja vaihdellen. Sen jälkeen oli tarkoitus harjoitella kylkiasentoa- ongelmana oli vain se, ettei lattialla ollut tilaa käydä pötkölleen. Ehkä olisin pystynyt harjoittelemaan hengityksen tarkistamista ja kylkiasentoa liian pienessä tilassa jonkun vieraan ihmisen kanssa, mutta hyvän ystävän, joka nauroi täysin hysteerisenä vieressäni, kanssa tilanne oli mahdoton. Jouduimme poistumaan paikalta vähin äänin. Vieläkin naurattaa- vaikka kurssi jäikin käymättä ja tittelit saamatta laughing

Hiukan samaan kategoriaan menee erään oppilaani laulutunnit- olemme ehtineet hänen kanssaan jo ystävystyä- eli "tuttuus"-aspekti on alkanut häiritä asiallista käyttäytymistä. Kyllähän erilaiset äänenavaukset ja kropan rentoutukset ovat oikeastikin aika huvittavan näköisiä ja kuuloisia- varsinkin, jos niitä tekee ystävän kanssa wink Toisaalta itseäni naurattaa jo pelkästään se, kun tiedän oppilastani naurattavan. Onneksi ymmärrämme toisiamme, eikä tuntien hysteriakohtauksista ole ollut mitään haittaa oppilaan edistymiselle- ehkä pikemminkin päinvastoin; nauraminenhan on oiva keino rentoutua, asia, mikä on laulamisessa olennaisen tärkeää.

Rakastan tilannekomiikkaa, itseironiaa ja mustaa huumoria. Rakastan Smile- kappaleen viestiä siitä, että ihmisen kannattaa hymyillä sydänsurujen ja kyynelten ja pelkojen ja pilvisen taivaankin läpi. Hymy tekee ihmisestä vahvan ja auttaa kulkemaan eteenpäin. Olen myös lukenut paljon artikkeleita siitä, miten henkisesti raskasta työtä tekevät ihmiset käyttävät tietoisesti mustaa huumoria apuna jaksamisessaan, ja miten se todellakin toimii. Mm. ensihoitajien, päihdetyöntekijöiden ja patologien keskuudessa musta huumori on kuulemma jopa ehto työssä selviytymiselle ja jaksamiselle. Olen aiemmin blogissani kirjoittanut hyvän ystäväni aivokasvaimesta, ja hänen oman positiivisen asenteensa merkityksestä sairaudesta selviämisessä. Ystäväni piti pian diagnoosin saamisensa jälkeen "aivo-bileet", joissa mm. tarjoiltiin "aivo-kakkua" (kakku todellakin näytti aivoilta punaisine lakunauhoineen ja liivatteineen), johon oli piilotettu kasvainta esittävä granaattiomena (hänen kasvaimensa on granaattiomenan kokoinen). Aikamoisen mustaa huumoria, jonkun mielestäni ehkä jopa järkyttävää, mutta mielestäni osoitus ainoasta oikeasta asenteesta silloin kun elämä todella koettelee. Ihminen ei voi aina vaikuttaa niihin asioihin, joita hänelle elämässä tapahtuu, mutta omaan asenteeseensa voi. Ihmisellä on mahdollisuus valita positiivinen suhtautuminen negatiivisiinkin asioihin. Ihminen voi valita naurun ja hymyn ja huumorin ja valoisuuden, ne eivät maksa mitään- ja huomata, että positiivisuudella ei häviä.

Olen onnellinen omasta kyvystäni nauraa asioille, jotka eivät ensisilmäykseltä ole pelkästään iloisia. Olen kokenut elämässäni niin paljon, että niiden kokemusten rinnalla hyvin harva arjen vastoinkäyminen hetkauttaa minua enää millään lailla. Arjen ilo ja onni muodostuu pienistä asioista. Uskon nauruterapiaan ja hysteerisiin kohtauksiin, uskon huumorin voimaan, uskon siihen, että positiivisuus vie pitkälle ja kantaa. Pieniä asioita ei kannata murehtia, koska suuriakin murehdittavia tulee ihan varmasti itse kunkin eteen. Ja silloinkin hymy ja huumori antaa voimaa, ja vähintäänkin puolittaa pahan olon.

Vielä uskon siihen, että loppupeleissä hyvä voittaa aina pahan. Siksi kannattaa nauraa- vaikka kyyneltenkin läpi smile

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews