Biografia

(Tango)matkani


Taidan olla vähän ristiriitainen ihminen. Rakastan musiikkia, musiikin tekemistä, laulamista, esiintymistäkin silloin kun tilanne on oikea; kun ympärillä on tuttu ja turvallinen bändi, ja aidosti mukanaoleva yleisö. Sensijaan vierastan kilpailemista, vertailemista (paremmuus-järjestykseen asettamista silloin kun kyse on taiteesta eli asiasta minkä hyvyyttä ei millään konkreettisilla mittareilla pysty mittaamaan), huomion keskipisteenä olemista, julkisuutta. Myöskään paineensietokykyni ei ole kaikkein rautaisimmasta päästä. Silti ilmoittauduin huhtikuussa tangomarkkinoiden laulukilpailun esikarsintaan (aiempi kilpailu-historiani musiikin saralla on hyvinkin vähäinen- The voice of Finlandissa olin joitakin vuosia sitten, mutta kutsuttuna, en oma-aloitteisesti). Ilmoittauduin tangoille hetken mielijohteesta, mutta mielijohteen takana piili varmaan useitakin syitä. Suihkussa, autossa ja kesämökillä kavereille on ihan kiva laulaa, mutta varmasti jokainen muusikko kaipaa aina välillä vuorovaikutusta ihmisiin, sekä edes jonkinlaista palautetta tekemisestään. Lisäksi opettajan kesäloma on pitkä, ja haluan lomalleni mielekästä, innostavaa ja jännittävääkin tekemistä. Olen myös ihmisenä senkaltainen, että rutiineja mieluummin elän elämääni uusien kokemusten ja elämysten kautta. Tykkään haastaa itseäni ja voittaa pelkojani- niin kliseinen kuin lause onkin.

Tieni vei semifinaaliin Turkuun. Tiedon saadessani itkin muutaman onnenkyyneleen; joku oli kuullut ja nähnyt minut, lauluni. Alkoi armoton treenaaminen, valmistautuminen, psyykkaaminen, tsemppaaminen, jännittäminen, ahdistuminen, innostuminen, odottaminen. Semifinaalia edeltävänä yönä nukuin tasan neljä tuntia, puoli yhdestä puoli viiteen, ja hotellin aamiaisella söin tasan kaksi ruokalusikallista jogurttia ja puolikkaan palan leipää. Kyseisen kilpailun keltanokalle oli aivan järisyttävän jännittävää avata koko kilpailu, ja vieläpä niin, että ovet kilpailupaikalle avattiin vasta noin vartti ennen aloitus- vuoroani. Olin suunnitellut laulavani niinkuin kotonakin laulan; silmät kiinni kappaleen tekstiin ja tunnelmaan keskittyen, mutta lavalla huomasin etten mitenkään pysty spottivaloissa ja 15 sentin koroissa laulamaan silmät kiinni. Siispä katse rohkeasti yleisöön ja kappale rutiinilla läpi. Onneksi olin treenannut sen niin läpikotaisesti, ettei jännitys vaikuttanut lauluuni millään lailla, ainoastaan jalkojen tärinään (mikä kuulema ei kuitenkaan yleisölle näkynyt). Olen ylpeä siitä, miten selvisin itselleni tiukkaakin tiukemmassa paikassa. Kuten avaus- kappaleessani totesin, minä en ole se joka nauttii huomiosta, kirkkaiden valojen keilasta tai varsinkaan siitä, että yhtäkkiä laulamiseni muodostuu suoritukseksi jota arvioi muutaman metrin päässä istuva tuomaristo (ja vieläpä ihan oikeasti, ei vain terminä, arvovaltainen ja ammattitaitoinen sellainen). Kaikkeen sitä ihminen pystyykin silloin kun on tavallaan pakko. Kaikkeen sitä pystyikin herkkä ja pieni minä.

Kilpailijoiden pukeutumis- ja taukotilassa huomasin olevani ainoa jolla ei ollut avustajaa mukana. En halunnut ketään mukaani, halusin keskittyä yksin. Taisin myös olla ainoa jolla ei ollut mukana iltapukuja pukupusseissa. En ole iltapuku- tai pukupussi- ihminen :) Sielläpä sitten istuin ylhäisessä yksinäisyydessäni banaanin puolikastani mutustellen, katsellen avustaja- joukkiota täydessä työn touhussa: hieromassa korkkareiden kipeyttämiä varpaita, sulkemassa vetoketjuja, pöyhimässä hiuksia, kiikuttamassa vettä ja välipaloja, ottamassa valokuvia, psyykkaamassa ja valamassa uskoa, kiinnittämässä koruja. Mielenkiintoinen maailma. Tosin suurimman osan päivästä vietin muualla kuin kilpailupaikalla. Sellainenkin olen; en halua vertailla itseäni, en halua olla osa jännittynyttä tunnelmaa, en halua kaaosta tai hössötystä ympärilleni. En oikeastaan koskaan, mutta en varsinkaan jännittävässä paikassa. Silloin haluan ammentaa kaiken tarvitsemani voiman, rohkeuden ja energian itsestäni ja itsestään, sisältäni, yksin, rauhassa, hiljaa.

En päässyt jatkoon enkä finaaliin. Sinne pääsi mielestäni juurikin oikeat ihmiset. Huippulahjakkaat, rohkeat, karismaattiset, ammattilaiset. Itselleni kaikkein tärkeintä oli ja on se, että olin tangomatkallani uskollinen omalle itselleni. Liittyen ihan kaikkeen. Olisin voinut olla lavalla suuri-eleisempi ja itsevarmempi, olisin voinut olla päivän aikana enemmän median saatavilla, olisin voinut pukeutua kimaltelevaan iltapukuun, olisin voinut juontajan haastattelussa "heittää läppää", nauraa ja flirttailla. Mutta silloin en olisi ollut minä. Olisin ollut joku muu.

Sellainen oli minun tangomatkani. Pienenpieni osa paljonpaljon suurempaa matkaa. Siksi en hetkeäkään mieti miksi pääsin "vasta" tähän; olenhan jo kulkenut niin pitkään. Vain minä itse tiedän kuinka pitkään.

Mutten minäkään sitä, mikä on vielä edessä.

Ps. jos tämän sattui lukemaan Jasmin, Sirpa tai Noora- tiedätte keitä olette- sydänlämöinen kiitos tuesta päivän aikana! Jos jokin on kaunista niin se kun ventovieraat kohtaavat ja saavat turvan toisistaan.

Pidä huolta. Itsestäsi.


Kun pidät huolta itsestäsi olet parempi kumppani puolisollesi. Kun pidät huolta itsestäsi olet parempi vanhempi lapsillesi. Kun pidät huolta itsestäsi olet parempi opettaja oppilaillesi. Kun pidät huolta itsestäsi olet parempi kollega työkaverillesi. Kun pidät huolta itsestäsi olet parempi ystävä. Sillä kun pidät huolta, itsestäsi, jaksat paremmin kaikkea sitä mitä ihmiset lähelläsi kaipaavat ja tarvitsevat. Jaksat olla enemmän ja paremmin läsnä, jaksat kuunnella, jaksat olla kärsivällinen, jaksat olla tavoitettavissa ja vastata puhelimeen, jaksat keksiä uusia ideoita, jaksat ymmärtää, jaksat huolehtia, jaksat antaa itsestäsi, oikeasti ja jotain oikeaa. Ja- jaksat tehdä tuon kaiken niin että se aidosti tuottaa iloa ja onnea myös sinulle itsellesi.

Itsestä on usein vaikea pitää huolta, sillä oma itse "hukkuu" helposti. Kaikkien vastuiden, velvollisuuksien, paineiden ja kiireiden alle. Siksi onkin usein pakko pysähtyä, jotta voi alkaa pitämään huolta- itsestään. Usein vaatii herätystä sekin, ettei elämässä ole tarkoituksenmukaista laittaa kaikkia ja kaikkea muuta (koko ajan) oman itsen edelle. Sen ei kuulu mennä niin. Oman itsen ja omien tarpeiden hylkääminen on myös varmin tie katkeroitumiselle. Ja katkera ihminen on- ruma ja raskas. Itse huomaan (nykyisin) todella nopeasti jos olen laittanut itseni syrjään ja alan väsyä. Huomaan sen siitä, että alan töissä suojautua enkä enää ole niin hyvin läsnä (loogisesta syystä; energiat ovat vähissä), en ehkä vastaa enää aina puhelimeen sen soidessa, ja kotona suhtaudun kumppaniini kärsimättömästi, enkä jaksakaan enää arvostaa ja ilahduttaa häntä samoin kuin ennen. Onneksi huomaan muutoksen ennenkuin se alkaa tehdä sen enempää tuhojaan. Minä nimittäin en todellakaan halua oman väsymykseni takia muuttua yhtään ikävämmäksi ihmiseksi läheisilleni. On minun vastuullani pitää huolta itsestäni ja siitä, etten väsy. Eikä ole toisten ihmisten vika jos elämästäni on yhtäkkiä tullut liian rankkaa. Minähän se olen joka ei kenties ole osannut sanoa ei, joka on antanut itsensä venyä liikaa ja ehkä nukkua liian vähän, joka ei ole tehnyt tarpeeksi itselleen mieluisia asioita, joka on ehkä alistunut, ehkä luovuttanut unelmiensa suhteen.

Omasta itsestä voi pitää huolta niin- mielestäni- että yrittää uskoa lähes kaiken olevan mahdollista. Yrittää uskoa siihen, että voi valita itse. Ja jos- KUN- joskus valitsee väärin, niin se on mahdollista korjata. Kuluttavaan työpaikkaan tai ihmissuhteeseen ei ole pakko jäädä. Itsensä voi ympäröidä myös energiaa tuovilla asioilla ja ihmisillä.

Mielestäni tärkeintä ihmisen hyvinvoinnille on se, että hän saa toteuttaa omaa itseään ja olla oma itsensä. Aina. Töissä, kotona, vapaa- ajalla, harrastuksissa. Että hän saa käyttää vahvuuksiaan ja että hänen "heikkouksiaan" ymmärretään. Kyse voi olla myös todella yksinkertaisista asioista, kuten vaikkapa siitä, että saa nukkua vuorokaudessa juuri sen verran kuin mitä itse tarvitsee ollakseen virkeä, että saa syödä juuri sellaista ravintoa mistä itselle tulee hyvä olo, että saa pukeutua niin mikä itsestä tuntuu hyvältä ja että saa harrastaa jotain mikä itselle on rentouttavaa ja energisoivaa. Esimerkkinä- minulla itselläni on hyvä olo silloin kun saan nukkua yhdeksän tuntia vuorokaudessa, kun saan syödä monipuolista ja vähähiilihydraattista ruokaa, kun saan pukeutua naisellisiin ja tyylikkäisiin vaatteisiin, kun saan laulaa ja soittaa ja tehdä musiikkia. Eivät tuonkaltaiset asiat ole vaikeita toteuttaa. Kunhan vaan tajuaa. Ajatella. Itseään.

Ja lopuksi. Minäpä paasaan tästä asiasta sen takia, että been there done that. Miellyttäjä, perfektionisti, yli- kiltti, yli- tunnollinen, epävarma, uhrautuva, auttaja. Sellainen minä olen ollut. Olen myös opiskellut "väärään" ammattiin ja kärvistellyt siinä yli kymmenen vuotta muita miellyttääkseni. Olen ollut parisuhteissa joissa on ollut väkivaltaa sen kaikissa eri muodoissa. Koska- olen halunnut auttaa. Kaiken sen seurauksena olen myös palanut loppuun ja masentunut, mutta senkin tein hymyssä suin ja niin että tuskin juuri kukaan lähelläni huomasi mitään. Sellaista kai on paljon puhuttu vahvuuteen sairastuminen. Tiedän mitä on elää niin, että töistä kotiuduttuaan laittaa verhot kiinni, puhelimen pois päältä ja kömpii sänkyyn- ei nukkumaan vaan itkemään. Itse olen toki kärsinyt tilanteestani eniten, mutta helppoa se ei varmasti ole ollut läheisillenikään- ystäville jotka ovat kaivanneet, vanhemmilleni jotka ovat olleet huolissaan, siskolleni johon kadotin yhteyden, oppilailleni joille en tiettynä hetkenä kyennyt antamaan parastani. Ja niin edelleen. Sittenpä eräänä vähemmän kauniina aamuna tajusin että voin muuttaa asiat, voin muuttaa ihan kaiken. Voin MUUTTAA (paikkakuntaa), voin olla yksin kunnes löydän hyvinkohtelevan miehen, voin kouluttautua uudestaan ja lisää, voin alkaa tekemään musiikkia sydämeni kyllyydestä ja katsoa mihin se minut vie. Voin vaikka mitä. Tokihan matkan varrella on ollut lievästi sanottuna haasteita (eikä vähiten taloudellisia sellaisia), mutta se mihin se matka on minut vienyt tuntuu suorastaan ihmeeltä. Esimerkiksi työelämän suhteen olen uskomattomien sattumusten ja johdatusten kautta päätynyt työhön jossa todellakin yhdistyy kaikki vahvuuteni ja intohimoni. Siis että työn ei tarvitsekaan olla stressaavaa(!). Ihme on sekin, että ennen vain haaveilin siitä että osaisin säveltää- mutta kaiken ylimääräisen painolastin poistuessa elämästäni simsalabim; laulut alkoivat pulputa sisältäni.

Olen oppinut pitämään huolta omasta itsestäni- ja oppinut pitämään oman elämäni ohjakset omissa käsissäni. Se on tärkeää paitsi oman itseni kannalta niin myös läheisteni; minä itse olen huolehtimisen arvoinen, mutta myös läheiseni ovat sen arvoisia, että pidän huolta itsestäni. Elämä on ihme ja ihmeellistä- mutta omasta itsestä huolehtiminen ei vaadi taikavoimaa. Se vaatii herätyksen, päätöksen ja hitusen tahdonvoimaa. Ja lupaan: kun heräät, päätät ja tahdot et tule katumaan.

Kymmenen "outoa" faktaa minusta


Silmieni eteen osui sattumalta jokin aika sitten erään bloggaajaan postaus itsestään otsikolla "kymmenen outoa faktaa minusta". Kirjoitus oli mielestäni hauska ja mielenkiintoinen, mutta myös jollain tapaa lohdullinen- jokaisessa on jotain "outoa", eikä kukaan ole pelkkää tasaisuutta, "terveyttä", asiallisuutta, normaaliutta, järkevyyttä, rohkeutta. Ajattelen myös niin, että samoin kuin kauneus on "outouskin" katsojan silmissä. Ja ennenkaikkea- on yksinkertaisesti aivan loistavan kiehtovaa ja ihanaa, että ihmiset ovat erilaisia, ja samalla epätäydellisiä ja inhimillisiä. Eivät koneita tai kiiltokuvia. Tässäpä kymmenen sellaista faktaa minusta, jotka eivät välttämättä ole itsestäänselvyyksiä tai näy päällepäin- omasta mielestäni ne ovat myös hiukan outoja tai omituisia, mutta senpä vuoksi ne kerronkin, että mahdollisimman moni uskaltaisi olla oma, "outo" itsensä!

Minulla on herkät korvat. Ne ovat sitä myös koville äänille, mutta tässä kohtaa tarkoitan ennenkaikkea tunto- herkkyyttä. En pysty pitämään kännykkää kovinkaan pitkään samalla korvalla, ja nukkuessa kylkeä pitää vaihtaa toistuvasti sillä kaikkein pehmeinkin tyyny alkaa jo hetken päästä tehdä kipeää. En myöskään voi käyttää korvatulppia, en edes puolitettuja; ne vasta sattuvatkin (tosin lääkäri on myös todennut korvakäytävieni olevan normaalia ahtaammat).

Juon todella paljon vettä vuorokauden aikana, mutta erityisesti öisin. Tapa on ollut lapsesta saakka, mutta silloin riitti lasillinen vettä yöpöydällä, nykyisin tarvitsen vähintään tuopillisen, usein enemmänkin. Ei ole ollenkaan harvinaista, että juon litran vettä yhden yön aikana (toki ravaan sitten myös vessassa). Asia aiheuttaa miesystävälleni harmaita hiuksia, sillä olen alkanut käyttämään sauvasekoittimien ym. säiliöitä vesiastioinani. Syy öiseen janoon saattaa liittyä siihen, että pölyallergikkona hengitän nukkuessani pääosin suun kautta. Onneksi vesi on terveellistä!

Pelkään, siis oikeasti PELKÄÄN, monenlaisia asioita (hämähäkkejä, pöpöjä, ahtaita paikkoja, tungosta, kipua, puhe- esiintymisiä), mutta ehkä kaikkein oudoin peloistani on sellaisten tilanteiden/paikkojen pelko, joista en voi, ainakaan kovin luontevasti, tarvittaessa poistua kesken kaiken. Tämän vuoksi esimerkiksi käynnit leffateatterissa, kampaajalla tai kosmetologilla eivät ole itselleni rentouttavia kokemuksia vaan aika lailla päinvastoin. Kaipaan tunnetta siitä, että pystyn liikkumaan, lähtemään, ylipäätään olemaan "vapaasti". Ajatus esimerkiksi siitä, että joudun istumaan paikoillani kaksi tuntia on itselleni ahdistava (vaikka tilanteessa ei muutoin olisi mitään epämiellyttävää tai pelottavaa). Lentokoneessa minua ei pelota onnettomuuden mahdollisuus vaan se, etten voi poistua koneesta silloin kun haluan, jos haluan.

En pidä makeasta- en vain yksinkertaisesti pidä siitä. Minulle liian makeita ovat jo ihan tavalliset hedelmä/marja- jogurtit, ja sen vuoksi en niitä koskaan syökään. Lapsena halusin synttäreilleni puolukkarahkaa täytekakun sijaan. Yksi ällöttävimmistä asioista mitä tiedän on marmeladi- täytteinen kääretorttu ja vihreät kuulat. Sensijaan esimerkiksi fetajuuston liemi on herkkuani!

En käytä koskaan hiustenkuivaajaa. Viimeisin kerta on ollut muistaakseni lukiossa. Pidän siitä, että hiukseni saavat kuivua itsestään (ilman kuuman ilman aiheuttamaa rasitusta), eikä minua haittaa lähteä ulos asunnostani kosteillakaan hiuksilla. En noin muutoinkaan "harrasta" hiusten laittamista- ponnarille vain ja menoksi :)

En osaa tasku- parkkeerata. Muuten olen kyllä mielestäni hyvä autoilija. Taskuun parkkeeraamisen vaikeus liittyy ehkä osaltaan siihen, että hahmotuskykyni ei ole terävimmästä päästä. Suunnistaminen on minulle vaikeaa, eksyminen helppoa! Toisaalta autokoulussa tasku- parkkeeraus käytiin läpi vain kerran, ja tokihan se on helppoa silloin kun joku vieressä koko ajan kertoo mihin suuntaan rattia pitää kääntää. Elän siis elämääni "tasku- ruutuja" vältellen.

Kävelen aina nopeasti, silloinkin kun ei ole kiire minnekään. Vastaavasti ärsyynnyn hitaista kävelijöistä. Äitini on sanonut kävelyni muistuttavan hirven askellusta. Tykkään noin muutoinkin hoitaa asiat tehokkaasti, enkä siedä lorvailua, löntystelyä tai maleksimista. Toki pidän kiukkuni sisälläni julkisilla paikoilla, enkä harrasta toisten tönimistä ;)

Tykkään pussailla eläimiä suoraan suulle. Syy lienee looginen- tykkään sekä eläimistä että pussailusta! Koskaan en ole eläimen suukottelusta sairastunut, JA lapsuuden koira&kissa- allergiani parantui aikuisiällä nimenomaan sen ansioista että vietin paljon aikaa ystäväni koirien ja kissojen läheisyydessä, ensin allergia-lääkkeen avustuksella kunnes selvisin ilman. Suosittelen kaikille siedätystä, enkä usko "yli-hygieenisyyteen".

Rakastan chiliä- pullo tabascoa kuluu helposti kahden aterian aikana. Usein pilkon chiliä leivänkin päälle. Uskon myös chilin terveysvaikutuksiin; ainakin itselleni chili tekee hyvän olon.

En lähde koskaan minnekään ilman huulikiiltoa, ilman muuta meikkiä kylläkin. Se on vähän niinkuin "mun juttu".

On hyvä ja tärkeää, että sinullakin on "sinun juttusi"- ethän häpeile tai piilota niitä, vaan ole rohkeasti juuri SINÄ. Toiselle ehkä vähän outo, mutta sille toiselle- maailman ihanin, kaunein, rohkein ja rakastettavin!

Kanssakulkija- vai kanssakuluttaja?


Ihmiset voisivat olla todella iso voimavara toisilleen. Voisivat. Surullisen usein asia on ihan päinvastoin. Perheissä (niin lapsuuden kuin aikuisuudenkin), parisuhteissa, sisarussuhteissa, työpaikoilla, naapurustoissa, joskus jopa ystävyyssuhteissa (silloinhan toki kyse ei edes ole oikeasta ystävyydestä)- turuilla ja toreilla, yhtä lailla läheisten kuin ventovieraidenkin kohtaamisissa. Kuinka hienoa, ihanaa, kallista ja kaunista olisi, jos mahdollisimman moni voisi aidosti ajatella ja kokea vaikkapa jotain tämänsuuntaista:

Isästään- olet suurin tukeni ja turvani, ja tiedän sinun tekevän mitä tahansa puolestani. Vielä aikuisenakin voin tulla polvellesi istumaan silloin kun surettaa tai pelottaa, ja tiedän sinun lohduttavan ja ymmärtävän, saavan oloni paremmaksi.

Äidistään- olet isoin esikuvani ja ihailen sinua kaikesta siitä mitä olet ja teet. Kiitos huolenpidostasi ja siitä, että olet antanut minun kulkea omaa polkuani. Vaikka sanojesi mukaan äidin huoli ei koskaan katoakaan, olet silti päästänyt minut siivilleni- etäältä tukien ja valintoihini luottaen.

Sisaruksestaan- olet aina kannustanut ja tukenut minua, ollut toinen puoliskoni, olkapääni heikolla hetkellä. Olet myös yksi parhaista ystävistäni, sillä me jaamme jotain sellaista mitä emme voisi jakaa kenenkään toisen kanssa. Jaamme lapsuutemme kivun ja kauneuden, surren ja iloiten yhdessä sen surut ja ilot.

Kumppanistaan- teet minusta paremman ihmisen ja kohtelet minua kauniimmin kuin kukaan koskaan. Olet auttanut minut yli kaikkein vaikeimpienkin aikojen, aina minuun luottaen ja uskoen, minut vahvemmaksi rakastaen. Yhä vieläkin, kaikkien vuosien jälkeen, saat minut nauramaan ja hehkumaan.

Ystävästään- tiedän että olet aina minun puolellani, etkä hylkää minua silloinkaan kun muut hylkäävät. Ymmärrät ja tuet valintojani, vaikka ne eroaisivat omistasi. Et tunne kateutta vaan iloa onnestani ja onnistumisestani. Et koskaan kilpaile kanssani. Olet aina siellä kun sinua tarvitsen.

Työkaveristaan- teet jokaisesta työpäivästäni hiukan paremman ja jaksat aina kannustaa minua siinä mitä tiedät minun osaavan. Et puhu minusta pahaa selkäni takana vaan kohtaat minut aina reilusti kasvokkain. Kiitos siitä, että voimme yhdessä kokea työniloa ja raskaina hetkinä keventää toistemme taakkaa.

Naapuristaan- olet päivieni piristys, sillä aina kohdatessamme tervehdit ja hymyilet niin iloisesti. Kiitos siitä, että olet ollut valmis auttamaan minua arjen pienissä kommelluksissa, laskenut joskus minulle löylyveden valmiiksi saunavuoroni alkaessa, tiputtanut joulutervehdyksen postiluukustani. Kiitos siitäkin, että annat minulle yksityisyyden ja kunnioitat elämääni- vaikka se olisi kilometrien päässä omastasi.

Kaupankassasta, bussikuskista, tavaratalon myyjästä, autokorjaajasta, verovirkailijasta, puhelinneuvojasta, tarjoilijasta- kiitos kun et tänään lisännyt taakkaani ja töksäyttänyt minulle jotain ikävää vaikka olisit itse(kin) ollut väsynyt, vaan jaksoit suhtautua minuun kuten kanssakulkijaan, ystävällisesti, kärsivällisyydellä- tavalla, jota ehkä itsekin muilta toivot. Ekstra-kiitos ihanasta hymystäsi; juuri nyt se osui oikeaan hetkeen ja teki hankalasta päivästäni hiukan paremman. Ei. Paljon paremman.

En ole yllä yrittänyt maalata mitään ihannekuvaa ihmisestä. Olemme kaikki epätäydellisiä, inhimillisiä, "virheellisiä", joskus väsyneitä, joskus liian kiinni omissa murheissamme ja ajatuksissamme, joskus omien haavojemme ja pelkojemme takia kykenemättömiä asettumaan toisen asemaan, joskus liian kiireisiä, joskus yksinkertaisesti vain pahalla tuulella. Se kaikki on ihan ok eikä vähennä arvoamme, mutta voisiko ylläkuvaamani kaltainen päteä edes silloin tällöin, mahdollisimman usein, edes joissain ihmissuhteissa? Voisimmeko nähdä edes hiukan vaivaa sen eteen miten muita kohtelemme, pysähtyä joskus vaikka hetkeksikin miettimään minkälaista vierellämme on kulkea?

Ihmisen elämässä on, valitettavasti, kovin paljon raskaita asioita, meillä jokaisella, jossain kohtaa. Ne voivat liittyä fyysiseen tai henkiseen terveyteen, rahahuoliin, arkisiin vastoinkäymisiin, sydänsuruihin, työtaakkoihin, lähisuhde-väkivaltaan, onnettomuuksiin. Minulla, kuten varmasti sinullakin joka tätä luet, on joskus ollut päiviä jolloin olisin antanut ihan mitä tahansa- MITÄ TAHANSA- siitä, että joku ihminen olisi pysähtynyt kohdallani, ottanut kädestä kiinni, ollut ihan oikeasti ystävällinen ja läsnä, keventänyt taakkaani vaikka vain pienen hetken ajan, sanonut jotain kaunista- sanonut vaikka: olet tosi kaunis tänään ja tiedätkö muuten mitä; sinä pärjäät.

Vastaavasti olen joskus, kamppaillessani siitä murrunko vai en, kohdannut jonkun ihmisen- tutun tai tuntemattoman- joka on ehkä yhdellä sanalla, katseella, pienellä teolla ollut se "viimeinen niitti" ja- saanut minut murtumaan.

Minä uskon ja ajattelen niin, että ihmisillä on valtava voima toisiinsa- hyvässä ja pahassa. Ihan oikeasti uskon myös siihen, että aika usein pystymme valitsemaan sen, kumman voiman puolella olemme. Uskon siihen, että pystymme kohtelemaan toisiamme pääosin kauniisti- lapsiamme, vanhempiamme, sisaruksiamme, kumppaneitamme, työkavereitamme, ystäviämme, naapureitamme, asiakkaitamme, ohikulkijoitamme. Miksi olla käyttämättä sitä voimaa?

Idea tähän postaukseen lähti alunperin siitä, kun eräiden juhlajärjestelyiden yhteydessä aloin miettimään hyvän palvelun merkitystä. Itse olen aina valinnut ravintolani, lääkärini, ruokakauppani, autokorjaamoni, kampaajani, kuntosalini jne. en hinnan tai sijainnin tai edes tarjonnan perusteella vaan palvelun. Valitsen sen missä saan hyvän palvelun. Juhlajärjestelyiden keskellä ihmettelin vilpittömästi sitä, miten monella taholla oli "varaa" olla vastaamatta kyselyihini lainkaan- tai vastata päivien/viikkojen viiveellä, toisinaan jopa epäystävällisesti. Vastaavasti olen ajatellut, miten vaikkapa kaupan kassalla tai ravintolan tarjoilijalla on "varaa" olla epäystävällinen, onko heillä oikeasti liikaa asiakkaita?

Sama pätee mielestäni ihan kaikkeen ihmisten väliseen kanssakäymiseen- onko meillä varaa, oikeasti? Menettää toinen toisemme?

Naisten välisestä. Juuri siitä.


Kiusaamiseni ei ole ollut erityisen näkyvää tai erityisen rajua, mutta sitä on ollut. Aina. Se on ollut lähinnä ulkopuolelle sulkemista ja selän takana kuiskimista tai pahan puhumista. Ei koskaan poikien tai miesten vaan aina tyttöjen ja naisten toimesta. Ala-asteella, yläasteella, lukiossa, yliopistossa, ensimmäisissä työpaikoissani. Koska en itse ole ikinä kiusannut ketään tai edes ollut epäystävällinen kenellekään en keksi syyksi mitään muuta kuin sen että olen ollut kiltti ja ystävällinen, jotain ehkä jossakin asiassa osaava, ja ulkonäöltäni en todellakaan mikään malli tai missi, mutta ilmeisesti ihan ok- niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin- ja että kyseiset asiat ovat ärsyttäneet jotain vierelläni olevaa ja sitä kautta herättäneet kateutta. Kateus puolestaan on tehnyt minusta "silmätikun".

En ole saanut kokemastani koskaan suuria haavoja, sillä minulla on aina ollut elämässäni suojaavia ihmissuhteita, läheisiä ystäviä, enkä ole joutunut kärsimään yksinäisyydestä. Jossain syvällä sisimmässäni olen myös aina tiennyt, etten ole tehnyt mitään väärää, en ole "ansainnut" tulla kiusatuksi- ja että kiusaaminen kertoo aina enemmän tekijästään kuin kohteestaan. Mutta- kyllä vain joskus heikkona hetkenä olen miettinyt pitäisikö minun olla aivan toisenlainen- piilottaa kaikki taitoni ja osaamiseni vakan alle, olla ulkoisesti mahdollisimman huomaamaton ja mitätön, lakata hymyilemästä ja olemasta ystävällinen ja aurinkoinen? Lopettaa hiusten vaalentaminen, lopettaa korkeiden korkojen käyttäminen, lopettaa laulaminen, lopettaa kirjoittaminen, lopettaa ihan kaikki- mennä piiloon jonnekin. Olisiko elämä oikeasti helpompaa niin? Vailla kateutta. Vaikka sitten sillä hinnalla, että lakkaisin olemasta oma itseni. Varoisin, etten vahingossakaan säteile. Olen joskus kysynyt asiaa hyvältä ystävältäni, ihan tosissani- pitäisikö minun?

Abikronikan sai tuolloin kirjoittaa nimettömänä- siis kuka tahansa kenestä tahansa mitä tahansa seinälle teipattuun paperiin. Mikä kamala käytäntö. Omaan paperiini tuli lähinnä piikitteleviä kommentteja (vaikka itse en silloinkaan, lukiossakaan, koskaan piikitellyt ketään tai tehnyt pahaa kenellekään), esimerkiksi hyvästä käytöksestäni, hoikkuudestani tai vastakkaiselta sukupuolelta saamastani huomiosta. Seurauksena oli se, että hyvä ystäväni menetti täydellisesti hermonsa ja kirjoitti sivuni kokonaan uusiksi, yksin. Ensimmäisessä työpaikassani rehtori otti eräänä iltana minuun puhelimitse yhteyttä, koska oli huolissaan työpaikka-kiusaamisestani. Kielsin asian, sillä en halunnut huomiota, erityiskohtelua tai harmia kenellekään. Kiusaaminen oli kuitenkin täysin päivänselvää ja läpinäkyvää- naispuolinen kollega puhui minusta (myös luokastani) toistuvasti pahaa selkäni takana, ja yritti toisinaan jopa konkreettisesti tuhota joitain minun ja oppilaideni aikaansaannoksia. Esimerkkinä kuvataide-kilpailu, johon hän sai valita lähetettävät oppilas-työt luokanopettajien ehdotuksista; kaikki omien oppilaideni tuotokset oli vaivihkaa heitetty roskakoriin, mistä ne onnekseni löysin (osasin epäillä asiaa) ja postitin itse eteenpäin, omalla ajallani ja rahoillani (kannatti- luokkani oppilas voitti koko kilpailun). Lapsi vasta harjoittelee ja opettelee oikeudenmukaisuutta, reiluutta, empatiaa ja ystävällistä käytöstä. Aikuisen tulisi tietää paremmin.

Minä en ole saanut itse valita ulkonäköäni, en edes luonnettani tai asioita joita osaan (vaikkakin olen itse itseni pahin kriitikko kyseisten asioiden suhteen). On hetkiä jolloin olisin vaihtanut kaiken itsessäni olevan ulkoisen ja sisäisen elämään vailla minkäänlaista huomiota, kateutta ja kiusaamista. Sitäpaitsi- kateutta on helppo tuntea tietämättä mitään toisen elämän tosi-asioista, niistä missä ei ole mitään kadehtimista- olit sitten miten nätti tai hyvä koulussa tahansa. Niiden asioiden vuoksi olen joskus jopa toivonut olevani joku ihan muu ihminen, saavani vaihtaa paikkaa jonkun toisen kanssa. Ehkäpä juuri hetkellä, kun joku toinen on tuntenut kateutta elämästäni.

En missään nimessä kirjoittanut tätä kirjoitusta sen takia, että saisin osakseni sympatiaa tai empatiaa- asiasta, joka on käytännössä ollut nyt jo useiden vuosien ajan historiaa- tarinasta, joka ei ole mitään verrattuna "todellisiin" kiusaamiskertomuksiin; niihin, joita saamme lukea Iltapäivälehdistä ja niihin, jotka ovat pahimmillaan päättyneet johonkin todella traagiseen. Kirjoitin, koska aihe on ikuinen. Se on harmillinen ja surullinen. Se on osa monen naisen elämää ja arkea. Haluaisin ettei sitä olisi. En tiedä onko olemassa ihmistä, joka nauttisi toisen kateudesta? Jos minä itse olisin saanut valita en olisi ikinä, koskaan, missään ollut edes sekunnin murto-osaa kenenkään kateuden kohde. Miksi? Koska en ymmärrä syytä, ei ole syytä- eivätkä he tiedä tarinaani.

Kateus vie energiaa jokaiselta osapuolelta ja se erottaa ihmisiä toisistaan.
Mikään ei ole turhempaa kuin kateus. Vielä-

se saa ihmisen ajattelemaan asioita ja tekemään tekoja jotka satuttavat.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews