Biografia

Jokaisessa on jotain kaunista


Katselin reilu viikko sitten Miss Suomi-kisoja televisiosta- en niinkään arvostuksesta kyseistä organisaatiota kohtaan, tai kiinnostuksesta "missikisa-tyyppisiin" tv-ohjelmiin, vaan puhtaasti esteetikon näkökulmasta. Pidän itse paljon naisellisesta tyylistä, kauniista vaatteista ja koruista, korkeakorkoisista kengistä, laitetuista hiuksista (vaikka itse jaksankin laittaa omiani vain äärimmäisen harvoin)- siksi tähdellisemmän tekemisen puutteessa koin ohjelman seuraamisen varsin leppoisaksi ajanvietteeksi. Samalla tiedostin kuitenkin ohjelmaa katsellessani sen, miten paljon missien ja mallien kauneudessa on kyse poikkeuksellisista geeneistä- toki väheksymyttä lainkaan heidän varmastikin kovaa itsekuriaan treenaamisen ja ruokavalion suhteen. Mutta- pituuteen, ruumiinrakenteeseen, hiusten laatuun tai vaikkapa kasvojen symmetriaan ei kukaan voi juurikaan itse vaikuttaa. Missien painoindeksit roikkunevat normaalipainon alarajoilla, mallien puolestaan reippaasti alipainon puolella; miten he ovat kyseiseen painoon päätyneet ei välttämättä ole aina yksiselitteistä. Usein kyse saattaa, ikävä kyllä, olla myös muusta kuin harvinaisen hyvistä geeneistä, poikkeuksellisen nopeasta aineenvaihdunnasta, tehokkaista dieeteistä tai toimivista treeni-ohjelmista. Missit ja mallit ovat monien nuorten tyttöjen esikuvia ja ihailun kohteita- heille haluaisinkin sanoa, että ulkoinen kauneus saattaa joskus olla myös epäterveellisten elintapojen seurausta, osin kuvankäsittelyn tulosta, ja ennenkaikkea aina katsojan silmissä- ja aina katoavaista. Jokainen vanhenee joskus, ja kukaan tuskin haluaa olla ensisijaisesti rakastattu tai arvostettu ulkoisten asioiden vuoksi.

Itse olin nuoruusvuosinani todella todella hoikka, ilman sen kummempia ponnisteluja. Saatoin päivittäin yliopiston kahvilassa syödä voisilmäpullan kahvin kanssa, ja ostaa iltapalaksi opiskelijan budjetille hyvin soveltuvia valmispizzoja. Urheilua harrastin kyllä, mutten niin paljon, että sillä olisi ollut suurta merkitystä painoni kannalta. Hiukseni olivat samoihin aikoihin lähes vyötärölle ulottuvat, ja paljon paremmassa kunnossa kuin nykyisin (säännöllinen blondaus on tehnyt tehtävänsä). Luonnollisestikaan myöskään "painovoima" ei tuolloin vielä ollut saanut aikaan mitään kovinkaan näkyvää, joten ihoni ja piirteeni olivat kohtalaisen kiinteät ja ryppyjä vailla. Jokainen tietää myös sen, miten hehkeä parikymppinen neitokainen on- asia, johon usein törmää markettien kassoilla smile Hitaasti mutta varmasti olen kuluneiden vuosien aikana saanut seurata ajan aikaansaamia muutoksia peilikuvassani, yrittäen samalla pinnistellä säilyttääkseni omanarvontuntoni- ja itsetuntoni- suurinpiirtein vakiona riippumatta väistämättömästä vanhenemisesta fyysisine seuraamuksineen. Pullilla ja pizzoilla ei ole enää sijaa ruokavaliossani, ei sillä, että olisin koskaan niitä erityisemmin himoinnut. Univelka näkyy iholla ja silmissä välittömästi, ilmeryppyjä tuntuu putkahtelevan tuon tuostakin kasvojen eri kohtiin. Painoni ei ole montaa kiloa opiskeluajoista noussut, mutta kuitenkin sen verran, että kymmenen vuoden takaiset farkut kiristävät ihan liikaa laughing Toisaalta tunnen tälläkin hetkellä tätä blogia kirjoittaessani, miten vähäpätöisestä asiasta loppujen lopuksi on kysymys. Ulkonäköön voi loppupeleissä vaikuttaa vain vähän, sisäiseen kauneuteen paljon. Haluan sydämeni antavan jotain ja koskettavan, en ulkokuoreni. Ja- jokaisessa on jotain kaunista, iästä, ruumiinrakenteesta, geeneistä, ruokavaliosta tai vartalon "bikinikunnosta" riippumatta.

Todellakin. Olen usein laittanut merkille esimerkiksi sen, että monesti ei- maailman- laihimmilla naisilla on aivan superkauniit ja paksut hiukset, tai huomiota herättävän kuulas ja hehkeä iho. Jollakin puolestaan on huumaavan kirkkaanväriset silmät, jollakin upea luusto, jollakin persoonalliset hymykuopat tai vaikkapa ihanan piristävännäköiset pisamat kasvoja koristamassa. Jokaisessa on jotain kaunista. Tunnen myös useita vanhuksia, joista hehkuu suunnaton määrä sisäistä kauneutta elämänviisauden muodossa. Vanhusten kauneus on karismaattisuutta, joka tekee heistä myös ulkoisesti kauniita syvine kasvojen juonteineen, kimmaltavine silmineen, hopeanharmaine hiuksineen, hiukan kumaraan painuneine hartioineen. Lasten kauneus on puolestaan täysin vertaansa vailla, niin ulkoinen kuin sisäinenkin. Niin- todellista kauneutta on mielen ja sydämen hyvyys, toisen ihmisen huomioonottaminen, halu auttaa apua tarvitsevaa, empaattisuus, inhimillisyys, herkkyys, epäitsekkyys, aitous, luottamus, rakkaus, vilpittömyys, viattomuus. Se on kauneutta, joka ei katoa ajan myötä, ja joka luo ympärilleen todellista valoa.

Olin muutama viikko sitten promokuvauksissa ja samalla pääsin seuraamaan lähietäisyydeltä, siis tietokoneruudun äärestä, valokuvaajan kuvankäsittelytyötä. Sitä katsellessani ymmärsin konkreettisesti, miten paljon kuvankäsittely "vääristää" todellisuutta- ja miten turhaan media luo täysin harhaanjohtavia mielikuvia ja kauneusihanteita varsinkin lapsille ja nuorille. Itse haluan uskoa luonnollisuuteen ja aitouteen, ja siksi pyysinkin kuvistani korjattavan vain esim. asennoista johtuvat rypyt tai "makkarat", en luonnollisten ilmeiden aikaansaamia juonteita tai vaikkapa käsivarsien ympärysmittaa tai säärten muotoa. Kuvissa näkyy aikuinen nainen, ei teinityttö, ja hyvä niin. Artistina minulle on myös tärkeää ensinnäkin ilmestyä keikkapaikalle suurinpiirtein samannäköisenä kuin olen keikkajulisteessakin (tai ainakin tunnistettavissa siitä wink), sekä saada arvotusta ennenkaikkea musiikkini vuoksi. En halua tarvita lyhyttä helmaa, täydellisen sileää ihoa tai uhkeaa rintamusta saadakseni ihmisten kiinnostuksen. Kaikkein palkitsevinta ja tärkeintä on voida koskettaa laulullani- sillä, joka tulee sydämestä.

"Jokaisessa on jotain kaunista" ei ole vain klisee tai fraasi- se on totta sille, joka näkee myös pieniä asioita ja yksityiskohtia, sille, joka katsoo omilla silmillään, ei yhteiskunnan tai median määrittelemin normein, ja ennenkaikkea sille, joka näkee myös pintaa syvemmälle.

SINÄ olet kaunis.

Don't give up


Kirjoitan tämän blogikirjoituksen en vain blogini lukijoille, vaan myös itselleni. Yksi tärkeimpiä elämässäni tähän mennessä oppimiani asioita on kirjoituksen otsikko- koskaan ei saa luovuttaa, sillä tulevaisuuden onnesta tai epäonnesta ei voi tietää etukäteen. Jos luovutat, et saa koskaan tietää olisitko sittenkin onnistunut- jos olisit vielä hetken aikaa yrittänyt, odottanut, uskonut, luottanut, jaksanut, jatkanut. Elin viime syksynä elämässäni hyvin kaoottista, joskin myös onnellista, aikaa. Vakituisen viran irtisanominen ja yksityisyrittäjäksi ryhtyminen oli suuri harppaus tuntemattomaan ja epävarmaan, suuri taloudellinen riski ja sijoitus, ja ennenkaikkea ääretön määrä työtä, järjestelyä ja organisointia- vailla aiempaa kokemusta, ja käytännössä myös vailla muiden ihmisten apua (vaikka äitini kyllä auttoi minua tuolloinkin, niinkuin aina smile) Nyt olen toiminut yksityisyrittäjänä reilut puoli vuotta, ja saanut tulla tutuksi kaiken siihen kuuluvan hienon ja positiivisen kanssa, kuten myös raskaan ja pelottavan. Upeaa on se, että saan tehdä omannäköistäni työtä; sellaista, joka on arvojeni mukaista ja tukee omaa taiteilijapersoonaani. Hienoa on myös työn luovuus, sekä se, että saan käytännössä suunnitella itse kaiken työhöni liittyvän. Raskasta ja pelottavaa puolestaan on jatkuva markkinointi, sekä alituisessa epävarmuudessa eläminen töiden jatkumisen ja oman toimeentulon suhteen. Kesäloma kolkuttaa ovella, ja luultavasti vain harvat oppilaat käyvät kesän aikana lomaillessaan ja reissatessaan säännöllisesti laulutunneilla- kun taas omat menoni ovat ihan yhtä säännölliset niin kesällä kuin talvellakin. Muusikon leipa puolestaan on aina epävarma, vaikka uskoni omaan artistiuteeni ja suurimpaan intohimooni ei koskaan horjunut olekaan. On ollut myös aika raadollista huomata se, miten yksityisyrittäjän tulot varsinkin yrittäjyyden alkuvaiheessa (mikä tarkoittanee ainakin paria ensimmäistä vuotta asiakaskunnan vakiinnuttamisen suhteen) menevät kaikkien muiden pussiin paitsi omaan. Olen itse luonut työpaikan itselleni, mutta palkkani menee käytännössä veroihin, vakuutuksiin, toimitilan vuokraan, markkinointiin sekä yritystoiminnan kannalta välttämättömiin hankintoihin. Mutta- en valita. Ja olen myös päättänyt onnistua.

En ole kirjoittanut blogia lainkaan muutamaan viimeiseen viikkoon- en ole ehtinyt. Opetus, keikat, treenaminen, markkinointi ja promotyö ovat täyttäneet niin arkeni kuin viikonloppunikin lähestulkoon aamusta iltaan- tosin sivussa olen hoitanut "normaaleja" käytännön asioita (joskin hiukan viimetipan-meiningillä wink) ja sairastanut sitkeää flunssaa jälkitauteineen. Blogin kirjoittaminen on vähän sama asia kuin biisinteko; se on herkkää, henkilökohtaista ja luovaa puuhaa, ja vaatii niin fyysisesti kuin henkisestikin rauhaisan olotilan, tilanteen ja ympäristön. Vaikka olen nauttinut suunnattomasti kuluneesta talvesta musiikki-unelmaani eteenpäin viedessäni, olen myös hiljalleen alkanut odottaa seesteisempää ajanjaksoa, hetkeä, jolloin ei koko ajan tarvitse pidellä tuhansia eri naruja käsissään. Itselleni on ollut aina vaikeaa keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa, ja uskon jokaisen ihmisen kaipaavan jossain määrin sitä, että saa toisinaan vain olla- tekemättä, miettimättä, suunnittelematta tai suorittamatta yhtään mitään. Tässä kohtaa on ihan pakko nostaa hattua ja osoittaa mitä suurinta kunnioitusta kaikille yksinhuoltajille- voin vain kuvitella miten he joutuvat tasapainoilemaan ja ponnistelemaan ajankäytön ja jaksamisensa kanssa, kun itselleni tuntuu toisinaan kaiken tekemisen keskellä olevan liikaa jo pelkkä autosta ja koirasta huolehtiminen wink

Palatakseni jälleen kirjoitukseni otsikkoon- sain inspiraation siihen joitain viikkoja sitten juostessani salilla juoksumatolla (siinäkin muuten yksi asia, mikä on viime viikkoina jäänyt täydelliseen paitsioon). Noin kymmenen minuutin juoksemisen jälkeen aloin tuntea lievää pistoa rinnassa, jalat tuntuivat lyijynraskailta, ja olo muutoinkin tukalalta. Ensin ajattelin lopettaa itseni kiusaamisen ja siirtyä suosiolla lihaskuntolaitteiden pariin- mutta kun sain sisulla jatkettua juoksemista "kivuliaan" vaiheen ylitse huomasinkin yhtäkkiä kaiken tukaluuden kaikonneen ja askeleeni tuntuvan yhtäkkiä höyhenen kevyeltä. Kirjoitukseni otsikossa, ja elämässä, on kysymys ihan samasta asiasta- juuri sillä hetkellä kun et enää millään jaksaisi on kaikkein tärkeintä jatkaa ja olla luovuttamatta. Kivulias vaihe menee ohi. Ylämäkeä seuraa alamäki. Raskas vaihe muuttuu kevyeksi. Ponnistelu ja luottamus palkitaan. Ja lopulta kaikki vaivannäkö ja vaikeat vaiheet kääntyvät voitoksi ja vahvistaviksi asioiksi. Ilmiö pätee mielestäni kaikilla elämän osa-alueilla, liittyivät ne sitten työelämään tai ihmissuhteisiin.

Silloin kun tuntuu, että kaikki on mennyt, kun tunnet jo epäonnistuneesi, koet voimiesi ehtyneen, sinulla on silti luottamus sisälläsi- jos niin haluat ja valitset. Uskoa ja tahdonvoimaa ei kukaan tai mikään voi viedä meiltä pois. Eikä kukaan voi määrittää taitekohtaa, jossa jokin asia olisi tuomittu epäonnistumaan- suunta voi kääntyä milloin vain, sillä loppujen lopuksi elämä ON ihmeellistä ja ihmeitä täynnä. Uskon vilpittömästi siihen, että ihminen pystyy kaikkeen siihen, mitä todella haluaa ja mihin oikeasti uskoo. Voima pitää hakea sisältä ja sydämestä silloin, kun sitä ei ole tarjolla ulkoapäin. Ja loppujen lopuksi arjen kaikki pienet vastoinkäymiset, kiireet, rahahuolet, riidat, epävarmuudet ja takapakit ovat kuitenkin vain väliaikaisia hidasteita matkallamme kohti unelmia ja onnellista elämää.

Tunnen kuin tunnenkin voimaantuneeni sen myötä, mitä edellä kirjoitin- toivottavasti sama tunne valtaa myös sinut, joka tätä luet. Lopuksi kuiskaan vielä korvaasi:

älä luovuta. Koskaan.

Haavoittuva sydän


Jokaisella meistä on haavoittuva sydän- toiset vaan peittävät sen toisia paremmin. Haavoittuvan sydämen muisti on pitkä; toisinaan se ei unohda koskaan, vaikka mieli olisikin antanut anteeksi ja unohtanut. Haavoittuva sydän on rehellinen, ja se tuntee vain todellisia asioita. Eikä haavoittuvan sydämen tunne ole koskaan väärä.

Eräs lauluoppilaani kertoi ensi töikseen tunteja aloitellessamme, että hänen äänensä on hirveä. Häntä oli lapsena kielletty laulamasta asian takia, siis ruman lauluäänen. Minun mielestäni oppilaani lauluääni on kaunis- se on puhdas, lämminsointinen, kiinteä, siinä on luonnollinen vibrato. Oppilaan omasta mielestä hänen äänensä on yhä vääränlainen. Sydän muistaa. Eräs toinen oppilaani halusi pitkään laulaa vain suomenkielisiä kappaleita, koska hän uskoi englannin ääntämyksensä olevan liian heikkoa. Kerran päätimme kuitenkin vaihtelun vuoksi kokeilla erästä englanninkielistä laulua- enkä voinut kuin ihailla oppilaani lähes natiivin kuuloista, täydellisen kaunista lausumista. Ihmettelin kovasti, mistä hänen epävarmuutensa oli johtunut- syyksi paljastui opettajan kauan kauan sitten antama negatiivinen palaute. Sydämeen oli jäänyt jälki.

Muistan omasta elämästäni elävästi muutamia tilanteita, joissa olen kuullut haavoittavia sanoja ulkonäkööni liittyen- ja sanat ovat piirtyneet pysyviksi jäljiksi sydämeeni. Pukeuduin opiskeluaikoina usein kirkkaanpunaisiin, hyvin tiukkoihin housuihin. Pidin niiden väristä, ja koska olin tuolloin todella hoikka, uskoin housujen näyttävän tiukkuudesta huolimatta ihan hyviltä päälläni. Kerran kävellessäni kaupungilla, keskellä kirkasta päivää, kuulin teinitytön huutavan perääni hänet ohittaessani "huora"- niin kovaa, että sen kuuli koko ympärillä oleva ihmispaljous. Samalla sekunnilla olisin halunnut vajota maan alle tai haihtua ilmaan, mutta ennen kaikkea muistan sen, miten paljon yksi ainoa sana pystyi satuttamaan. Ja sen, että kyseisen iltapäivän jälkeen punaiset housut eivät enää olleet lempivaatteeni. Toinen vahvaksi muistikuvaksi sisälleni jäänyt tilanne liittyy erääseen iltaan, kun olin pubissa laulamassa karaokea. Samassa pöydässä istui myös iso joukko itselleni tuntemattomia ihmisiä Eräs heistä, vanhempi mieshenkilö, alkoi mittailla vartaloani katseellaan ja totesi sitten minun olevan aivan liian hoikka. Hymyilin hänelle ja otin kommentin kohteliaisuutena. Pari minuuttia myöhemmin mies kuitenkin toisti sanansa tarkentaen samalla hyvinkin yksityiskohtaisesti mistä kohtaa olin liian hoikka, mistä sopiva, ja minkä verran lisäkiloja tarvitsin mihinkin kohtaan vartaloani. Hymyilin edelleen hänelle takaisin, mutta samalla tunsin, ettei sydämeni enää hymyillyt. Mies jatkoi palautteenantoaan lähes taukoamatta, ja vaikka miten yritin pinnistellä- olla kuuntelematta ja kuulematta- en voinut estää silmieni kostumista. Itselleni on ollut aina äärimmäisen vaikeaa pidätellä kyyneleitä, ja kuten kirjoituksen alussa totesinkin; sydämen tunne ei koskaan ole väärä. Ihminen ei voi muuttaa tunnetilaansa samalla tavalla kuin autossa voi vaihtaa vaihteita. Niinpä vaihdoin toiseen pöytään suurten kyynelten valuessa virtanaan pitkin poskiani.

Ihmisyyteen kuuluu tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Kaikkein tärkeintä on saada rakkautta ja hyvksyntää niiltä ihmisiltä, jotka ovat lähellä ja merkityksellisiä. Lapsi muistaa vanhempiensa sanat, aikuinen kumppaninsa. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että ihminen saa kuulla haavoittavia sanoja samasta asiasta itsessään toistuvasti ja usealta taholta- silloin ei enää olekaan niin merkityksellistä se, onko sanoja tuttu tai läheinen vai ei. Negatiivisen palautteen toistuessa sydän alkaa helposti pitää kuulemaansa totuutena, eikä ihminen enää luota omaan arvoonsa. Aina ei kuitenkaan tarvita edes sanoja sydämen haavoittumiseen- ilmeet, eleet, välinpitämättämyys, ulkopuolelle jättäminen voivat vahingoittaa ihan yhtä paljon kuin satuttavat sanat. Tässä kohtaa mieleeni tulee koulukiusaaminen; asia, joka on surullisen usein erittäin taitavasti piilotettua, ja josta saattaa jäädä syvät, läpi elämän kestävät jäljet.

Olen aina uskonut ajatukseen siitä, että ihminen tarvitsee rakkautta eniten juuri silloin kuin hän sen vähiten ansaitsisi. Siis hetkellä, kun ihminen on heikoimmillaan ja huonoimmillaan, ja purkaa omaa pahaa oloaan ympäristöönsä. Juuri silloin ihminen pohjimmiltaan pelkää sitä, ettei olekaan rakastettava omana itsenään. Opettajana ei ollut vaikea nähdä, kuka luokan oppilaista epäröi eniten omaa arvoaan ja pelkäsi hylätyksi tulemista- ja käyttäytyi sen vuoksi aggressiivisesti ympäristöä kohtaan suojatakseen itseään. Noina hetkinä opettaja sai kirosanojen saattelemana kuulla olevansa "ämmä", ja ottaa vastaan huudon ohella potkuja, repimisiä ja raapimisia. Mutta jos tuona hetkenä kykeni sivuuttamaan omat tunteensa ja sulkemaan raivoavan lapsen syliinsä saikin huomata vihan vaihtuvan kyyneleiksi, ja helpotukseksi siitä, että saakin olla juuri sellainen kuin on. Silloin kaiken raivon ja aggression alta kuoriutukin mitä suloisin ja herkin pieni ihminen, joka halusi vain kokea olevansa rakastettu. Mielenkiintoista on silti myös todeta, ettei aikuisuus ja työroolikaan panssaroi sydäntä kestämään mitä tahansa- edellämainitun kaltaisten hetkien jälkeen saatoin usein viettää naistenhuoneessa normaalia pidemmän tovin suljetun oven takana. Sydämen haavoittuvuus tarkoittaa myös sitä, että sanat saattavat satuttaa silloinkin, kun tietää etteivät ne johdu itsestä vaan jostain muusta.

Elämässä on hetkiä, jolloin sydämen haavoittuvuus nousee pintaan. Yksi sellainen on hetki, kun rakastuu. Silloin joutuu usein käymään läpi omia kipukohtiaan hyvinkin perusteellisesti, ja rakentamaan luottamusta pala palalta, pikkuriikkisin askelin- luottamusta toiseen, mutta ennen kaikkea omaan riittävyyteensä. Sydäntäni ei ole särjetty useasti, mutta toisaalta yksikin kerta saattaa riittää siihen, ettei enää uskalla. Myös sitä on sydämen haavoittuvuus.

Loppuun haluan vielä todeta, että sydämen haavoittuvuus on kaunista. On kaunista olla elossa ja tuntea asioita. Ei helppoa- mutta kaunista.

Pieni urhea soturi


- Mun sydän on särjetty, mutta sä oot vasta yhdeksän, ja sun kätesi hauras ja valkea on letkujen peitoissa. Mun arki on julmaa ja raskasta, mutta sun kuuluis elää saduista, ei maata sairaalavuoteessa, öisin valvoo pelossa. Siksi sun sänkysi viereen jään, sillä sä et vuodattanut kyyneltäkään, voitko opettaa mua elämään niinkuin täällä pitää? Mun pieni, urhea soturi, olet aina niin onnellinen, ja jos vuoksesi oon pahoillani sä vastaat siihen hymyillen. Mua usein ahdistaa tää maailma, mutta sun paljas pää saa mut kirkkaammin näkemään; mulla ei oo mitään hätää. Voisitko opettaa viisautta, miten muistaa sen tärkeimmän? Olen rinnallas heikko ja autettava, sä niin paljon enemmän. Ja sun sänkysi viereen jään, sillä sä et vuodattanut kyyneltäkään, voitko opettaa mua elämään niinkuin täällä pitää? Mun pieni urhea soturi, olet aina niin onnellinen, ja jos vuoksesi oon pahoillani sä vastaat siihen hymyillen -

Kirjoitin ylläolevan laulun tekstin parisen vuotta sitten, kun olin katsonut televisioista Lastenklinikan toimintaa tukevan hyväntekeväisyyskonsertin- ja vuodattanut aika monta kyyneltä. Eilen illalla sain puhelun hyvältä ystävältäni, joka oli lukenut sosiaalisessa mediassa olleen kirjoituksen Lastenklinikan arjesta- siihen kuuluvasta toivosta, surun ja ilon kyyneleistä, pelosta ja rakkaudesta, hoitajien raskaasta työstä, pikkupotilaiden urheudesta, ja heidän vanhempiensa suunnattomasta tuskasta ja pakahtuneista sydänveren säestämistä rukouksista lastensa puolesta. Ystäväni pyysi minua kirjoittamaan aiheesta jotain- laulun tai blogin- ja koska laulu on jo kirjoitettu päätin käsitellä herkkää aihetta täällä. Ystävälläni on itsellään pieni lapsi, jonka myötä hän on kertonut kokevansa lasten hädän aina vaan voimakkaammin ja voimakkaammin- asia, mihin on helppo samastua. Lapset ovat suuri lahja, joita ei tehdä vaan saadaan. Itse olen luokanopettajan työssäni vahvasti kokenut sen välittämisen täyteisen vastuunkannon tunteen, minkä lapsen lähellä oleminen ja hänestä huolehtiminen herättää. Suojeluvietti kasvaa äärimmilleen, ja omat murheet ja oma itse kutistuu lähes olemattomiksi. Muistan kristallinkirkkaasti, miten uimahallireissuilla altaan reunalla seisoessani laskin taukoamatta oppilaiden päitä, ja olin koko ajan lähes varpaisillani valmiina hyppäämään veteen. Samoin muistan kymmeniä ja taas kymmeniä tilanteita, joissa koko ympäröivä maailma on sumentunut ja hävinnyt ollessani lohduttamassa ja paikkaamassa itsensä välituntien leikeissä loukannutta ja hädissään olevaa lasta. Lapsen pelkoon tai kipuun liittyvä itku on sydäntä särkevää. Olen myös istunut ambulanssissa oppilaani kanssa hänen saatuaan jonkin mysteeriksi jääneen kohtauksen- pidellen hänen hentoakin hennompaa kättä omassani, peittäen täydellisesti oman säikähdykseni ja huoleni, jotta lapsen pelko saisi minusta turvapaikan. Olen suojellut oppilaitani hiukan vastaavalla tavalla kuin vanhemmat suojelevat lapsiaan. Lapsista on niin helppo välittää, he ovat niin kauniita, niin haavoittuvaisia, niin aitoja, niin vilpittömiä. He edustavat maailmassa olevaa kauneutta ja hyvyyttä enemmän ja täydellisemmin kuin mikään muu.

Äitini on usein puhunut siitä, miten olen aina hänen lapsensa iästäni huolimatta, ja miten hän äitinä on aina väistämättä minusta huolissaan. Ymmärrän sen. Olen itsekin vahvasti sitä mieltä, että pahin ihmistä kohtaava tragedia tässä elämässä on se, jos hän joutuu menettämään oman lapsensa. Enkä usko juuri minkään voivan satuttaa enemmän, kuin sen, jos omalle lapselle tapahtuu jotain ikävää. Vanhempani saivat jokin aika sitten lukea naistenlehdestä haastatteluni, jossa kerroin eräästä rankasta kokemastani asiasta- mistä en ennen haastattelua ollut puhunut juuri kenellekään. Voin vain kuvitella miten vaikeaa jutun lukeminen oli heille. Tiesin sen satuttavan. Yksi vanhemmuuden suurimpia haasteita on varmaan juuri sen asian kestäminen, ettei pystykään suojaamaan lastaan kaikelta pahalta- itse asiassa mahdollisuus siihen pienenee päivä päivältä lapsen kasvaessa ja lopulta aikuistuessa. Vanhemmat voivat vain toivoa parasta- päästää irti, ehkä lausua rukouksia, ja luottaa siihen, että siivet kantavat.

Sain jutun julkaisemisen jälkeen muutamia viestejä facebookiin entisiltä oppilailtani, joista myös haastattelussa mainitsin- heidän tärkeydestään, ja siitä miten halusin olla heille aidosti läsnä. Tänään eräs oppilaani kirjoitti miten paljon aikoinaan arvosti sitä, että välitin heistä oikeasti- ja miten hän vieläkin muistaa kirjeenvaihdon jota kävimme, ja muun muassa erään loppukevään illan, kun vein koko luokkani kotiini pelailemaan pihapelejä, ja syömään nakkeja ja ranskalaisia smile Niin- heistä oli helppo välittää. Lapset ovat opettajan työssä parasta. He antavat niin paljon, olen niin paljon rikkaampi ihminen opevuosieni ansiosta. Ja itse asiassa ikävöin oppilaitani usein. Haluan aina säilyttää lasten maailman elämässäni- siihen kuuluvan herkkyyden, välittömyyden ja aitouden. Onneksi saan tälläkin hetkellä opettaa aikuisten ohella myös lapsia. Tätä kirjoittaessani mieleeni muistuu eräs yksityiskohta musiikkileiriltä, jolle osallistuin yläasteikäisenä. Kävelimme kuumana kesäpäivänä pianonsoitonopettajani Christinan kanssa yhdessä noin kilometrin matkan valtatien reunaa koululle, jossa tunnit pidettiin. Christina halusi minun kävelevän pientareen puolella hänen itsensä kävellessä tien puolella. "Miksi?", kysyin, "Koska sinä olet kauniimpi", oli hänen vastauksensa.

Pieni urhea soturi- laulu kertoo siitä, miten lasten hädän ja kärsimyksen ohella aikuisuuteen kuuluvat huolet ja murheet eivät ole yhtään mitään. Aikuisten sydänsurut, arjen kiireet, työstressi- ne kaikki menettävät merkityksensä silloin, kun lapsi voi huonosti tai häneen sattuu. Samoin laulu kertoo siitä, miten paljon voimme oppia lapsilta, ja miten he ovat usein todellisuudessa paljon aikuisia vahvempia. Miksi? Koska he uskovat hyvään, he luottavat varauksetta, he ottavat kirkkain silmin vastaan kaiken eteen tulevan, he osaavat iloita aidosti ja mitä pienimmistä asioista, he hyväksyvät toiset ihmiset ja maailman sellaisena kuin ne ovat. Lapsen kärsimys on epäoikeudenmukaisuuden suurin ilmentymä. Ja silti, aina emme voi sille mitään. Mutta se mitä voimme, on tukea toisiamme- tukea niitä vanhempia, jotka joutuvat pelkäämään lapsensa hengen puolesta, olla läsnä ja lähellä. Samoin voimme rukoilla, sillä rukouksen voima on suuri. Ja toivo, sitä on niin kauan kuin on elämää, toivo ei lopu koskaan.

Lasten kuuluisi saada olla lapsia- elää satujen maailmassa vailla huolia ja murheita, ja ennen kaikkea vailla henkisiä tai fyysisiä kipuja, vailla pelkoa. Silloin kun se ei ole mahdollista on aikuisen tehtävä olla järkkymätön tuki ja turva, suojaava syli, lohduttava rakkaus. Ja toisen aikuisen vankka kallio sille aikuiselle, joka tuntee hätää lapsensa puolesta. Yhdessä selviämme.

Lapset tekevät tästä maailmasta kauniin, kuten olen usein blogissani todennut. Tämän kirjoituksen myötä lähetän voimaa, valoa ja toivoa perheisiin, joissa tunnetaan pelkoa ja huolta lapsen puolesta. Onneksi ihmeitä tapahtuu. Ihan oikeasti.

Nauttiminen on rock!


Pidän jääkaappini ovessa listaa aiheista, joista kirjoittamiseen tunnen kutsumusta blogini tiimoilta. En tiedä onko ongelma yleinen, mutta omalla kohdallani lista on suorastaan tuskallisen pitkä; aiheita on noin vuodeksi eteenpäin, joten valintahetkellä runsauden pula on todellinen wink Tänä aamuna riitti kuitenkin, kun avasin sälekaihtimet ja näin ulkona loistavan hohtavan auringon- yhden suurimmista nautinnon- ja ilonaiheista mitä tiedän. Olen kirjoittanut aiemminkin blogissani siitä, miten vahvasti uskon nauttimisen merkitykseen yhtenä onnellisen elämän peruspilareista ja vaikkapa sairauksista tervehtymisessä. Itsehän olen parhaillaan nuhakuumeen kourissa ja illalla pitäisi olla iskukunnossa laulukeikalla- mutta enpä ole tarkoituksella muuttanut mitään viikon ohjelmassani tai viihtynyt sohvan perukoilla yhtään enempää kuin normaalistikaan; parasta lääkettä on rento oleminen- ja nauttiminen smile Nautin työstäni, laulun opettamisesta, ja saan oppilailtani energiaa; siksi olen käynyt töissäkin flunssasta huolimatta (sivuhuomiona toki se, että kuume ei ole ollut korkea eivätkä työpäiväni muutamia tunteja pidempiä). Uskon myös vakaasti siihen, että saan illalla ääneni toimimaan ilon ja nautinnon kautta; ne rentouttavat mielen lisäksi kropan, ja siten myös kurkun ja äänihuulet, siis ihan oikeastikin smile Toki ohessa juon kuumaa ja syön hyväätekevää ruokaa (tarkoittaa omalla kohdallani jotain äärimmäisen tulista ja valkosipulista)- nautinto sekin!

Nauttimisen tärkeys perustuu mielestäni paljolti siihen, että elämä on noin muutoin väistämättä kohtalaisen raskasta ajoittain itse kullekin. Arjen pieniä murheita vastaan on helppo taistella positiivisella asenteella, mutta isompia kolhuja, epäonnea ja onnettomuuksia ei niin helposti pysty sivuuttamaan. Tarvitsemme vastapainoksi pieniä iloja; asioita, jotka vapauttavat endorfiinejä- jotka puolestaan huuhtovat stressin vaikutuksia pois elimistöstä. Länsimaalaisessa, suoritus- ja kilpailukeskeisessä yhteiskunnassa työnteon merkitys on mielestäni paisunut kohtuuttomiin mittasuhteisiin, ja ahkeruus arvona samaten. Tiedän mistä puhun; elin itse erittäin suorituskeskeistä elämää pitkälle aikuisikään saakka- toteuttaen käytännössä muiden ihmisten ja koko ympäröivän yhteiskunnan toiveita sivuuttaen omat tunteeni ja sisimpäni. Elämä oli käytännössä alituista viikonloppujen ja lomien odottamista; tuskanhikistä räpiköimistä ja selviytymistä arjen haasteista, joiden kustannuksella ystävyyssuhteet sekä oma hyvinvointi kärsivät. Saatoin jumppatunnilla tuntea viiltävää kipua rinnassa liikunnan ilon sijaan- tai kokea viikonlopun risteilymatkan ystäväporukalla stressaavana asiana sen vuoksi, etten voisikaan nukkua viikon aikana kertyneitä univelkojani pois. Myös luovuuteni kuihtui ja katosi- mieli oli niin täysi velvollisuuksista ja vastuista, ettei sinne yksinkertaisesti mahtunut uusien biisien rakentelu tai inspiraatioon uppoutuminen. Vuorotteluvapaa oli hätkähdyttävä ja silmät avaava kokemus; mitä kaikkea maailmalla onkaan tarjota silloin, kun asiat loksahtavat oikeisiin mittasuhteisiin. Ja oikeat mittasuhteethan ovat kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia ystäviä ja harrastuksia ja perhettä ja NAUTINTOA, ja kahdeksan tuntia unta smile

Omien nautinnon lähteiden tunnustelu ja etsiminen on tärkeää. Niiden asioiden löytäminen, jotka tuottavat silkkaa mielihyvää, ja saavat sielun lepäämään. Itselläni niitä on useita, ja yksi suurimmista tosiaan möllöttää taivaalla tällä hetkellä- olen aivan täpinöissäni lähestyvästä kesästä, ja siitä kun voi taas pukeutua kevyesti ja kirkasvärisesti, ja katsella peilistä ruskettumisen myötä "talvikalpeaa" pirteämpää ja terveempää peilikuvaa smile Sitäpaitsi auringonpaiste iholla tuntuu mielestäni ihan konkreettisestkin hyvältä; samettiselta, pehmeältä, hoitavalta. Kesä on kylmänherkälle ja pimeyttä kaihtavalle ihanaa aikaa senkin vuoksi, että se avaa uusia ja taas uusia ovia erilaisten tekemisten, ulkonaolon ja reissaamisten suhteen. Valon ja lämmön ohella yksi suurimpia nautintojani on luonnollisesti ja itsestäänselvästi musiikki- ensirakkauteni ja suurin intohimoni, asia, jota tehdessä en mieti mitään tai ketään muuta. Sieluni palaa laulamiselle, musiikki tekee minut rentoutuneeksi, onnelliseksi ja kokonaiseksi. Lisäksi nautin saunomisesta, hyvästä ruoasta, tanssimisesta, liikunnasta, juhlista, ystävien ja eläinten seurasta, estetiikasta, viinistä, naisellisesta pukeutumisesta, pitkistä keskusteluista, aamukahvista, huvipuistoista, kylpylöistä, konserteista, elokuvista, luonnosta, rauhasta.

Elämästä ja sen pienistä asioista nauttiminen ei mielestäni ole sama asia kuin itsekeskeisyys, turhamaisuus, pinnallisuus tai kuluttamista korostava elämänasenne. Itse asiassa aika lailla päinvastoin; kyky nauttia pitää ihmisen elossa ja läsnäolevana- ja on samalla todellista viisautta. Nauttiminen edistää henkistä ja fyysistä terveyttä, ei ainoastaan vaaleanpunaisena korulauseena, vaan ihan todistetusti. Elämästä nauttiva ihminen on myös energisoivaa ja piristävää seuraa. Nauttiminen on asia, josta ei kuulu syyllistää tai syyllistyä, eikä se myöskään kerro mitään ihmisen vastuunkantokyvystä tai muiden huomioimisesta; asiat eivät poissulje toisiaan- nauttiva ihminen voi olla myös välittävä, epäitsekäs ja empaattinen smile

Kyky nauttia, nauraa ja rakastaa antaa ihmiselle siivet. Joskus tarvitaan jokin herättävä kokemus, joka saa ihmisen eloon ja tajuamaan sen, mikä elämässä loppujen lopuksi on kaikkein tärkeintä- ei työnteko, yhteiskunnan normien mukainen eläminen tai ympäristön odotusten täyttäminen, vaan se, että on onnellinen. Onnellinen- ja elossa. Siksi nauttiminen ON rock! smile

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews