Biografia

Meritunnelmia ja tähtihetkiä


Osallistuin tänä vuonna Kotkan meripäivien merilaulukilpailuun hetken mielijohteesta- viime keskiviikkona olin suureksi yllätyksekseni laulamassa kappaleeni kilpailun finaalikonsertissa, siis kymmenen parhaan joukossa (kilpailussa, johon osallistui yli 200 muuta biisintekijää). Olen aina uskonut intuitioon, ja se oli todellakin ainoa syyni kilpailuun mukaanlähtemiseen; sain keväällä vahvan tunteen siitä, että minun "kuuluu" osallistua kisaan. Olen kuitenkin biisintekijänä sen verran keltanokka, että en todellakaan osannut odottaa finaalissa laulavani. Runoja, tekstejä ja tarinoita olen kyllä kirjoittanut pikkutytöstä saakka, mutta säveltämisen aloitin "tosissani" vasta parisen vuotta sitten. Olikin mielenkiintoista kilpailun jälkeen kuulla tuomariston palaute siitä, että sävellykseni oli lähestulkoon täydellinen, mutta tekstistä löytyi viilattavaa. Kumpaakaan asiaa, säveltämistä tai sanoittamista, en ole koskaan opiskellut, mutta kirjoittaminen on ollut pienestä pitäen itselleni todella helppoa ja luonteenomaista. Kotkan kappaletta aloin kuitenkin tekemään niin lähellä kilpailun deadlinea, etten ehtinyt odottaa inspiraatiota tekstin kirjoittamiseen, enkä myöskään viilailla mm. riimipareja huolitelluiksi. Niistä löytyikin useampia aikamoisen amatöörimäisiä virheitä, ja otin palautteen kiitollisena vastaan- on tärkeää saada kuulla alan ammattilaisilta omia kehityshaasteitaan; vain siten voi tulla jonain päivänä paremmaksi. Sävellyksen tein kilpailukappaleeseeni ennen tekstiä (aina ennen olen tehnyt toisinpäin), koska siihen sain täydellisen inspiraation töissä lounastauolla- istuin pianon ääreen, ja melodia sointuineen soljusi sisältäni kuin itsestään. Ehkä siinä oli myös osasyy sävellyksen onnistumiseen; se tuli sydämestä, pakottamatta, liikaa miettimättä, mitään taktikoimatta.

Nukuin finaalikonserttia edeltävänä yönä jännityksen takia vain kolme tuntia. Kotkassa olin täydellinen hermoraunio- kävelin takahuoneessa taukoamatta edestakaisin lähinnä hengitykseeni keskittyen, kanssakilpailijoiden jutellessa leppoisasti keskenään voileipiä ja muita takahuone-tarjoiluja mutustellen (itse en olisi pystynyt kuvittelemaankaan syöväni! wink) Taisin kirotakin itseni pariin kertaan siitä, että täysin vapaaehtoisesti olin moiseen tilanteeseen "suostunut"- tietäen hyvin sen, miten paljon olen aina jännittänyt esiintymistä ja kilpailemista. Yritin myös koko ajan kuumeisesti miettiä, miten minun kannattaisi ja pitäisi lavalla olla- yrittää kenties tehdä jotain suurieleistä ja huomiota herättävää, olinhan kuitenkin kilpailemassa, en vain keikalla. Mieleeni ei kuitenkaan tullut mitään- ei mitään sellaista, mikä olisi tuntunut luontevalta ja minulta itseltäni. Niinpä lopetinkin miettimisen ja etukäteissuunnittelun, ja päätin, etten ajattelisi yhtään mitään lavalla. En mitään muuta kuin laulamaani kappaletta. En itseäni, en ulkonäköäni, en jännitystäni tai sen mahdollista näkymistä, en vaikutuksen tekemistä, en tuomaristoa, en muita kilpailijoita, en itse kilpailua. Olisin vain läsnä kappaleessa ja tilanteessa, nauttisin laulamisesta (siitä on niin helppo nauttia!), eläisin musiikissa ja hetkessä.

Tuomarit arvostivat esiintymistäni ja lavallaoloani- vähäeleisyys ja liikkumattomuus ei kuulemma haitannut, eikä jännitykseni kuulemma näkynyt. Ei, vaikka käteni tärisi niin paljon, että kykenin pitämään mikrofonista kiinni vain puristamalla sitä rystyset valkoisina. Yksi elämän hienoimpa asioita on mielestäni omien pelkojen voittaminen. En olisi IKINÄ pystynyt kuvittelemaankaan kykeneväni osallistumaan Merilaulukilpailun tyyppiseen kisaan (niinkuin en The Voice of Finlandiinkaan)- tai laulamaan konserttitalon suurella lavalla suuren yleisön (omassa mittakaavassani) ja tuomariston edessä. Minä, joka olen aina ollut aivan toivoton jännittäjä, ja vieroksunut huomion keskipisteenä olemista. On käsittämättömän upeaa huomata selviävänsä jostain, mistä ei ikinä olisi uskonut selviävänsä. On tärkeää tajuta se, että jännityksen pystyy hallitsemaan, ja sen hallinnassa pystyy kehittymään ja vahvistumaan. On hienoa nähdä itsestään, miten arasta pikkutytöstä on hiljalleen kasvanut aikuinen, itseensä luottava nainen- joka taitaa loppupeleissä kuitenkin, kaikista hermoiluista ja epäröinneistä ja panikoinneista huolimatta, selvitä melkein mistä vaan wink

Tarinassa on monta opetusta. Ensinnäkin, intuitioon kannattaa luottaa. Toiseksi, inspiraatiolle kannattaa antautua. Kolmanneksi, tärkeintä on olla aina oma itsensä- silloin ei ole mitään väliä sillä voittaako vai häviääkö tai onko toinen tai kolmas tai kymmenes; kun olet aidosti sitä mitä olet ei jää mitään jossiteltavaa, etkä olisi voinut tehdä mitään "paremmin". Ja neljänneksi, ihmisen kannattaa mennä omia pelkojaan päin, ei niistä poispäin; vain silloin voi huomata vahvistuvansa, vain silloin voi löytää todelliset voimavaransa. Kaikki on mahdollista silloin kun uskoo ja yrittää- sanokaa minua naiviksi, mutta oma elämäni on kyseisen asian minulle todistanut! On äärettömän hienoa ensin pelätä ja tuntea itsensä heikoksi- ja sitten huomatakin, ettei uskalluksesta seurannutkaan mitään pahaa, ainoastaan jotain hyvää ja hienoa.

Kiitos Kotka! Sain oman pienen, mutta itselleni tärkeä tähtihetkeni lavalla- se ei ollut tähtihetki sen takia, että olisin tähti, vaan sen, että uskalsin olla juuri se mitä olen. Pieni ja hauras ja heikko ja hermoileva, mutta kuitenkin vahva rakkaudessa musiikkiin ja laulamiseen. Oli koskettavaa saada tulkita omaa hengentuotettaan ihmisten edessä- ja kuulla, miten upeasti itselleni vieraat ihmiset, kapelimestari ja bändi, olivat kappaleen sovittaneet ja omakseen ottaneet. Olen kiitollinen!!

Tähtihetkien täyteistä viikkoa jokaiselle!

Hymy


Olen kuluneen kesän aikana viettänyt aika liikkuvaista elämää- sen takia blogikirjoitustenikin välit ovat venähtäneet pidemmiksi kuin ne aiemmin ovat olleet. Lomareissujen- ja retkien yhteydessä on ollut muutamia kohtaamisia, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni- ja lämpiminä jälkinä sydämeeni. Hymyn takia.

Mainitsinkin jo parin viikon takaisessa blogissani Jonnasta- nuoresta naisesta, jonka kohtasin viikon mittaisella Kreikan matkalla. Minua ja Jonnaa yhdistää kuulemma ainakin yksi asia (blondien hiusten ohella): nauru. Omasta mielestäni naurumme on aika kovaäänistä, lokkien rääkymistä muistuttavaa kirkunaa- miesystäväni kuvaili sitä "tyttömäiseksi" smile Joka tapauksessa Jonna kertoi kiinnittäneensä huomion nauruuni jo lomamme ensimmäisenä päivänä, kun polskuttelin uima-altaassa. Suomalaiset eivät kuulemma yleensä naura sillä tavoin. Itse taas kiinnitin ensitapaamisestamme lähtien toistuvasti huomiota paitsi Jonnan hersyvään nauruun myös siihen, miten paljon hän hymyili. Silmistään, suustaan, koko kasvoistaan. Hymyn syynä oli milloin itseironia tai tilannekomiikka, milloin auringon lämpö tai vaikkapa hyvä ruoka. Jonnalla oli tapana hymyillä myös jutellessaan muille ihmisille. Hänen hymystään välittyi aito välittäminen, lämpö ja huolehtiminen. Jonnan seura teki lomastamme astetta verran hienomman.

Viime viikonloppuna olin Tammerfesteilla kuuntelemassa useita eri bändejä mustien pilvien leijuessa taivaalla ja varpaiden palellessa; sää ei todellakaan suosinut ulkoilma-tapahtumaa. Suurimman osan iltapäivästä ja illasta kyhjötimmekin viltteihin kääriytyneinä emmekä varmasti niinkään aurinkoisina olemuksiltamme wink Toiseksi viimeisenä esiintyjänä lavalla astui, tai pikemminkin tanssahteli, Irina- riemunkirjavassa kukkamekossaan, kasvot sädehtien, suupielet lähestulkoon korvanlehdet tavoittaen. Irinan hymy ei hyytynyt edes kylmän sään tai mahdollisen kiertueväsymyksen vuoksi koko keikan aikana; hän tanssi ja nauroi taukoamatta läpi noin tunnin kestävän vetonsa, ja sen vuoksi pelasti festaripäivämme smile Irinan hymy tarttui. Hänen valonsa ja säteilynsä antoi parhaimman vastineen suhteellisen kalliille festarilipulle.

Keikan jälkeen kaipasimme pikaista sisäistä lämmikettä, joten suuntasimme läheiseen pubiin kupillisille Irish coffeeta. Paikka oli tupaten täynnä, kuten arvata saattaa- tungos ja meteli eivät koskaan ole olleet ihan lempijuttujani, joten hetkeksi jo piristynyt fiiliksemme alkoi hiljalleen laantua. Kunnes löysimme istumapaikat pubin perällä sijaitsevalta sohvalta, tummaihoisen miehen vierestä. Huomasin sivusilmällä miehen koko ajan hiukkasen hytkyvän kuuluvan musiikin tahdissa ja vilkuilevan valloittava hymy kasvoillaan meihin päin. Hetken päästä aloimme juttelemaan, ja mies kertoi muunmuassa siitä kuinka hyvin oli viihtynyt Suomessa, ja kuinka paljon piti Tampereesta. Muutaman minuutin juttutuokion jälkeen hän poistui pubista kavereidensa kanssa, mutta sitä ennen kätteli meitä lämpimästi kätemme omiinsa sulkien ja sanoi sanat: "You both are so beautiful, and you look so perfetc together, don't ever break up". Mielestäni aivan käsittämättömän kauniit sanat ventovieraille ihmisille- God bless him! Ja toivoisin meidän suomalaisten ottavan toisinaan oppia tummaihoisten ihmisten aidosta välittömyydestä ja lämminsydämisyydestä!

Viimeisin mieleeni jäänyt hymyn hetki oli vain pari tuntia sitten, kun itselleni täysin vieras naishenkilö saapui noutamaan kotoani netissä myynnissä ollutta kenkäkaappia. Naisella oli hiukan vaikeuksia löytää kotini ovelle- kiitos minun epäselvien ohjeiden- joten perillepääseminen vaati useamman kuin yhden puhelinsoiton. Kun auto viimein kurvasi asuntoni eteen, huomasin, että se oli täyteen ahdettu; kahden pienen lapsen ohella sieltä löytyi myös jos jonkinlaisia tavaroita. Nainen oli ajanut täpötäydessä autossaan kaupantekoa varten parin tunnin ajomatkan, ja tarkoituksena oli ajaa matka samantien uudestaan kun saimme kaapin sullottua kyytiin mukaan. Voisi kuvitella, ettei tilanne ole kaikkein leppoisin ja rentouttavin, mutta- nainen oli yhtä hymyä ja ystävällisyyttä. Ennen kohtaamistamme olin itse ollut hiukkasen stressaantuneella mielialalla, johtuen tämän viikon kiireistä ja jännityksistä, mutta naisen tapaamisen seurauksena oloni keveni kuin taika-iskusta. Hymyn voima on IHMEELLINEN smile

Niin- itselläni on jännittävä viikko edessä. Keskiviikkona laulan Kotkan meripäivien merilaulukilpailun finaalikonsertissa, ja luonteelleni tyypillisesti olen nähnyt tilanteesta jo monenmonta painajaista...Asiaa ei helpota se, etten oikein tiedä kuinka voisin koitokseen valmistautua; biisini olen treenannut etu- ja takaperin jo kuukausia sitten demoa tehdessäni, ja mekkokin löytyi onnenkantamoisen seurauksena viime viikolla. Toisaalta, ystäväni kirjoitti tänään facebookiin inboxiini viisaat sanat: "rennosti vaan". Uskon noiden sanojen taikuuteen- tärkeintä on rentoutua ennen jännittävää tilannetta, ja juuri ennen h-hetkeä vetää syvään henkeä- ja hymyillä. Eräs psykologi sanoi kerran, että hymy todellakin on parasta lääkettä esiintymisjännityksen; sen myötä keho rentoutuu ikäänkuin väkisin, ja hymyn psykologinen vaikutus saa sydämenkin rauhoittumaan.

Suosittelen jokaista kokeilemaan hymyn taikuutta- hymyilemään niidenkin asioiden, tilanteiden ja ihmisten edessä, joissa ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen olla iloinen...ja tulet huomaamaan; se todella toimii wink Hymyileväistä viikkoa itse kullekin!! smile

Kutsumus


Kutsumus on käsitteenä helppo mieltää, mutta vaikea sanoin määritellä. Mieleeni tulee sellaiset sanat kuin sydämen ääni, vetovoima, tarve, sisäinen motivaatio, hiljainen intuitio, minuuden täyttymys, palava halu, intohimo, oman olemisen syvimmän merkityksen löytäminen, elämäntehtävä. Kutsumuksesta puhutaan paljon mm. ammatinvalintoihin ja oman elämänpolun eri vaiheisiin, sekä hyväntekeväisyyteen, liittyen. Jollakin on kutsumus opettajuuteen tai johonkin muuhun ammattiin, jollakin äitiyteen, joku haluaa lähteä rauhanturvaajaksi, toinen lähetystyöntekijäksi. Joillekin ihmisille taas kutsumuksen tunteminen on etäistä ja vierasta; he ovat saavuttaneet onnen ja tasapainon elämässään "tavallisen" arjen kautta- heillä ei välttämättä ole koskaan ollut tiettyä toiveammattia mutta he ovat silti tyytyväisiä tekemäänsä työhön, heille perheen perustaminen voi olla neutraali asia; jotain joka joko tapahtuu tai ei, eikä heillä ole sen kummempia haaveita tulevaisuutensa suhteen. He elävät tässä ja nyt, ja ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Omassa lähipiirissäni on sekä vahvaa kutsumusta tuntevia ihmisiä että heitä, jotka eivät koe kaipaavansa mitään erityistä muutosta senhetkiseen elämäntilanteeseensa- jollain tapaa kadehdin jälkimmäistä ihmisryhmää. On mielestäni autuasta olla onnellinen ja levollinen juuri sen kanssa, mitä oma elämä on eteen tuonut. Jollain tapaa koen sen myös taitona nauttia pienistä asioista ja kykynä tuntea syvää mielenrauhaa juuri siinä hetkessä, jota parhaillaan elää. Mutta miten ja miksi kutsumus johonkin tiettyyn asiaan syntyy? En todellakaan tiedä, ja tätä blogikirjoitusta kirjoitan sen vuoksi, että koen aiheen mielenkiintoisena- ja tunnen itse parhaillaan eläväni kahden suuren kutsumuksen vallassa smile

Musiikki on itsestäänselvästi kutsumukseni numero yksi- se on ollut sitä jo pikkutytöstä saakka. Kuten olen täällä kotisivuillani sekä biossani että blogissani kirjoittanut on musiikki ollut paitsi suurin intohimoni, myös tärkein lohtuni ja turvani lapsesta saakka. Sekä asia, jota tehdessäni olen eniten oma itseni; paljain, aidoin ja välittömin. Kutsumukseni on saada tehdä musiikkia; kirjoittaa lauluja, sekä jakaa niiden kautta jotain syvää ja koskettavaa yleisöni kanssa. En siis niinkään tunne kutsumusta esiintymiseen tai esilläoloon, vaan nimenomaan musiikilliseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Haaveenani on saada joku päivä esittää konsertin verran omia kappaleitani oman bändin kanssa- ja tuntea, miten ne antaisivat jotain tärkeää vaikka vain yhdellekin kuulijalle. Levytyssopimus olisi myös unelmieni täyttymys- luovuuden toteuttamiseen riittää sekin, että kirjoittaa kappaleita pöytälaatikkoon, mutta ilman yleisöä/ kuulijoita laulut jäävät vain minulle itselleni; silloin ne eivät saa edes mahdollisuutta tuoda lohtua, iloa tai valoa kenellekään muulle.

Toinen minua läpi elämäni seurannut kutsumus on kutsumus tehdä auttamistyötä. Osin sen takia aikoinaan opiskelin luokanopettajaksi- opettajana olo on montaa asiaa, mutta hyvin usein se on ennen kaikkea auttamista; kasvun ja oppimisen tukemista, mutta myös monenlaisia pieniä auttamisen tekoja päivittäin koulun arjessa. Opiskeluaikoinani tein paljon myös vapaaehtoistyötä. Päällimmäisinä mielessäni ovat erään kesäsiirtolan leiriohjaajana toimiminen, sekä Nuorisotalo Päättymättömän tarinan toiminnassa mukana oleminen. En koskaan unohda sitä tunnetta, mitä koin perjantai- ja lauantai-iltaisin tuohon nuorisotaloon töihin lähtiessäni ja aamuyön tunteina sieltä kotiin palatessani. On aivan eri asia tehdä työtä rahan takia kuin tehdä työtä halusta saada auttaa- "antaessaan saa" on kliseemäinen fraasi, mutta niin täydellisen totta. Mikään ei ole verrattavissa siihen hyvänolontunteeseen, kun saa mahdollisuuden tehdä jotain tärkeää/olla tärkeä jollekin; siitä tulee täydellisesti ja puhtaasti levollisen hyvä mieli. Olen myös huomannut sen, että moni päällisin puolin kivakin työ ei koskaan ole tuntunut niin kevyeltä kuin auttamistyö- toisen ihmisen auttaminen ei väsytä, vaan antaa energiaa, sitä tuntuisi jaksavan loputtomiin. Saatoin usein tuntea raskaan opiskeluviikon aiheuttamaa väsymystä nuorisotaloon töihin lähtiessäni, mutta siellä väsymykseni katosi- aika kului kuin siivillä nuorten kanssa jutellessani. Työn aitous ja elämänmakuisuus antoi voimaa.

Loppuun on pakko todeta, että olen muutamaan otteeseen käynyt erittäin mielenkiintoisia keskusteluja hyvän ystäväni kanssa siitä, mistä halussa auttaa on loppujen lopuksi kysymys. Voisiko olla myös niin, että joskus tarve auttaa onkin tarve pönkittää omaa egoaan, ja siten epäitsekkään teon sijaan itsekäs teko..? Silloin kyse onkin omasta tarpeesta saada tuntea olevansa "hyvä ihminen", tai jollain lailla jopa autettavien yläpuolella, vahvana ja pärjäävänä. Siksi olenkin aina yrittänyt tarkastella myös kriittisesti omaa haluani auttaa- onko pohjimmainen syy ja tarkoitus todella toinen ihminen? Uskon asian olevan niin, mutta syytä en sille tiedä. En tiedä miksi haluan auttaa. Tiedän vain sen mikä on kutsumukseni- sisäinen tunne, jota en pysty itse hallitsemaan, sydämen ääni, jota en pysty hiljentämään. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että aikoinaan hakiessani Finnairille lentoemännäksi etenin kokeissa aivan loppumetreille, psykologisiin testeihin, joiden tuloksena olin "aito auttaja"- kyseisen määritelmän vuoksi en lentoemännäksi päässyt smile

Minulla on vahva intuitio siitä, että tulen tulevaisuudessa musiikin ohella tekemään myös jonkinlaista auttamistyötä- aika näyttää mitä smile Mielestäni on arvokasta tuntea kutsumusta johonkin asiaan, ja tärkeää uskaltaa seurata omaa kutsumustaan. Yhtä hienoa on kuitenkin myös se, jos kaikki on hyvin ja täydellistä juuri nyt. Kaikista tärkeintä on huolehtia siitä, että on onnellinen- tarkoittaa se sitten tiettyjen askelten ottamista tai niiden ottamatta jättämistä smile

Kesä- ja omanlainen loma


Olen aina tykännyt tehdä paljon erilaisia asioita. Lapsena ja nuorena harrastin säännöllisesti mm. balettia, naisvoimistelua, sulkapalloa, kuntosaliharjoittelua, jazztanssia, itämaista tanssia, afrotanssia, lenkkeilyä ja uimista. Noiden harrastusten ohella kävin myös mm. laskettelu-, ratsastus-, tennis- ja ruoanlaittokursseilla. Musiikki on luonnollisesti ollut läpi elämäni ykkösharrastukseni- laulu- ja pianotuntien ohella olen harrastanut musiikkiteatteria. Niinikään olen aina tykännyt paljon piirtämisestä ja elokuvien katselusta. Runoja, tarinoita ja laulujen sanoja olen kirjoittanut pikkytytöstä saakka, säveltämisen aloitin "tosissani" parisen vuotta sitten. Myös valokuvaus kiinnostaa minua; tykkään käydä valokuvanäyttelyissä, ja haaveenani on vielä joskus ostaa kunnon kamera ja käydä valokuvauskurssilla. Minua kiehtoo suunnattomasti kauniiden yksityiskohtien vangitseminen kameran linssin läpi, ja ohikiitävien hetkien ja tilannekuvien ikuistaminen. Muistan lapsuudestani elävästi sen, miten halusin aina tehdä jotain- löhöily ja paikoillaan oleminen eivät olleet minua varten. Toisinaan tylsistyin niin, että häiritsin työpöydän ääressä ahertavaa opettaja-äitiäni alituisella mankumisella "mulla ei ole mitään tekemistä, mitä voisin äiti tehdä?"- tai pakotin häntä askartelemaan itselleni paperinukkeja, joita sitten vaatetin (niin, tykkään myös vaatteiden suunnittelusta smile). Samoin muistan kirkkaasti sen, miten en kyennyt lapsena tai nuorena lainkaan nauttimaan kesämökillämme olosta- näin aikuisena pidän kyllä mökkielämästä saunomisineen, uinteineen ja kalastuksineen- pari vuotta vanhempi siskoni kun viihtyi pääasiassa kirjan ääressä, ja vanhemmistani en luonnollisesti juurikaan saanut seuraa majan rakennukseen, metsäseikkailuihin tai pihapeleihin wink Mökkimme ei sijaitse järven rannalla, joten vesiaktiviteettejakaan ei ollut. Ihmiset ovat erilaisia- joku tykkää vain olla omassa rauhassa ehkäpä makoillen ja hyvää kirjaa lukien, toinen tykkää tehdä ja toimia paljon. On mielestäni äärimmäisen tärkeää saada viettää aikaa itselleen mieluisalla tavalla- esimerkiksi parisuhteessa, tai kesälomalla ollessaan. Ihmisen yksi perustarve on tarve toteuttaa omaa itseään. Surullisen usein olen saanut seurata vierestä, miten tuo perustarve ei tule toteutetuksi, vaan ympäristö, olosuhteet, taludellinen tilanne, ulkoapäin tulevat paineet, tai ehkä oma sisäinen tarve miellyttää muita saa ihmisen "alistumaan" ei-omannäköiseen- elämään.

Olen aiemmin blogissani kirjoittanut usein siitä, miten luokanopettajan työ sen kaikista hyvistä puolista huolimatta (lapset, työn luovuus) ei tukenut omaa persoonaani- ja miten jouduin töissä käydessäni usein hiljentämään sydämeni äänen ja kärvistelemään arvomaailmassa, jota en tuntenut omakseni. En kadu opettajavuosiani, mutta vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten tärkeää oli uskaltaa ottaa askel kohti unelmaani ja hypätä musiikin maailmaan. Elämme vain kerran. Vastaavasti olen muutaman kerran elämässäni- kuten varmasti kuka tahansa meistä- ajautunut ihmissuhteeseen, jossa en ole saanut/voinut olla oma itseni, ja halusta miellyttää toista olen tyytynyt toisen haluamaan tapaan olla ja viettää aikaa, omien kiinnostuksen kohteideni, unelmieni ja tarpeideni kustannuksella. Usein se on tarkoittanut "passiivista" elämäntapaa vastakohtana ensimmäisessä kappaleessa kuvaamalleni aktiiviselle ja monenlaista tekemistä sisältävälle elämäntavalle. Tottakai parisuhteessa kuuluu tehdä kompromisseja- molempia miellyttäviä asioita- mutta silti omasta onnellisuudesta ja sitä edistävistä asioista ei mielestäni kuulu luopua. Se ei ole toisenkaan ihmisen etu. Missään nimessä en syytä silti ketään muuta kuin itseäni- jos nyt ylipäätään on hyödyllistä syyttää ketään tai mitään; tärkeämpää on se, että oppii kokemastaan.

Tällä hetkellä nautin arkeni ja työni (jotka siis olen, vihdoinkin, valinnut sydämeni ääntä kuunnellen) ohella myös vapaa-ajastani ja kesän vietosta ihmissuhteessa, jossa saan olla juuri sellainen kuin olen- ja tehdä itselleni mieluisia asioita, yksin ja toisen kanssa. Olen käynyt Särkänniemessä koska tykkään huvipuistoista, viettänyt aikaa aurinkoa ottaen ja rannalla makoillen koska rakastan lämpöä ja siinä rentoutumista, tavannut tärkeitä ystäviä ja perhettäni, toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni ja viettänyt viikon loman Kreikassa (suosittelen maata lämpimästi!)- ja edessä on vielä mm. retki Ähtärin eläinpuistoon (ehkä lapsellista, mutta rakastan eläimiä ja suorastaan tarvitsen niiden näkemistä smile), sekä tämänhetkisen kotikaupunkini nähtävyyksiin tutustumista- mikä sekin saattaa kuulostaa hassulta, mutta mielestäni ihmiset liian helposti sokaistuvat kaikkein lähimpänä olevalle kauneudelle ja elämyksellisyydelle; aina ei tarvitse matkustaa merta edemmäksi kokeakseen jotain ainutlaatuista.

Tämän blogin myötä haluaisin rohkaista jokaista miettimään ja tunnustelemaan omaa sisintään, ja sen tarpeita ja toiveita- elätkö ihmissuhteessa, jossa voit olla juuri sellainen kuin olet, vietätkö tällä hetkellä kesääsi ja mahdollista lomaasi sellaisella tavalla, joka on juuri sinulle rentouttavaa ja viihdyttävää- ja ehkä kaikkein tärkein kysymys; elätkö omannäköistäsi elämää, vai sellaista, jota uskot ympäristösi sinulta odottavan...? Ja vielä lomailusta; uskon olevan aika yleistä, että ihmiset "suorittavat" kesälomiaan- tekevät listoja asioista, joita "pitää" tehdä lomalla kun on aikaa, ja ihmisistä, joiden luona "pitää" vierailla, jotteivat he loukkaantuisi. Mutta- kyseessähän on SINUN lomasi; sinun hyvinvointisi, sinun leposi, sinun ansaittu taukosi työstä ja arjesta. Kun teet itsesi onnelliseksi myös ympäristösi on onnellinen. Sinulla on oikeus nauttia!!

Loppuun tekee vielä mieli kiittää Dania ja Jonnaa upeasta Kreikan matkasta- Jonna siis matkan aikana tavattu uusi tuttavuus; ihminen, joka myös ymmärtää nauttimisen merkityksen wink Kiitos teille siitä, että sain viettää omannäköiseni lomaviikon- kiitos hymyn ja naurun aiheista, kiitos tanssista ja laulusta, kiitos hauskanpidosta ja rakkaudesta! smile

Kesä on vasta aluillaan- ja elämäsikin voi alkaa koska vain alusta. Sinä päätät, kyseessä on sinun elämäsi. Aurinkoa, valoa, rohkeita valintoja ja nautinnollisia kesäpäiviä alkavaan viikkoon!

Todelliset värit


Olin toukokuun lopulla kuuntelemassa erään musiikkiopiston laulumatineaa- joukossa oli myös muutamia omia oppilaitani opistolla tehdyn sijaisuuteni myötä. Suuri määrä lahjakkuutta, intoa, rohkeutta. Paljon taitoa, paljon iloa laulamisesta ja esiintymisestä. Olen jo aiemmin blogissani todennut, että omasta mielestäni eri taiteenaloissa "paremmuutta" on erittäin hankala, ellei mahdoton, määritellä. Urheilussa, kielissä tai matematiikassa suorituksia pystyy mittaamaan, mutta kenellä on riittävän korkea viisaus arvottaa lauluääntä, kädenjälkeä, tekstin tulkintaa, värien käyttöä, ylipäätään luovaa ilmaisua? Mielestäni esimerkiksi juuri kuvataiteessa ja musiikissa ei ole absoluuttisia totuuksia siitä, mikä on oikein tai väärin, hyvää tai huonoa, taitavaa tai epätaidokasta. Silti on olemassa paljon ns. yleisiä näkemyksiä- tapoja arvottaa (vain) tietynlaista osaamista ylitse muiden vaikkapa juuri laulamisessa. On aika tavallista, että esimerkiksi vahvaa lauluääntä- ja tapaa ihaillaan. Monilla on näkemys siitä, että mitä kovemmin ja korkealta pystyy laulamaan sen taitavampi ja parempi on laulajana. Aika usein tulee myös sellainen mielikuva, että korostuneen itsevarmaa esiintymistyyliä ihaillaan ennemmin kuin herkkää, ehkä jopa ujoa, tapaa olla lavalla ja ihmisten edessä.

Minun mielestäni kaikkein tärkeintä on antaa todellisen itsensä näkyä. Arvostan taiteilijoita, jotka eivät taivu tiettyyn muottiin vain saadakseen yleistä hyväksyntää, median huomion- tai kaupallisuuden kriteerit täyttääkseen. Arvostan persoonallisuutta ja omaperäisyyttä. Ennen kaikkea arvostan aitoutta. Samoin suhtaudun myös yleisesti ottaen ihmisiin ja ihmisyyteen. Suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan usein nimenomaan tietynlaisia persoonallisuuden piirteitä- ja elämäntapoja. Ahkeruus, asiallisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, tehokkuus, "reippaus", sopeutuvaisuus, iloisuus ovat esimerkkejä ominaisuuksista, jotka ovat yleisesti ottaen ihailtuja ja toivottuja. Lapsia pyydetään hymyilemään valokuvissa, jotta he antaisivat "kivan ja kiltin" lapsen vaikutelman. Samoin lapsia usein kehutaan "reippaudesta". Entä jos lapsen todellinen luonto, hänen todelliset värinsä, ovatkin herkkiä, melankolisia, hiljaisia, ujoja, erilaisia..? Miksei hänen voisi antaa loistaa niiden kanssa, juuri sellaisena kuin on? Ainutlaatuisena.

Samanlaisia stereotyyppisiä näkemyksiä on paljon vallalla myös oikeanlaisesta aikuisuudesta ja aikuisen elämästä. On hienoa perustaa perhe tiettyyn ikään mennessä, imettää lapsia tietynpituinen aika, hankkia tietynlainen koulutus, yhdistää taidokkaasti sekä ura että perhe, omistaa tietynlainen talo, auto ja kesämökki, tehdä ulkomaanmatkoja tiettyihin kohteisiin, harrastaa tietynlaisia asioita- antaa ulospäin vaikutelma tasapainoisesta ja hallitusta elämästä, jossa kaikki palaset ovat kohdillaan- ja elämänarvot ne ainoat oikeat. Ja on niin kovin helppoa arvostella toisten elämää ja valintoja ulkoapäin; ihmetellä, päivitellä, oudoksua, moralisoida, jopa tuomita. Vain sen vuoksi, jos toisen ihmisen valinnat poikkeavat valtavirrasta- tai omasta valitusta tiestä.

Toukokuisessa laulumatineassa yksi oppilaista erottui itselleni. Hän ei ollut laulajista kaikkein vahvaäänisin, tai esiintyjistä itsevarmoin. Mutta- hänen laulussaan oli sydän mukana, hän lauloi tekstiä- ei itseään- esilletuoden, hän antoi herkkyytensä ja ujoutensa näkyä, hän oli yleisön edessä musiikkia ja sen sanomaa eteenpäin välittäen- hän antoi todellisten väriensä näkyä. Ja ehkä kaikkein ihmeellisintä oli se, että hänen valitsemansa kappale kertoi juuri tuosta samasta asiasta; todellisten värien näkymisestä, inhimillisyydestä. Laulun sanojen vapaa suomennos menisi jotakuin näin:

"Sinä surusilmäinen älä epäröi; ymmärrän, on usein vaikea olla rohkea maailmassa, joka on täynnä ihmisiä- ihmispaljoudessa voit menettää omat näkemyksesi, ja tuntea itsesi pieneksi sisälläsi olevan synkkyyden kanssa. Mutta minä näen, miten todelliset värisi loistavat lävitsesi, näen todelliset värisi, ja sen takia rakastan sinua. Älä pelkää antaa niiden näkyä, sillä todelliset värisi ovat kauniit kuin sateenkaari. Näytä minulle hymy, älä ole onneton, en muista milloin viimeksi näin sinun nauravan. Jos tämä maailma tekee sinut hulluksi, ja joudut kantamaan liian suurta taakkaa harteillasi, älä epäröi soittaa minulle, sillä olen aina täällä sinua varten. Ja minä näen, miten todelliset värisi loistavat lävitsesi, näen todelliset värisi, ja sen takia rakastan sinua. Älä pelkää antaa niiden näkyä, sillä todelliset värisi ovat kauniit kuin sateenkaari."

Ihminen saa olla sellainen kuin on. Laulaja saa laulaa hänen omalla äänellään, yrittämättä olla mitään muuta. Musiikkia saa tulkita niinkuin haluaa, oman elämänsä saa maalata itsensä näköiseksi. Aina ei tarvitse olla vahva ja pärjäävä, iloinen tai reipas. Jokainen meistä ansaitsee elämäänsä ihmisiä, jotka rakastavat juuri sellaisena kuin on- ja jotka näkevät pinnan taakse. Heitä, jotka näkevät sinut sädehtivänä silloinkin, kun silmäsi täyttyvät kyynelistä.

Joten, anna todellisten väriesi näkyä- niiden sateenkaaren kauniiden.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews