Biografia

Ongelmakeskeisyys- vai ratkaisukeskeisyys?


Aloitin noin vuosi sitten pitämään blogia samasta syystä kuin aloitin tekemään musiikkia hieman aikaisemmin- halusta tuoda valoa, toivoa, iloa ja lohtua ihmisten elämään. Itselleni positiivinen ajattelu ei ole ruusunpunaista, tosiasioita kieltävää, naivia epärealismia, vaan asia, johon oikeasti uskon, ja jonka voiman olen itse KONKREETTISESTI elämäni aikana huomannut. Samalla koen positiivisen ajattelutavan eteenpäin viemisen kutsumuksekseni ja sydämen asiakseni; nimenomaan sen takia, että itse olen kantapään kautta oppinut miten turhaa ja vahingollista negatiivinen suhtautuminen asioihin on. Olen kyllä perusluonteeltani ollut pikkutytöstä saakka iloinen ja nauravainen, mutta samalla kaikessa herkkyydessäni myös melankoliaan taipuvainen. Se yhdistettynä ylitunnolliseen perfektionismiin ja suorituskeskeiseen elämäntapaan ajoi minut aikuisiällä "negatiivisen kehän" kierteeseen, jossa toimin koko ajan ulkoapäin ohjautuen, muita ihmisiä miellyttäen, ja itseni hiljalleen väsyttäen kaikkeen suorittamiseen. Väsyneessä mielentilassa en enää edes tajunnut, että muodostin jatkuvasti omalla ajattelullani esteitä onnellisuuden saavuttamiselle, sekä terveemmälle ja enemmän itseni näköiselle elämäntavalle. Siis nimenomaan omalla ajattelullani, en millään muulla; vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että hyvin harva asia elämässä on oikeasti mahdotonta, vain harvoille asioille ei ole olemassa ratkaisua. Ihmisen ajattelu muodostaa kaikkein suurimmat esteet muutokselle parempaan.

Jos haluat ostaa 200 euroa maksavan nahkatakin, mutta sinulla ei ole 200 euroa et voi tehdä hankintaa. Ellet sitten keksi keinoa tienata tarvitsemasi rahat. Jos haluat ajaa polkupyörällä, mutta jalkasi ovat halvaantuneet et pysty ajamaan. Elämässä on olemassa realiteetteja myös kaltaiselleni kaunosieluiselle optimistille smile Mutta on suuri vääryys omaa itseä kohtaan uskotella esteitä, mahdottomuuksia ja umpikujia sinne missä niitä oikeasti ei ole! Harva suuri muutos elämässä, liittyi se sitten vaikkapa työelämään tai parisuhteeseen, on helppo tai kivuton- mutta mahdoton, sitä ne tuskin koskaan ovat. Elin itse ennen urani vaihdosta useamman vuoden aikamoisessa sumussa, itselleni epätyydyttävässä tilanteessa paikoillaan junnaten. Muistan tuolloin jutelleeni useaan otteeseen hyvän ystäväni kanssa tilanteestani, ja hän koitti sinnikkäästi ehdottaa minulle erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotta voisin paremmin. Torppasin vaihtoehdot yksi kerrallaan: "en pysty..", "en voi...", "ei se kuitenkaan onnistu..", "en tiedä miten aloittaisin..", "minulla ei ole varaa...", ", en osaa..", "en jaksa...", "tämä nyt vain on näin, ei voi mitään..." Jne.jne. Jälkeenpäin minun on itsekin vaikea ymmärtää omaa asennoitumistani. Kykenen selittämään sen jotenkin ainoastaan sillä, että usein ihminen USKOTTELEE itselleen, ettei asioita voi muuttaa- tuttu elämäntilanne tuntuu turvalliselta (vaikka olisi miten raskas!), ja muutos pelottaa. Tai ehkä meille on opetettu liiallista varovaisuutta, ehkä meitä on peloteltu epäonnistumisilla, ehkä itse käperrymme mieluummin omiin pelkoihimme ja surkeuteemme, kuin otamme ratkaisevan askeleen- ja samalla riskin. Vai- voisiko "riskin" nähdä ennemmin mahdollisuutena?

Jos jotakin olen elämässä oppinut on se elämän alituinen epävarmuus. Mistään ei ole takeita, mikään ei ole varmaa. Mistä vain voi haaveilla ja kirjoittaa päiväkirjaan, mutta asiat menevät harvoin omien suunnitelmien mukaisesti. Aina on väliintulevia muuttujia- ihmisten kohtaamisia, erikoisia sattumuksia, sairauksia, onnettomuuksia, onnenkantamoisia, epäonnea. Siskoni ilmaisi mielestäni kerran osuvasti sen, että naimisiin mennessään ihmiset lupaavat alttarilla toisilleen asian, jota ei kukaan voi kenellekään luvata. Jopa minä, ikuinen romantikko, ymmärrän ajatuksen pointin. Tulevaisuuteen ei voi nähdä. Mutta juuri ylläkirjoittamani takia myös uhkakuvien maalailu on turhaa, asioiden murehtiminen on turhaa- ongelmakeskeisyys ON turhaa. Kun siirryin luokanopettajan turvallisesta ammatista yksityisyrittäjän ja muusikon epävarmaan ammattiin otin tietoisen riskin. Minkä takia? Sen vuoksi, että ymmärsin vihdoin laittavani vaakalaudalle ainoastaan taloudellisen toimeentuloni- silloin kun uhraat rahaa et käytännössä uhraa yhtään mitään. Raha ei ole mitään. Se on elämässä tarvittava välttämättömyys, jotta saat laskut maksettua ja ruoan pöytään- onnea tai tyytyväisyyttä metalli tai paperi eivät tuo. Ratkaisevaa elämänmuutoksessani oli myös se, että tajusin yhtäkkiä lähestulkoon sisuskalujani järisyttävällä voimalla sen tosiasian, että elämäänsä ei voi elää muiden kautta. En voi jäädä tiettyyn ammattiin sen takia, ettei joku toinen pettyisi. En voi jäädä MIHINKÄÄN jonkun muun ihmisen vuoksi.

Tuosta oivalluksesta eteenpäin olen pitänyt huolen siitä, etten enää omalla ajattelullani ja sen negatiivisuudella luo esteitä itselleni ja onnellisuudelleni. Keskityn vain ja ainoastaan faktoihin, ja- alan toimia. Paikoilleen jääminen ja murheissa vellominen on ehkä turhinta ja energiaa kuluttavinta "toimintaa" mitä ihminen voi tehdä. Kun kuvittelen jonkin asian olevan "ongelma" alan samantien johdonmukaisesti ja loogisesti miettimään millä konkreettisilla toimilla saan "ongelman" pois. Olen tänä syksynä tehnyt yritystoimintani markkinointia rahaa säästääkseni ainoastaan viemällä itsetekemiäni A4-mainoksia yleisille ilmoitustauluille- kauppoihin, kirjastoihin, uimahalleihin, musiikkiopistoihin jne. En siis ole jäänyt toimettomana tuleen makaamaan, tai uskotellut negatiiviseen tyyliin (ja täysin turhasti!) esim. ettei muutamat kymmenet mainokset kuitenkaan toisi merkittävästi asiakkaita. Olen käynyt säännöllisesti tarkistamassa mainosten kiinnostavuutta ts. sitä, miten paljon yhteystietolappuja niistä on revitty irti. Määrä on ollut innostava, MUTTA- samalla olen suureksi hämmästyksekseni huomannut, että suurimmasta osasta ilmoitustauluja lappuni on poistettu vain pari päivää sen jälkeen kun olen sen sinne vienyt. Vaikka olisin varta vasten kysynyt luvan ilmoituksen esillelaittamiseen. En keksi ilmiölle mitään muuta syytä kuin sen, että joku toinen ilmoituksen tuoja on poistanut ilmoitukseni pois omansa "tieltä" (mitä en voi kuin ihmetellä- olen liittänyt jokaiseen mainokseen väritulostetun kuvan itsestäni, ja lisäksi koristellut ilmoituksen käsin ja myös värittänyt piirtämäni kuvat- vaivannäkö on ilmeinen, ja jokainen tietänee myös sen, paljon värikuvien tulostaminen käytännössä maksaa). Olen tuntenut aidosti pahaa mieltä asiasta- mutta samalla ratkaissut ongelman sillä, että kiikutan uuden ilmoituksen jokaiselle ilmoitustaululle mistä aikasempi on revitty pois. Ratkaisukeskeisyydessä on mielestäni kysymys myös siitä, että ihmisen ei kuulu luovuttaa ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Toisinaan elämä on kuin aitajuoksua- yhden aidan ylittäminen ei riitä, joskus maaliin päästäkseen tarvitsee ylittää kymmeniäkin "aitoja". Se kaikki kuuluu elämään.

Eräs hyvä ystäväni, nykyinen yliopiston opettaja, totesi minulle kerran opiskelijoiden keskuudessa vallitsevan yleisen suhtautumistavan tilanteissa kun opettaja antoi heille jonkin hiukan haastavamman kotitehtävän- välittömästi tunnin/luennon jälkeen iso joukko opiskelijoita kerääntyi opettajan pöydän ääreen huutamaan kilpaa tehtävän tekemiseen liittyviä ongelmia. Ystävälläni oli tapana keskeyttää valitusvirsi sanomalla opiskelijoille "Don't bring me problems, bring me solutions" (älkää tuoko minulle ongelmia, tuokaa minulle ratkaisuja). Kyseinen lause kuulemma hiljensi opiskelijajoukon tehokkaasti. On helppoa jäädä vellomaan negatiivisiin ajatuksiin- vaikka voisi itsekin varmasti paljon paremmin silloin kun jaksaa pitää yllä positiivista, ratkaisukeskeistä mielialaa. Positiivinen ajattelu vapauttaa kahleista - sen mukanaan tuoma positiivinen energia vetää puoleensa positiivisia, hyviä asioita.

Ei kannata miettiä sitä mitä voi menettää. Ei kannata pelätä. Ei kannata luovuttaa. Ennenkaikkea- ei kannata murehtia! Vain elämää, ei sen enempää - don't worry, be happy - Mikään ei ole mahdotonta - smile through your fears and sorrows - Just do it! - mm. noissa laulujen sanoissa ja lentävissä lauseissa piilee mielestäni paljon yksinkertaista viisautta, vaikka ne jonkin verran kuluneita ovatkin. Mutta - kun ajattelet tarkemmin, juuri niinhän asia on! wink

Juustosämpylöitä, tuorejuustoa ja kirsikkatomaatteja


Elämässä kauneimmat ja mieleenpainuvimmat hetket ovat joskus hyvin yksinkertaisia. Samoin suuret ilot ja onnentunteet loppujen lopuksi pienten asioiden aikaansaamaa. Niin sen mielestäni pitäisikin olla. Onni ei tule siitä, että omistaa paljon (materiaa)- tai siitä, että asiat sujuisivat ja soljuisivat aina kuin unelma. Vain harva elää 4-kymppisenä senkaltaista kiiltokuvaa kuin mitä on seitsemäntoistavuotiaana päiväkirjaansa maalaillut. Ja jokainen, ihan jokainen, tulee väistämättä tutuksi myös elämän raadollisen ja karun puolen kanssa- toiset aiemmin, toiset myöhemmin. Sen vuoksi ei ole viisasta rakentaa onnellisuuden tunnettaan siihen, että kaikki on "hyvin"- tai; olen onnellinen "sitten kun". Elämässä on hetkiä, jolloin oikeastaan hyvin monikin asia saattaa olla pielessä, ja arjen kokeminen usealla tavalla raskasta ja energiaa vievää. Olen itse huomannut myös sen, että niin hyvillä kuin pahoillakin asioilla on taipumus kasaantua. Ehkä pahat asiat kasaantuvat sen vuoksi, että tarvitsemme joskus riittävästi ravistelua uskoaksemme hyvään, ja alkaaksemme taas tavoitella jotain hyvää. Kuten olen blogissani aiemmin todennut, uskon vetovoiman lakiin; sitä saa mitä tilaa, positiiviset ajatukset alkavat vetää puoleensa positiivisia asioita (samoin tapahtuu myös negatiivisten ajatusten suhteen). Raskaan ja vaikean ajan keskellä ihminen tarvitsee mielestäni ennenkaikkea mielen tyyneyttä- sisäistä rauhaa, josta kirjoitin viime blogissani. Silloin on hyvä vain olla hetki ja hengähtää, valaa sisälleen hiljaa hiljaista toivoa ja uskoa. Ja- kun suuret asiat omassa elämässä ovat pielessä on juuri oikea aika etsiä sisältään uudestaan lapsenomainen kyky nauttia ja iloita pienistä asioista. Yksinkertaisista onnen hippusista.

Kun aikoinaan muutin toiseen omaan asuntooni elin samanaikaisesti aikamoisen raskasta elämänvaihetta niin töihini kuin yksityiselämäänikin liittyen. Myös taloudellinen tilanteeni oli tuolloin tiukka. Halusin kuitenkin jollain tavalla juhlistaa uutta asuntoani, mutta suurten juhlallisten tupareiden sijaan kutsuinkin vain yhden tärkeän ystävän kotiani katsomaan. Harmittelin hänelle etukäteen puhelimessa, ettei minulla juuri sillä hetkellä ollut varaa ostaa mitään gourmet-tarjottavia, kuohuviinistä puhumattakaan. Myös itse asunnon sisustaminen oli kesken, parempia taloudellisia aikoja odotellessani. Muistan kyseisen iltapäivän kuin eilisen. Istuuduimme ystäväni kanssa asuntoni keittokomeron lattialle ja söimme siinä juustosämpylöitä, tuorejuustoa ja kirsikkatomaatteja. Yksinkertainen onnen hippunen. Juuri sinä iltäpäivänä, juuri siinä hetkessä, en yhtäkkiä tarvinnutkaan mitään muuta. Unohdin huolet ja murheet. Olin iloinen ja onnellinen siitä, että sain tavata ystävääni- iloinen ja onnellinen juustosämpylöistä, tuorejuustosta ja kirskikkatomaateista smile

Viimeiset parisen vuotta olen elänyt todella onnellista ja valoisaa elämänvaihetta. Olen luopunut työstä, jonka koin vuosikaudet persoonaani epäsopivana- ja joka vei valtavasti voimia kaikesta siitä ilosta ja lämmöstä huolimatta, minkä lasten kanssa työskentely väistämättä tuo mukanaan. Olen lähtenyt tavoittelemaan musiikki-unelmaani; saanut ensin vuoden opiskella rakastamaani asiaa, sen jälkeen tehdä töitä saman rakastamani asian parissa. Raskaus kuluneisiin pariin vuoteen on tullut lähinnä niistä realiteeteista, joita yksityisyrittäjyys tuo mukanaan. Kovin monia lankoja saa pidellä samanaikaisesti käsissään, selvitä monista asioista käytännössä täysin yksin, työskennellä ja lomailla (harvinaista herkkua!) asiakkaiden aikataulujen ja toiveiden mukaisesti - ja ennenkaikkea venyttää penniä selvitäkseen kaikista yritystoimintaan liittyvistä kuluista; toimitilan vuokrasta, veroista, vakuutuksista. Ja muusikon leipähän on tunnetusti pieninä palasina maailmalla; keikkatuloilla itsensä elättäminen vaatii aikamoisen paljon artistin nimeltä. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin olen muutamana hetkenä tänä kesänä todellakin venyttänyt penniä (mikä vaatii muuten jo aikamoista luovuutta wink) Jokin aika sitten palkkojani odotellessani suunnittelin etukäteen millä itseni palkitsisin kyseisenä päivänä- mieleeni tuli ensimmäisenä juustosämpylät, tuorejuusto ja kirsikkatomaatit. Jotain pientä ja yksinkertaista- siitähän onnessa on kysymys smile "Palkinto-ateriaani" nauttiessani tunsin kuitenkin yhtäkkiä sisälläni läikähdyksen ja huomasin silmieni kostuvan. Juustosämpylät, tuorejuusto ja kirsikkatomaatit saattoivat tuntua minulle itselleni pieneltä palkinnolta, vaikka niistä iloitsinkin- mutta jossain muualla päin maailmaa vastaava ilo tulee pelkästä riisistä, ja sitäkin kenties vakavassa aliravitsemustilassa "nauttien". Onni on suhteellista. Silloin kun tunnet olevasi todella epäonnekas ja todellisessa ahdingossa on aina myös suuri joukko ihmisiä, jotka kadehtivat sinua kaikesta siitä mitä sinulla kuitenkin on. Joille sinun "pieni onni" olisi unelmien täyttymys, autuus, pelastus. Koin hetkellisen, vahvan valaistumisen. Länsimaalainen yltäkylläisyys tekee helposti sokeaksi, siihen ansaan en halua langeta. Ja toki myös meillä Suomessa on ihmisiä taivas alla ja leipäjonoissa.

Vaikka olen tänä kesänä tuntenut toisinaan olevani kovinkin tiukoilla minulla on silti paljon mistä voisin luopua. Onneen ei tarvita montaa rakennuspalikkaa. En tiedä onko viisasta kirjoittaa näin avoimesti oman elämän ajoittaisesta "ei-hohdokkuudesta", mutta tiedän etten ole ainoa- toiveeni on tuoda voimaa ja luottamusta kaikille tällä hetkellä jonkin asian kanssa elämässään kamppaileville. Enkä halua blogissani muutoinkaan tuoda päivänvaloon vain helppoja ja kauniita asioita, sillä elämään kuuluu valo ja varjo, ja kaikki siltä väliltä.

Juustosämpylät, tuorejuusto ja kirsikkatomaatit ovat oikeastikin ihana ja ihmeellinen asia smile Vähän vastaavasti kuin se, miten lapsena tunsin uimahalliin päästessäni olevani taivaassa. Sellaista elämä on smile

Rauha


En tarkoita otsikolla sodan vastakohtaa, vaan ihmisen sisäistä rauhaa- mielenrauhaa, rauhaa sydämessä, hiljaista ja läsnäolevaa levollisuutta. Niin, mielestäni rauha ihmisessä tuo hänet läsnäolevaksi ja sitä kautta jollain tavalla hyvin aidoksi. Sisäistä rauhaa tuntevan ihmisen ei tarvitse yrittää mitään, todistaa mitään, peitellä mitään, tavoitella mitään, kilpailla mistään, eikä oikeastaan edes murehtia mitään- rauhan tunteeseen kuuluu luottamuksen tunne; kaikki on hyvin näin ja juuri niinkuin on tarkoitettu, olen riittävän vahva ottamaan vastaan kaiken sen mitä elämä tuo. Sisäinen rauha on mielestäni elämän tärkein ja tavoiteltavin asia, juuri kaiken edelläkirjoittamani vuoksi. Lyhyesti sanottuna uskon sisäisen rauhan, mielenrauhan, tekevän ihmisen onnelliseksi. Paremmin ja enemmän kuin mikään muu.

Olen monesti blogissani todennut musiikin rauhoittavan minut. Tulen levolliseksi musiikin kuuntelemisesta, esittämisestä, tekemisestä. Musiikin rauhoittavalla ja terapeuttisella vaikutuksella on myös tieteellistä todistuspohjaa. Itse olen pikkutytöstä saakka turvautunut musiikkiin silloin kun jännitän tai pelkään- ja se on toiminut, jopa paremmin kuin toisen ihmisen läheisyys ja tuki. Musiikin ohella olen aina kokenut luonnon vahvasti rauhoittavana elementtinä. Luonnon läheisyydessä on jotain todella ihmeellistä, huumaavaa, voimakasta. On hyvin helppoa ymmärtää, mihin luonnon "taika" perustuu- luonnossa on hiljaista, puhdasta ja kaunista. Luonnon värit ja äänet ovat kauniita, luonnostaan. Luonto tuoksuu hyvälle, ja se tuntuu hyvälle; tuulen väre, sammalen pehmeys, kallion lämpö, sateen raikkaus. Luonto hivelee kaikkia aisteja ja on esteetikon taivas. Luonnon edessä ihminen saa tuntea itsensä pieneksi- käytän tarkoituksella sanaa "saa", koska uskon jokaisen meistä kaipaavan joskus omaa pienuuden tunnetta jonkin suuren ja mahtavan edessä. On rentouttavaa saada vain olla, ja ottaa vastaan se mitä jokin suurempi edessämme on. Luonnossa on satoja toinen toistaan kauniimpia yksityiskohtia, ja- luonto on täydellinen vastakohta työelämän- ja kaupunkielämän- kiireelle, melulle, levottumuudelle, suorituspaineille. Luonto itse ei suorita mitään, se vain on ja elää omaa luonnollista kiertokulkuaan. Luonnossa kaikella on tarkoitus. Ja sen kaikki tarkoitukset ovat hyviä.

Inspiroiduin kirjoittamaan rauhasta ja luonnosta tietystä syystä. Olin loppuviikosta vierailulla Etelä-Suomessa, Sammatissa, kummityttöni perheen luona. Heidän talonsa sijaitsee metsän reunalla, luonnon helmassa siis. Aamuisin olin vain muutaman kymmenen askeleen päässä metsästä, kun lähdin käyttämään Olivia-koiraani ulkona. Metsäpolulle astuessani tunsin astuvani satumaailmaan- yhtäkkiä minua ympäröi pelkkä vihreys (ja muuten, uskomattoman kauniit vihreän eri sävyt!), hiljaisuus ja raikkaus. Maa jalkojeni alla oli pehmeä. Tunsin olevani suuressa vihreässä ja vehreässä sylissä, joka huokui syvää rauhaa, kauneutta, lempeyttä ja levollisuutta. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia, kulkea aina vaan syvemmälle ja syvemmälle metsään, ikäänkuin poispäin kiireestä, melusta, arjesta, työstä, velvollisuuksista, turvaan ja suojaan- ja olisin varmaan niin tehnytkin, ellen luonnollisesti olisi halunnut viettää kaiken mahdollisen ajan kummityttöni läheisyydessä, harvoin kun tapaamme. Kiinnitin samalla huomiota myös siihen, miten uskomattoman hiljaista ympärilläni oli. Hiljaisuus ei itse asiassa "kuulunut" vain metsässä, vaan koko asuinalueella- se oli jotakin sellaista, mitä ei edes tajua ennenkuin sen kohtaa. Istun tällä hetkellä omassa asunnossani parvekkeen ovi auki, ja koen ulkoa tulevat äänet äärimmäisen häiritsevinä; liikenteen etäisen humun, rappukäytävän kolinat. Ne eivät ole meteliä, mutteivat myöskään hiljaisuutta. Kaipaan luonnon rauhaa.

Sammatin vierailu sai minut miettimään omaa tämänhetkistä elämäntilannettani ja tulevaisuuden haaveitani. Loppujen lopuksi yksityiskohdilla ei ole mitään merkitystä- ei ratkaisevan suurta edes asuinpaikalla tai työllä. Onni ei muodostu mistään ulkoisesta; ihminen voi periaatteessa asua missä vaan ja saada elantonsa mistä vaan, JOS hän tuntee sisäistä rauhaa. Ihminen ei tarvitse materiaa, täyttä kalenteria, monenlaisia harrastuksia- tai aina jonkin enemmän tavoittelua. Vaan rauhaa. Rauhaa niihin ihmissuhteisiin joissa elää, rauhaa arkeen ja rauhaa vapaa-aikaan, rauhaa sydämeen ja mieleen. Toisin ilmaistuna tunteen siitä, että on tullut kotiin suhteessa kaikkeen mitä tekee, kenen kanssa ja missä.

Missä on sinun kotisi? Vastauksen kysymykseen löytää ehkä helpoiten tunnustelemalla sitä mitä kaipaa. Minun kotini on musiikissa, luonnon läheisyydessä (sen tiedän Sammatissa vierailun jälkeen taas yhä selvemmin) ja rakkaudessa. Ennenkaikkea kotini on siellä, missä mielenrauhanikin. Ainoa asia, mitä todella tarvitsen.

Positiivinen palaute


Olen aina uskonut vahvasti positiivisen palautteen voimaan. Kehut, kauniit ja kannustavat sanat ovat ihmisen itsetunnon rakennusaineita; sellaisia, joita ei oikein voi korvata millään muulla. Positiivinen palaute vahvistaa ja antaa voimaa- se on ikäänkuin ihmisen kasvua tukeva vankka kallio, maaperä, jolla voi seisoa rohkeasti pystypäin, ei kumarrassa elämää, sen haasteita ja toisia ihmisiä peläten, epävarmana omasta arvostaan. Uskon siihen, että hyviä asioita kannattaa sanoa aina silloin kun se on mahdollista. Pieniä ja suuria. Vastaavasti uskon siihen, että negatiiviset sanat kannattaa pitää oman pään sisällä- hyvin harvoin ne tuovat mitään hyötyä tai parannusta mihinkään. Eri asia on tietysti tunteista puhuminen; se on aina tärkeää ja asioita eteenpäinvievää, oli kyseessä sitten hyvät tai "pahat" tunteet.

Luokanopettajana työskennellessäni yritin aina opettaa lapsille edelläkuvaamaani filosofiaa- älkää jättäkö sanomatta mitään sellaista, mikä ilahduttaa tai piristää toista, ja jos taas mieleen ei tule mitään hyvää silloin voi olla hiljaa. Uskon entisten oppilaideni myös allekirjoittavan sen, että opettajana en säästellyt kehuja suhteessa heihin. Toki lapsia on myös äärimmäisen helppo kehua, onhan kyseessä suloisimmat olennot mitä maa päällään kantaa wink Pidin silti tärkeänä myös sitä, että kehun lapsia "oikeista" asioista, ja panostan siihen, että kehun heistä jokaista päivittäin- ja sanon jokaiselle lapselle aina vähintäänkin yhden positiivisen asian vaikkapa hänen kuvaamataidon työstään, äidinkielen aineestaan tai liikuntasuorituksestaan. Sillä niinkuin meissä ihmisinä on myös meidän teoissamme ja kättemme jäljessä aina jotain hyvää- hyvät asiat ovat vain erilaisia eri ihmisillä. Joku käyttää piirtäessään upeasti värejä, jonkun käsiala on äärimmäisen kaunista vaikka tarinan kerronta ontuisikin, joku on uskomattoman ketterä luistimilla vaikka saisi kiekon maaliin vain harvoin. Ja niin edelleen. Nykyisessä työssäni laulun- ja soitonopettajana pidän kaikkein tärkeimpänä tehtävänäni positiivisen palautteen antamista- musiikillinen ilmaisu on näkemykseni mukaan herkkä asia, jolloin kyky kehittyä vaatii ennenkaikkea uskoa omiin taitoihin ja rohkeutta suhteessa uuden kokeilemiseen ja oppimiseen. Siksi haluan kehua oppilaitani paljon. Ja kun pitää silmät ja korvat avoinna ei kehujen aiheita tarvitse "keksiä"- niitä löytyy jokaisesta.

Minussa itsessäni positiivisen palautteen saaminen saa aikaan ihmeitä. Työssäni opettajana- niin luokanopettajana kuin laulun- ja soitonopettajana- oppilaideni tai heidän vanhempiensa kehut ovat aina olleet ehdottomasti parasta työmotivaation ja työnilon kohotusta. Luonnollisesti on myös hienoa kokea tekevänsä työtä, jolla on merkitys- vaikkapa siinä muodossa, että ensimmäisen luokan oppilas oppii lukemaan ja on siitä superonnellinen, tai vasta lauluharrastuksen aloittanut ihminen löytää itsestään taitoja ja uskallusta, jota ei ole tiennyt omaavansa, tai oppii käyttämään ääntään ihan uudella tavalla smile Ehkä yksi kaikkein koskettavimmista saamistani positiivisista palautteista on kortti, jonka erään luokkani oppilaat antoivat minulle kevätjuhlapäivänä, ja jossa luki minun olevan heille rakas. Muistan hetken ja sen aiheuttaman lämmön sydänalassa kuin eilisen. Mikään muu "palkinto", raha tai tavara, ei koskaan voisi yltää lähellekään saamani kortin arvoa.

Olin jokin aika sitten miesystäväni kanssa karaokebaarissa lauleskelemassa- laulua rakastavalle kun mikään määrä lallattelua ei ole liikaa wink Viereisessä pöydässä istunut nuori mies kumartui yllättäen puoleeni, ja kertoi muistavansa minut The voice of Finlandista- hän sanoi pitäneensä kovasti tulkinnastani, ja toivoi minun laulavan pian jotain. Pieni ele, joka sai minussa aikaan suuren tunteen- joku muisti minut, joku oli saanut jotain laulustani, joku piti minusta; en ollut mennyt kisaan turhaan, vaikka tuomareiden tuolit eivät kääntyneetkään. Aina nimittäin kilpaileminen ja siinä menestymättä jääminen (menestymisen "virallisin" kriteerein) ei ole välttämättä se kaikkein kevyin asia koettavaksi- vaikkakin olen kokenut jokaisen muutamasta kilpailukokemuksestani äärimmäisen elämyksellisenä ja opettavaisena. Silti kilpailut ovat aina olleet kaltaiselleni perfektionistille ja jännittäjälle henkisesti myös äärimmäisen raskaita tilanteita, joissa olen todella saanut ponnistella omien pelkojeni voittamiseksi. Nyt tiedän sen, että paras palkinto ei ole voittaminen tai raha- se on nimenomaan jonkun ihmisen, tutun tai tuntemattoman, sanomat kauniit sanat. Ne tuovat hyvän mielen.

Mielestäni on tärkeää myös osata ottaa kehuja vastaan. Nuorempana saatoin usein nolostua positiivisten sanojen edessä ja vähätellä asiaa, johon ne kohdistuivat- nykyään yritän tietoisesti hymyillä ja kiittää, jos joku sanoo vaikkapa vaatettani kauniiksi. Silloin molemmille jää hyvä mieli smile

Loppuun haluan vielä todeta sen, että on varmasti olemassa ihmisiä, jotka eivät koe juurikaan kaipaavansa muiden ihmisten kauniita sanoja tai kehuja. Heille ehkä riittää se, että tietävät itse mitä ovat ja tuntevat itse oman arvonsa- ja ehkäpä heidän mielestään tämä kirjoitus on yhtä lässynlää-siirappia. Eläköön erilaisuus. Minun mielestäni jokainen ihminen tarvitsee kehuja, myös aikuinen lapsen lailla. Omaa päivääni ja oloani kauniit sanat piristävät, olivat ne sitten toisen ihmisen minulle sanomia, tai minun sanomia jollekin muulle smile Mielestäni hyvä kannattaa laittaa kiertoon, ja uskon siihen, että positiiviset sanat luovat lisää positiivisuutta. Uskon rakkauteen, lämpöön ja ystävällisyyteen- amen smile

Meritunnelmia ja tähtihetkiä


Osallistuin tänä vuonna Kotkan meripäivien merilaulukilpailuun hetken mielijohteesta- viime keskiviikkona olin suureksi yllätyksekseni laulamassa kappaleeni kilpailun finaalikonsertissa, siis kymmenen parhaan joukossa (kilpailussa, johon osallistui yli 200 muuta biisintekijää). Olen aina uskonut intuitioon, ja se oli todellakin ainoa syyni kilpailuun mukaanlähtemiseen; sain keväällä vahvan tunteen siitä, että minun "kuuluu" osallistua kisaan. Olen kuitenkin biisintekijänä sen verran keltanokka, että en todellakaan osannut odottaa finaalissa laulavani. Runoja, tekstejä ja tarinoita olen kyllä kirjoittanut pikkutytöstä saakka, mutta säveltämisen aloitin "tosissani" vasta parisen vuotta sitten. Olikin mielenkiintoista kilpailun jälkeen kuulla tuomariston palaute siitä, että sävellykseni oli lähestulkoon täydellinen, mutta tekstistä löytyi viilattavaa. Kumpaakaan asiaa, säveltämistä tai sanoittamista, en ole koskaan opiskellut, mutta kirjoittaminen on ollut pienestä pitäen itselleni todella helppoa ja luonteenomaista. Kotkan kappaletta aloin kuitenkin tekemään niin lähellä kilpailun deadlinea, etten ehtinyt odottaa inspiraatiota tekstin kirjoittamiseen, enkä myöskään viilailla mm. riimipareja huolitelluiksi. Niistä löytyikin useampia aikamoisen amatöörimäisiä virheitä, ja otin palautteen kiitollisena vastaan- on tärkeää saada kuulla alan ammattilaisilta omia kehityshaasteitaan; vain siten voi tulla jonain päivänä paremmaksi. Sävellyksen tein kilpailukappaleeseeni ennen tekstiä (aina ennen olen tehnyt toisinpäin), koska siihen sain täydellisen inspiraation töissä lounastauolla- istuin pianon ääreen, ja melodia sointuineen soljusi sisältäni kuin itsestään. Ehkä siinä oli myös osasyy sävellyksen onnistumiseen; se tuli sydämestä, pakottamatta, liikaa miettimättä, mitään taktikoimatta.

Nukuin finaalikonserttia edeltävänä yönä jännityksen takia vain kolme tuntia. Kotkassa olin täydellinen hermoraunio- kävelin takahuoneessa taukoamatta edestakaisin lähinnä hengitykseeni keskittyen, kanssakilpailijoiden jutellessa leppoisasti keskenään voileipiä ja muita takahuone-tarjoiluja mutustellen (itse en olisi pystynyt kuvittelemaankaan syöväni! wink) Taisin kirotakin itseni pariin kertaan siitä, että täysin vapaaehtoisesti olin moiseen tilanteeseen "suostunut"- tietäen hyvin sen, miten paljon olen aina jännittänyt esiintymistä ja kilpailemista. Yritin myös koko ajan kuumeisesti miettiä, miten minun kannattaisi ja pitäisi lavalla olla- yrittää kenties tehdä jotain suurieleistä ja huomiota herättävää, olinhan kuitenkin kilpailemassa, en vain keikalla. Mieleeni ei kuitenkaan tullut mitään- ei mitään sellaista, mikä olisi tuntunut luontevalta ja minulta itseltäni. Niinpä lopetinkin miettimisen ja etukäteissuunnittelun, ja päätin, etten ajattelisi yhtään mitään lavalla. En mitään muuta kuin laulamaani kappaletta. En itseäni, en ulkonäköäni, en jännitystäni tai sen mahdollista näkymistä, en vaikutuksen tekemistä, en tuomaristoa, en muita kilpailijoita, en itse kilpailua. Olisin vain läsnä kappaleessa ja tilanteessa, nauttisin laulamisesta (siitä on niin helppo nauttia!), eläisin musiikissa ja hetkessä.

Tuomarit arvostivat esiintymistäni ja lavallaoloani- vähäeleisyys ja liikkumattomuus ei kuulemma haitannut, eikä jännitykseni kuulemma näkynyt. Ei, vaikka käteni tärisi niin paljon, että kykenin pitämään mikrofonista kiinni vain puristamalla sitä rystyset valkoisina. Yksi elämän hienoimpa asioita on mielestäni omien pelkojen voittaminen. En olisi IKINÄ pystynyt kuvittelemaankaan kykeneväni osallistumaan Merilaulukilpailun tyyppiseen kisaan (niinkuin en The Voice of Finlandiinkaan)- tai laulamaan konserttitalon suurella lavalla suuren yleisön (omassa mittakaavassani) ja tuomariston edessä. Minä, joka olen aina ollut aivan toivoton jännittäjä, ja vieroksunut huomion keskipisteenä olemista. On käsittämättömän upeaa huomata selviävänsä jostain, mistä ei ikinä olisi uskonut selviävänsä. On tärkeää tajuta se, että jännityksen pystyy hallitsemaan, ja sen hallinnassa pystyy kehittymään ja vahvistumaan. On hienoa nähdä itsestään, miten arasta pikkutytöstä on hiljalleen kasvanut aikuinen, itseensä luottava nainen- joka taitaa loppupeleissä kuitenkin, kaikista hermoiluista ja epäröinneistä ja panikoinneista huolimatta, selvitä melkein mistä vaan wink

Tarinassa on monta opetusta. Ensinnäkin, intuitioon kannattaa luottaa. Toiseksi, inspiraatiolle kannattaa antautua. Kolmanneksi, tärkeintä on olla aina oma itsensä- silloin ei ole mitään väliä sillä voittaako vai häviääkö tai onko toinen tai kolmas tai kymmenes; kun olet aidosti sitä mitä olet ei jää mitään jossiteltavaa, etkä olisi voinut tehdä mitään "paremmin". Ja neljänneksi, ihmisen kannattaa mennä omia pelkojaan päin, ei niistä poispäin; vain silloin voi huomata vahvistuvansa, vain silloin voi löytää todelliset voimavaransa. Kaikki on mahdollista silloin kun uskoo ja yrittää- sanokaa minua naiviksi, mutta oma elämäni on kyseisen asian minulle todistanut! On äärettömän hienoa ensin pelätä ja tuntea itsensä heikoksi- ja sitten huomatakin, ettei uskalluksesta seurannutkaan mitään pahaa, ainoastaan jotain hyvää ja hienoa.

Kiitos Kotka! Sain oman pienen, mutta itselleni tärkeä tähtihetkeni lavalla- se ei ollut tähtihetki sen takia, että olisin tähti, vaan sen, että uskalsin olla juuri se mitä olen. Pieni ja hauras ja heikko ja hermoileva, mutta kuitenkin vahva rakkaudessa musiikkiin ja laulamiseen. Oli koskettavaa saada tulkita omaa hengentuotettaan ihmisten edessä- ja kuulla, miten upeasti itselleni vieraat ihmiset, kapelimestari ja bändi, olivat kappaleen sovittaneet ja omakseen ottaneet. Olen kiitollinen!!

Tähtihetkien täyteistä viikkoa jokaiselle!

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews