Biografia

Maailma on lasten ja lastenkaltaisten


Jokainen tuntee varmaan jonkun aikuisen ihmisen, joka muistuttaa meitä lapsen tavasta olla ja elää- ehkä kyvyssään iloita paljon ja mitä pienimmistä asioista, ehkä avoimessa ja välittömässä suhtautumisessaan maailmaan ja toisiin ihmisiin, ehkä vilpittömyydessään ja aitoudessaan, ehkä halussaan tehdä ja tarkoittaa aina vain hyvää. En tiedä miksi aikuisuus ja aikuistuminen usein tuo mukanaan ihmisen persoonaan myös ei niin kauniita asioita; elämän kaventumista oman itsen ympärille, monenlaista itsekeskeisyyttä, kateutta, katkeruuttakin, erilaisten arvojen ja elämäntapojen tuomitsemista, ja- pahoja ajatuksia ja aikomuksia liittyen toisiin ihmisiin. Usein saa huomata sen, että vilpittömyys rapisee niin ihmisen ajatuksista kuin teoistakin- samoin kyky tuntea vilpitöntä iloa. On kiehtovaa kuvitella minkälainen paikka maailma olisi, jos kaikki olisivatkin lapsia- tai lapsenkaltaisia.

Lapsenkaltaisten piirteiden katoaminen ihmisen aikuistuessa liittyy varmaan osaltaan siihen, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme; suorituskeskeisyyteen, kilpailuhenkisyyteen, materialismiin, koviin arvoihin. Osaltaan varmasti myöskin kulttuuriin, joka meitä ympäröi. Lapsenmielisyys sekoitetaan helposti tyhmyyteen tai naiviuteen- minun mielestäni asia on päinvastoin; lapsissa on usein enemmän viisautta kuin joukossa aikuisia smile Lapsia kannattaa kuunnella, heistä kannattaa ottaa mallia. Lapsen tavassa toimia on suoranaista taikuutta sen takia, että lapsi ei mieti liikaa- hän ei taktikoi tai tavoittele mitään, vaan toimii spontaanisti hereillä olevan omatuntonsa ohjaten häntä automaattisesti "oikeisiin" valintoihin. Jokainen aikuinen ihminen, joka saa työssään tai kotonaan elää lapsen viisauden ympäröimänä on mielestäni siunattu. Samoin jokainen aikuinen ihminen, joka taistelee rohkeasti aikuisuuden negatiivisia lieve-ilmiöitä vastaan on mielestäni viisas.

Vierailin kesällä eräässä palvelutalossa, jonka asukkaina oli lievästi kehitysvammaisia aikuisia. Kuten arvata saattaa, paikan ilmapiiri oli silkkaa iloa, hyvyyttä, lämpöä, välittömyyttä, hymyä ja onnellisuutta. Kenenkään kanssa kuulumisia vaihtaessa ei tarvinnut hetkeäkään epäillä oliko kyseisen ihmisen puhe, eleet ja ilmeet aitoja. Jokainen kädenpuristus oli väkevä ja lämmin, jokainen hymy leveä ja valloittava, jokainen silmäpari sädehtivä ja syvää, puhdasta onnea huokuva. Toisaalta surullista, mutta paikan päälle saapuessani tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan; sellaiseen, jossa on vain silkkaa hyvyyttä ja iloa. Myös hyvin konkreettisella tavalla- kyseisen iltapäivän aikana kuulin vain iloista puheensorinaa ja hersyvää naurua, näin vain hyväntuulisia ja onnellisia ihmisiä. Asukkaiden kanssa jutellessani tunsin myös itseni yhtäkkiä "puhtaan" iloiseksi ja onnelliseksi- ja samalla äärimmäisen hyväksytyksi ja jopa rakastetuksi itselleni vieraiden, mutta täydellisen välittömien ihmisten ympäröimänä. Koko paikasta välittyi suunnaton lämpö- olisin mielellään ollut siellä pidempäänkin; turvassa ja suojassa "oikean" maailmaan kylmyydeltä ja kovuudelta.

Mitä asiasta voi päätellä? Ikäänkuin "kehittyminen", kasvaminen ja aikuistuminen olisikin itse asiassa askeleita taaksepäin- kohti heikompaa kykyä välittää ja hyväksyä, hoitaa ja rakastaa, iloita ja nauttia, arvostaa ja kunnioittaa. Onneksi sentään jokainen voi itse valita oman suuntansa- oppia lapsilta ja lapsenkaltaisilta, suojella ja vaalia omaa sydäntään; sen aitoutta, puhtautta ja vilpittömyyttä. Kunpa vaan tajuaisimme asian! Olen itse tällä hetkellä äärimmäisen onnellinen siitä, että saan laulun- ja soitonopettajan työssäni opettaa myös lapsia. Heiltä saa niin paljon voimaa ja he tuovat niin paljon iloa jokaiseen työpäivään smile Toisinaan olen täydellisen sanaton lapsen suloisuuden ja aitouden edessä; voin vain hymyillä hiljaa liikutuksen kyyneleiden läpi. Valaisevaa on ollut myös huomata aina uudestaan ja uudestaan se, miten suuri luotto lapsilla on ei vain ympäröivään maailmaan vaan myös itseensä- he laulavat ja soittavat sydämensä kyllyydestä ilman epäröintä omista kyvyistään tai hyvyydestään. Ehkä he onnistuvat ja osaavatkin juuri sen takia; koska he uskovat itseensä.

Maailma todellakin on lasten ja lastenkaltaisten. Hetkellä kun se meinaa unohtua voisi tehdä hyvää viettää yksi päivä lapsen tavoin- hyppiä kuralätäköissä ja lehtikasoissa, ja "murehtia" vain ja ainoastaan sitä saako välipalaksi voileipiä lempijuustollaan vai onko se päässyt loppumaan wink

Seuraavaksi siirrynkin yhden suloisen pienen lauluoppilaani tunnille- katsomaan ja kuuntelemaan, mitä hän voi tänään minulle opettaa smile

Ongelmakeskeisyys- vai ratkaisukeskeisyys?


Aloitin noin vuosi sitten pitämään blogia samasta syystä kuin aloitin tekemään musiikkia hieman aikaisemmin- halusta tuoda valoa, toivoa, iloa ja lohtua ihmisten elämään. Itselleni positiivinen ajattelu ei ole ruusunpunaista, tosiasioita kieltävää, naivia epärealismia, vaan asia, johon oikeasti uskon, ja jonka voiman olen itse KONKREETTISESTI elämäni aikana huomannut. Samalla koen positiivisen ajattelutavan eteenpäin viemisen kutsumuksekseni ja sydämen asiakseni; nimenomaan sen takia, että itse olen kantapään kautta oppinut miten turhaa ja vahingollista negatiivinen suhtautuminen asioihin on. Olen kyllä perusluonteeltani ollut pikkutytöstä saakka iloinen ja nauravainen, mutta samalla kaikessa herkkyydessäni myös melankoliaan taipuvainen. Se yhdistettynä ylitunnolliseen perfektionismiin ja suorituskeskeiseen elämäntapaan ajoi minut aikuisiällä "negatiivisen kehän" kierteeseen, jossa toimin koko ajan ulkoapäin ohjautuen, muita ihmisiä miellyttäen, ja itseni hiljalleen väsyttäen kaikkeen suorittamiseen. Väsyneessä mielentilassa en enää edes tajunnut, että muodostin jatkuvasti omalla ajattelullani esteitä onnellisuuden saavuttamiselle, sekä terveemmälle ja enemmän itseni näköiselle elämäntavalle. Siis nimenomaan omalla ajattelullani, en millään muulla; vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että hyvin harva asia elämässä on oikeasti mahdotonta, vain harvoille asioille ei ole olemassa ratkaisua. Ihmisen ajattelu muodostaa kaikkein suurimmat esteet muutokselle parempaan.

Jos haluat ostaa 200 euroa maksavan nahkatakin, mutta sinulla ei ole 200 euroa et voi tehdä hankintaa. Ellet sitten keksi keinoa tienata tarvitsemasi rahat. Jos haluat ajaa polkupyörällä, mutta jalkasi ovat halvaantuneet et pysty ajamaan. Elämässä on olemassa realiteetteja myös kaltaiselleni kaunosieluiselle optimistille smile Mutta on suuri vääryys omaa itseä kohtaan uskotella esteitä, mahdottomuuksia ja umpikujia sinne missä niitä oikeasti ei ole! Harva suuri muutos elämässä, liittyi se sitten vaikkapa työelämään tai parisuhteeseen, on helppo tai kivuton- mutta mahdoton, sitä ne tuskin koskaan ovat. Elin itse ennen urani vaihdosta useamman vuoden aikamoisessa sumussa, itselleni epätyydyttävässä tilanteessa paikoillaan junnaten. Muistan tuolloin jutelleeni useaan otteeseen hyvän ystäväni kanssa tilanteestani, ja hän koitti sinnikkäästi ehdottaa minulle erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotta voisin paremmin. Torppasin vaihtoehdot yksi kerrallaan: "en pysty..", "en voi...", "ei se kuitenkaan onnistu..", "en tiedä miten aloittaisin..", "minulla ei ole varaa...", ", en osaa..", "en jaksa...", "tämä nyt vain on näin, ei voi mitään..." Jne.jne. Jälkeenpäin minun on itsekin vaikea ymmärtää omaa asennoitumistani. Kykenen selittämään sen jotenkin ainoastaan sillä, että usein ihminen USKOTTELEE itselleen, ettei asioita voi muuttaa- tuttu elämäntilanne tuntuu turvalliselta (vaikka olisi miten raskas!), ja muutos pelottaa. Tai ehkä meille on opetettu liiallista varovaisuutta, ehkä meitä on peloteltu epäonnistumisilla, ehkä itse käperrymme mieluummin omiin pelkoihimme ja surkeuteemme, kuin otamme ratkaisevan askeleen- ja samalla riskin. Vai- voisiko "riskin" nähdä ennemmin mahdollisuutena?

Jos jotakin olen elämässä oppinut on se elämän alituinen epävarmuus. Mistään ei ole takeita, mikään ei ole varmaa. Mistä vain voi haaveilla ja kirjoittaa päiväkirjaan, mutta asiat menevät harvoin omien suunnitelmien mukaisesti. Aina on väliintulevia muuttujia- ihmisten kohtaamisia, erikoisia sattumuksia, sairauksia, onnettomuuksia, onnenkantamoisia, epäonnea. Siskoni ilmaisi mielestäni kerran osuvasti sen, että naimisiin mennessään ihmiset lupaavat alttarilla toisilleen asian, jota ei kukaan voi kenellekään luvata. Jopa minä, ikuinen romantikko, ymmärrän ajatuksen pointin. Tulevaisuuteen ei voi nähdä. Mutta juuri ylläkirjoittamani takia myös uhkakuvien maalailu on turhaa, asioiden murehtiminen on turhaa- ongelmakeskeisyys ON turhaa. Kun siirryin luokanopettajan turvallisesta ammatista yksityisyrittäjän ja muusikon epävarmaan ammattiin otin tietoisen riskin. Minkä takia? Sen vuoksi, että ymmärsin vihdoin laittavani vaakalaudalle ainoastaan taloudellisen toimeentuloni- silloin kun uhraat rahaa et käytännössä uhraa yhtään mitään. Raha ei ole mitään. Se on elämässä tarvittava välttämättömyys, jotta saat laskut maksettua ja ruoan pöytään- onnea tai tyytyväisyyttä metalli tai paperi eivät tuo. Ratkaisevaa elämänmuutoksessani oli myös se, että tajusin yhtäkkiä lähestulkoon sisuskalujani järisyttävällä voimalla sen tosiasian, että elämäänsä ei voi elää muiden kautta. En voi jäädä tiettyyn ammattiin sen takia, ettei joku toinen pettyisi. En voi jäädä MIHINKÄÄN jonkun muun ihmisen vuoksi.

Tuosta oivalluksesta eteenpäin olen pitänyt huolen siitä, etten enää omalla ajattelullani ja sen negatiivisuudella luo esteitä itselleni ja onnellisuudelleni. Keskityn vain ja ainoastaan faktoihin, ja- alan toimia. Paikoilleen jääminen ja murheissa vellominen on ehkä turhinta ja energiaa kuluttavinta "toimintaa" mitä ihminen voi tehdä. Kun kuvittelen jonkin asian olevan "ongelma" alan samantien johdonmukaisesti ja loogisesti miettimään millä konkreettisilla toimilla saan "ongelman" pois. Olen tänä syksynä tehnyt yritystoimintani markkinointia rahaa säästääkseni ainoastaan viemällä itsetekemiäni A4-mainoksia yleisille ilmoitustauluille- kauppoihin, kirjastoihin, uimahalleihin, musiikkiopistoihin jne. En siis ole jäänyt toimettomana tuleen makaamaan, tai uskotellut negatiiviseen tyyliin (ja täysin turhasti!) esim. ettei muutamat kymmenet mainokset kuitenkaan toisi merkittävästi asiakkaita. Olen käynyt säännöllisesti tarkistamassa mainosten kiinnostavuutta ts. sitä, miten paljon yhteystietolappuja niistä on revitty irti. Määrä on ollut innostava, MUTTA- samalla olen suureksi hämmästyksekseni huomannut, että suurimmasta osasta ilmoitustauluja lappuni on poistettu vain pari päivää sen jälkeen kun olen sen sinne vienyt. Vaikka olisin varta vasten kysynyt luvan ilmoituksen esillelaittamiseen. En keksi ilmiölle mitään muuta syytä kuin sen, että joku toinen ilmoituksen tuoja on poistanut ilmoitukseni pois omansa "tieltä" (mitä en voi kuin ihmetellä- olen liittänyt jokaiseen mainokseen väritulostetun kuvan itsestäni, ja lisäksi koristellut ilmoituksen käsin ja myös värittänyt piirtämäni kuvat- vaivannäkö on ilmeinen, ja jokainen tietänee myös sen, paljon värikuvien tulostaminen käytännössä maksaa). Olen tuntenut aidosti pahaa mieltä asiasta- mutta samalla ratkaissut ongelman sillä, että kiikutan uuden ilmoituksen jokaiselle ilmoitustaululle mistä aikasempi on revitty pois. Ratkaisukeskeisyydessä on mielestäni kysymys myös siitä, että ihmisen ei kuulu luovuttaa ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Toisinaan elämä on kuin aitajuoksua- yhden aidan ylittäminen ei riitä, joskus maaliin päästäkseen tarvitsee ylittää kymmeniäkin "aitoja". Se kaikki kuuluu elämään.

Eräs hyvä ystäväni, nykyinen yliopiston opettaja, totesi minulle kerran opiskelijoiden keskuudessa vallitsevan yleisen suhtautumistavan tilanteissa kun opettaja antoi heille jonkin hiukan haastavamman kotitehtävän- välittömästi tunnin/luennon jälkeen iso joukko opiskelijoita kerääntyi opettajan pöydän ääreen huutamaan kilpaa tehtävän tekemiseen liittyviä ongelmia. Ystävälläni oli tapana keskeyttää valitusvirsi sanomalla opiskelijoille "Don't bring me problems, bring me solutions" (älkää tuoko minulle ongelmia, tuokaa minulle ratkaisuja). Kyseinen lause kuulemma hiljensi opiskelijajoukon tehokkaasti. On helppoa jäädä vellomaan negatiivisiin ajatuksiin- vaikka voisi itsekin varmasti paljon paremmin silloin kun jaksaa pitää yllä positiivista, ratkaisukeskeistä mielialaa. Positiivinen ajattelu vapauttaa kahleista - sen mukanaan tuoma positiivinen energia vetää puoleensa positiivisia, hyviä asioita.

Ei kannata miettiä sitä mitä voi menettää. Ei kannata pelätä. Ei kannata luovuttaa. Ennenkaikkea- ei kannata murehtia! Vain elämää, ei sen enempää - don't worry, be happy - Mikään ei ole mahdotonta - smile through your fears and sorrows - Just do it! - mm. noissa laulujen sanoissa ja lentävissä lauseissa piilee mielestäni paljon yksinkertaista viisautta, vaikka ne jonkin verran kuluneita ovatkin. Mutta - kun ajattelet tarkemmin, juuri niinhän asia on! wink

Juustosämpylöitä, tuorejuustoa ja kirsikkatomaatteja


Elämässä kauneimmat ja mieleenpainuvimmat hetket ovat joskus hyvin yksinkertaisia. Samoin suuret ilot ja onnentunteet loppujen lopuksi pienten asioiden aikaansaamaa. Niin sen mielestäni pitäisikin olla. Onni ei tule siitä, että omistaa paljon (materiaa)- tai siitä, että asiat sujuisivat ja soljuisivat aina kuin unelma. Vain harva elää 4-kymppisenä senkaltaista kiiltokuvaa kuin mitä on seitsemäntoistavuotiaana päiväkirjaansa maalaillut. Ja jokainen, ihan jokainen, tulee väistämättä tutuksi myös elämän raadollisen ja karun puolen kanssa- toiset aiemmin, toiset myöhemmin. Sen vuoksi ei ole viisasta rakentaa onnellisuuden tunnettaan siihen, että kaikki on "hyvin"- tai; olen onnellinen "sitten kun". Elämässä on hetkiä, jolloin oikeastaan hyvin monikin asia saattaa olla pielessä, ja arjen kokeminen usealla tavalla raskasta ja energiaa vievää. Olen itse huomannut myös sen, että niin hyvillä kuin pahoillakin asioilla on taipumus kasaantua. Ehkä pahat asiat kasaantuvat sen vuoksi, että tarvitsemme joskus riittävästi ravistelua uskoaksemme hyvään, ja alkaaksemme taas tavoitella jotain hyvää. Kuten olen blogissani aiemmin todennut, uskon vetovoiman lakiin; sitä saa mitä tilaa, positiiviset ajatukset alkavat vetää puoleensa positiivisia asioita (samoin tapahtuu myös negatiivisten ajatusten suhteen). Raskaan ja vaikean ajan keskellä ihminen tarvitsee mielestäni ennenkaikkea mielen tyyneyttä- sisäistä rauhaa, josta kirjoitin viime blogissani. Silloin on hyvä vain olla hetki ja hengähtää, valaa sisälleen hiljaa hiljaista toivoa ja uskoa. Ja- kun suuret asiat omassa elämässä ovat pielessä on juuri oikea aika etsiä sisältään uudestaan lapsenomainen kyky nauttia ja iloita pienistä asioista. Yksinkertaisista onnen hippusista.

Kun aikoinaan muutin toiseen omaan asuntooni elin samanaikaisesti aikamoisen raskasta elämänvaihetta niin töihini kuin yksityiselämäänikin liittyen. Myös taloudellinen tilanteeni oli tuolloin tiukka. Halusin kuitenkin jollain tavalla juhlistaa uutta asuntoani, mutta suurten juhlallisten tupareiden sijaan kutsuinkin vain yhden tärkeän ystävän kotiani katsomaan. Harmittelin hänelle etukäteen puhelimessa, ettei minulla juuri sillä hetkellä ollut varaa ostaa mitään gourmet-tarjottavia, kuohuviinistä puhumattakaan. Myös itse asunnon sisustaminen oli kesken, parempia taloudellisia aikoja odotellessani. Muistan kyseisen iltapäivän kuin eilisen. Istuuduimme ystäväni kanssa asuntoni keittokomeron lattialle ja söimme siinä juustosämpylöitä, tuorejuustoa ja kirsikkatomaatteja. Yksinkertainen onnen hippunen. Juuri sinä iltäpäivänä, juuri siinä hetkessä, en yhtäkkiä tarvinnutkaan mitään muuta. Unohdin huolet ja murheet. Olin iloinen ja onnellinen siitä, että sain tavata ystävääni- iloinen ja onnellinen juustosämpylöistä, tuorejuustosta ja kirskikkatomaateista smile

Viimeiset parisen vuotta olen elänyt todella onnellista ja valoisaa elämänvaihetta. Olen luopunut työstä, jonka koin vuosikaudet persoonaani epäsopivana- ja joka vei valtavasti voimia kaikesta siitä ilosta ja lämmöstä huolimatta, minkä lasten kanssa työskentely väistämättä tuo mukanaan. Olen lähtenyt tavoittelemaan musiikki-unelmaani; saanut ensin vuoden opiskella rakastamaani asiaa, sen jälkeen tehdä töitä saman rakastamani asian parissa. Raskaus kuluneisiin pariin vuoteen on tullut lähinnä niistä realiteeteista, joita yksityisyrittäjyys tuo mukanaan. Kovin monia lankoja saa pidellä samanaikaisesti käsissään, selvitä monista asioista käytännössä täysin yksin, työskennellä ja lomailla (harvinaista herkkua!) asiakkaiden aikataulujen ja toiveiden mukaisesti - ja ennenkaikkea venyttää penniä selvitäkseen kaikista yritystoimintaan liittyvistä kuluista; toimitilan vuokrasta, veroista, vakuutuksista. Ja muusikon leipähän on tunnetusti pieninä palasina maailmalla; keikkatuloilla itsensä elättäminen vaatii aikamoisen paljon artistin nimeltä. Menemättä sen enempää yksityiskohtiin olen muutamana hetkenä tänä kesänä todellakin venyttänyt penniä (mikä vaatii muuten jo aikamoista luovuutta wink) Jokin aika sitten palkkojani odotellessani suunnittelin etukäteen millä itseni palkitsisin kyseisenä päivänä- mieleeni tuli ensimmäisenä juustosämpylät, tuorejuusto ja kirsikkatomaatit. Jotain pientä ja yksinkertaista- siitähän onnessa on kysymys smile "Palkinto-ateriaani" nauttiessani tunsin kuitenkin yhtäkkiä sisälläni läikähdyksen ja huomasin silmieni kostuvan. Juustosämpylät, tuorejuusto ja kirsikkatomaatit saattoivat tuntua minulle itselleni pieneltä palkinnolta, vaikka niistä iloitsinkin- mutta jossain muualla päin maailmaa vastaava ilo tulee pelkästä riisistä, ja sitäkin kenties vakavassa aliravitsemustilassa "nauttien". Onni on suhteellista. Silloin kun tunnet olevasi todella epäonnekas ja todellisessa ahdingossa on aina myös suuri joukko ihmisiä, jotka kadehtivat sinua kaikesta siitä mitä sinulla kuitenkin on. Joille sinun "pieni onni" olisi unelmien täyttymys, autuus, pelastus. Koin hetkellisen, vahvan valaistumisen. Länsimaalainen yltäkylläisyys tekee helposti sokeaksi, siihen ansaan en halua langeta. Ja toki myös meillä Suomessa on ihmisiä taivas alla ja leipäjonoissa.

Vaikka olen tänä kesänä tuntenut toisinaan olevani kovinkin tiukoilla minulla on silti paljon mistä voisin luopua. Onneen ei tarvita montaa rakennuspalikkaa. En tiedä onko viisasta kirjoittaa näin avoimesti oman elämän ajoittaisesta "ei-hohdokkuudesta", mutta tiedän etten ole ainoa- toiveeni on tuoda voimaa ja luottamusta kaikille tällä hetkellä jonkin asian kanssa elämässään kamppaileville. Enkä halua blogissani muutoinkaan tuoda päivänvaloon vain helppoja ja kauniita asioita, sillä elämään kuuluu valo ja varjo, ja kaikki siltä väliltä.

Juustosämpylät, tuorejuusto ja kirsikkatomaatit ovat oikeastikin ihana ja ihmeellinen asia smile Vähän vastaavasti kuin se, miten lapsena tunsin uimahalliin päästessäni olevani taivaassa. Sellaista elämä on smile

Rauha


En tarkoita otsikolla sodan vastakohtaa, vaan ihmisen sisäistä rauhaa- mielenrauhaa, rauhaa sydämessä, hiljaista ja läsnäolevaa levollisuutta. Niin, mielestäni rauha ihmisessä tuo hänet läsnäolevaksi ja sitä kautta jollain tavalla hyvin aidoksi. Sisäistä rauhaa tuntevan ihmisen ei tarvitse yrittää mitään, todistaa mitään, peitellä mitään, tavoitella mitään, kilpailla mistään, eikä oikeastaan edes murehtia mitään- rauhan tunteeseen kuuluu luottamuksen tunne; kaikki on hyvin näin ja juuri niinkuin on tarkoitettu, olen riittävän vahva ottamaan vastaan kaiken sen mitä elämä tuo. Sisäinen rauha on mielestäni elämän tärkein ja tavoiteltavin asia, juuri kaiken edelläkirjoittamani vuoksi. Lyhyesti sanottuna uskon sisäisen rauhan, mielenrauhan, tekevän ihmisen onnelliseksi. Paremmin ja enemmän kuin mikään muu.

Olen monesti blogissani todennut musiikin rauhoittavan minut. Tulen levolliseksi musiikin kuuntelemisesta, esittämisestä, tekemisestä. Musiikin rauhoittavalla ja terapeuttisella vaikutuksella on myös tieteellistä todistuspohjaa. Itse olen pikkutytöstä saakka turvautunut musiikkiin silloin kun jännitän tai pelkään- ja se on toiminut, jopa paremmin kuin toisen ihmisen läheisyys ja tuki. Musiikin ohella olen aina kokenut luonnon vahvasti rauhoittavana elementtinä. Luonnon läheisyydessä on jotain todella ihmeellistä, huumaavaa, voimakasta. On hyvin helppoa ymmärtää, mihin luonnon "taika" perustuu- luonnossa on hiljaista, puhdasta ja kaunista. Luonnon värit ja äänet ovat kauniita, luonnostaan. Luonto tuoksuu hyvälle, ja se tuntuu hyvälle; tuulen väre, sammalen pehmeys, kallion lämpö, sateen raikkaus. Luonto hivelee kaikkia aisteja ja on esteetikon taivas. Luonnon edessä ihminen saa tuntea itsensä pieneksi- käytän tarkoituksella sanaa "saa", koska uskon jokaisen meistä kaipaavan joskus omaa pienuuden tunnetta jonkin suuren ja mahtavan edessä. On rentouttavaa saada vain olla, ja ottaa vastaan se mitä jokin suurempi edessämme on. Luonnossa on satoja toinen toistaan kauniimpia yksityiskohtia, ja- luonto on täydellinen vastakohta työelämän- ja kaupunkielämän- kiireelle, melulle, levottumuudelle, suorituspaineille. Luonto itse ei suorita mitään, se vain on ja elää omaa luonnollista kiertokulkuaan. Luonnossa kaikella on tarkoitus. Ja sen kaikki tarkoitukset ovat hyviä.

Inspiroiduin kirjoittamaan rauhasta ja luonnosta tietystä syystä. Olin loppuviikosta vierailulla Etelä-Suomessa, Sammatissa, kummityttöni perheen luona. Heidän talonsa sijaitsee metsän reunalla, luonnon helmassa siis. Aamuisin olin vain muutaman kymmenen askeleen päässä metsästä, kun lähdin käyttämään Olivia-koiraani ulkona. Metsäpolulle astuessani tunsin astuvani satumaailmaan- yhtäkkiä minua ympäröi pelkkä vihreys (ja muuten, uskomattoman kauniit vihreän eri sävyt!), hiljaisuus ja raikkaus. Maa jalkojeni alla oli pehmeä. Tunsin olevani suuressa vihreässä ja vehreässä sylissä, joka huokui syvää rauhaa, kauneutta, lempeyttä ja levollisuutta. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia, kulkea aina vaan syvemmälle ja syvemmälle metsään, ikäänkuin poispäin kiireestä, melusta, arjesta, työstä, velvollisuuksista, turvaan ja suojaan- ja olisin varmaan niin tehnytkin, ellen luonnollisesti olisi halunnut viettää kaiken mahdollisen ajan kummityttöni läheisyydessä, harvoin kun tapaamme. Kiinnitin samalla huomiota myös siihen, miten uskomattoman hiljaista ympärilläni oli. Hiljaisuus ei itse asiassa "kuulunut" vain metsässä, vaan koko asuinalueella- se oli jotakin sellaista, mitä ei edes tajua ennenkuin sen kohtaa. Istun tällä hetkellä omassa asunnossani parvekkeen ovi auki, ja koen ulkoa tulevat äänet äärimmäisen häiritsevinä; liikenteen etäisen humun, rappukäytävän kolinat. Ne eivät ole meteliä, mutteivat myöskään hiljaisuutta. Kaipaan luonnon rauhaa.

Sammatin vierailu sai minut miettimään omaa tämänhetkistä elämäntilannettani ja tulevaisuuden haaveitani. Loppujen lopuksi yksityiskohdilla ei ole mitään merkitystä- ei ratkaisevan suurta edes asuinpaikalla tai työllä. Onni ei muodostu mistään ulkoisesta; ihminen voi periaatteessa asua missä vaan ja saada elantonsa mistä vaan, JOS hän tuntee sisäistä rauhaa. Ihminen ei tarvitse materiaa, täyttä kalenteria, monenlaisia harrastuksia- tai aina jonkin enemmän tavoittelua. Vaan rauhaa. Rauhaa niihin ihmissuhteisiin joissa elää, rauhaa arkeen ja rauhaa vapaa-aikaan, rauhaa sydämeen ja mieleen. Toisin ilmaistuna tunteen siitä, että on tullut kotiin suhteessa kaikkeen mitä tekee, kenen kanssa ja missä.

Missä on sinun kotisi? Vastauksen kysymykseen löytää ehkä helpoiten tunnustelemalla sitä mitä kaipaa. Minun kotini on musiikissa, luonnon läheisyydessä (sen tiedän Sammatissa vierailun jälkeen taas yhä selvemmin) ja rakkaudessa. Ennenkaikkea kotini on siellä, missä mielenrauhanikin. Ainoa asia, mitä todella tarvitsen.

Positiivinen palaute


Olen aina uskonut vahvasti positiivisen palautteen voimaan. Kehut, kauniit ja kannustavat sanat ovat ihmisen itsetunnon rakennusaineita; sellaisia, joita ei oikein voi korvata millään muulla. Positiivinen palaute vahvistaa ja antaa voimaa- se on ikäänkuin ihmisen kasvua tukeva vankka kallio, maaperä, jolla voi seisoa rohkeasti pystypäin, ei kumarrassa elämää, sen haasteita ja toisia ihmisiä peläten, epävarmana omasta arvostaan. Uskon siihen, että hyviä asioita kannattaa sanoa aina silloin kun se on mahdollista. Pieniä ja suuria. Vastaavasti uskon siihen, että negatiiviset sanat kannattaa pitää oman pään sisällä- hyvin harvoin ne tuovat mitään hyötyä tai parannusta mihinkään. Eri asia on tietysti tunteista puhuminen; se on aina tärkeää ja asioita eteenpäinvievää, oli kyseessä sitten hyvät tai "pahat" tunteet.

Luokanopettajana työskennellessäni yritin aina opettaa lapsille edelläkuvaamaani filosofiaa- älkää jättäkö sanomatta mitään sellaista, mikä ilahduttaa tai piristää toista, ja jos taas mieleen ei tule mitään hyvää silloin voi olla hiljaa. Uskon entisten oppilaideni myös allekirjoittavan sen, että opettajana en säästellyt kehuja suhteessa heihin. Toki lapsia on myös äärimmäisen helppo kehua, onhan kyseessä suloisimmat olennot mitä maa päällään kantaa wink Pidin silti tärkeänä myös sitä, että kehun lapsia "oikeista" asioista, ja panostan siihen, että kehun heistä jokaista päivittäin- ja sanon jokaiselle lapselle aina vähintäänkin yhden positiivisen asian vaikkapa hänen kuvaamataidon työstään, äidinkielen aineestaan tai liikuntasuorituksestaan. Sillä niinkuin meissä ihmisinä on myös meidän teoissamme ja kättemme jäljessä aina jotain hyvää- hyvät asiat ovat vain erilaisia eri ihmisillä. Joku käyttää piirtäessään upeasti värejä, jonkun käsiala on äärimmäisen kaunista vaikka tarinan kerronta ontuisikin, joku on uskomattoman ketterä luistimilla vaikka saisi kiekon maaliin vain harvoin. Ja niin edelleen. Nykyisessä työssäni laulun- ja soitonopettajana pidän kaikkein tärkeimpänä tehtävänäni positiivisen palautteen antamista- musiikillinen ilmaisu on näkemykseni mukaan herkkä asia, jolloin kyky kehittyä vaatii ennenkaikkea uskoa omiin taitoihin ja rohkeutta suhteessa uuden kokeilemiseen ja oppimiseen. Siksi haluan kehua oppilaitani paljon. Ja kun pitää silmät ja korvat avoinna ei kehujen aiheita tarvitse "keksiä"- niitä löytyy jokaisesta.

Minussa itsessäni positiivisen palautteen saaminen saa aikaan ihmeitä. Työssäni opettajana- niin luokanopettajana kuin laulun- ja soitonopettajana- oppilaideni tai heidän vanhempiensa kehut ovat aina olleet ehdottomasti parasta työmotivaation ja työnilon kohotusta. Luonnollisesti on myös hienoa kokea tekevänsä työtä, jolla on merkitys- vaikkapa siinä muodossa, että ensimmäisen luokan oppilas oppii lukemaan ja on siitä superonnellinen, tai vasta lauluharrastuksen aloittanut ihminen löytää itsestään taitoja ja uskallusta, jota ei ole tiennyt omaavansa, tai oppii käyttämään ääntään ihan uudella tavalla smile Ehkä yksi kaikkein koskettavimmista saamistani positiivisista palautteista on kortti, jonka erään luokkani oppilaat antoivat minulle kevätjuhlapäivänä, ja jossa luki minun olevan heille rakas. Muistan hetken ja sen aiheuttaman lämmön sydänalassa kuin eilisen. Mikään muu "palkinto", raha tai tavara, ei koskaan voisi yltää lähellekään saamani kortin arvoa.

Olin jokin aika sitten miesystäväni kanssa karaokebaarissa lauleskelemassa- laulua rakastavalle kun mikään määrä lallattelua ei ole liikaa wink Viereisessä pöydässä istunut nuori mies kumartui yllättäen puoleeni, ja kertoi muistavansa minut The voice of Finlandista- hän sanoi pitäneensä kovasti tulkinnastani, ja toivoi minun laulavan pian jotain. Pieni ele, joka sai minussa aikaan suuren tunteen- joku muisti minut, joku oli saanut jotain laulustani, joku piti minusta; en ollut mennyt kisaan turhaan, vaikka tuomareiden tuolit eivät kääntyneetkään. Aina nimittäin kilpaileminen ja siinä menestymättä jääminen (menestymisen "virallisin" kriteerein) ei ole välttämättä se kaikkein kevyin asia koettavaksi- vaikkakin olen kokenut jokaisen muutamasta kilpailukokemuksestani äärimmäisen elämyksellisenä ja opettavaisena. Silti kilpailut ovat aina olleet kaltaiselleni perfektionistille ja jännittäjälle henkisesti myös äärimmäisen raskaita tilanteita, joissa olen todella saanut ponnistella omien pelkojeni voittamiseksi. Nyt tiedän sen, että paras palkinto ei ole voittaminen tai raha- se on nimenomaan jonkun ihmisen, tutun tai tuntemattoman, sanomat kauniit sanat. Ne tuovat hyvän mielen.

Mielestäni on tärkeää myös osata ottaa kehuja vastaan. Nuorempana saatoin usein nolostua positiivisten sanojen edessä ja vähätellä asiaa, johon ne kohdistuivat- nykyään yritän tietoisesti hymyillä ja kiittää, jos joku sanoo vaikkapa vaatettani kauniiksi. Silloin molemmille jää hyvä mieli smile

Loppuun haluan vielä todeta sen, että on varmasti olemassa ihmisiä, jotka eivät koe juurikaan kaipaavansa muiden ihmisten kauniita sanoja tai kehuja. Heille ehkä riittää se, että tietävät itse mitä ovat ja tuntevat itse oman arvonsa- ja ehkäpä heidän mielestään tämä kirjoitus on yhtä lässynlää-siirappia. Eläköön erilaisuus. Minun mielestäni jokainen ihminen tarvitsee kehuja, myös aikuinen lapsen lailla. Omaa päivääni ja oloani kauniit sanat piristävät, olivat ne sitten toisen ihmisen minulle sanomia, tai minun sanomia jollekin muulle smile Mielestäni hyvä kannattaa laittaa kiertoon, ja uskon siihen, että positiiviset sanat luovat lisää positiivisuutta. Uskon rakkauteen, lämpöön ja ystävällisyyteen- amen smile

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews