Biografia

Let's party


Olen aina rakastanut juhlia. Pikkutyttönä oli hienoa olla aikuisten juhlissa "kärpäsenä katossa"; istua juhlamekko päällä itsensä juhlavaksi tuntien kauniiksi katetun kahvipöydän äärellä, karjanlanpiirakkka toisessa kädessä ja pillimehu toisessa, kuunnella kiinnostuneena mistä ja miten aikuiset puhuivat. Sittemmin oma ylioppilasjuhlapäiväni on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni onnellisimmista päivistä- helle oli tuolloin paahtava ja kirkkaana hohtava aurinko tuntui iloitsevan kanssani, vieraiden kanssa sai kilistää skumppalasia aina uudelleen ja uudelleen, koko ihmeellinen elämä oli edessä, sydän täynnä suuria tunteita ja suunnitelmia. Muistan elävästi miten päivä vaihtui hiljalleen iltaan, ja pyysin serkkupoikaani valitsemaan millä mekolla siirtyisin kotoa kaupungin juhlahumuun; mintunvihreällä ylioppilaskotelomekollani, vai Pariisista ostetulla valkoisella pitsiminillä- serkku valitsi jälkimmäisen wink Muistan miten koko päivä ja ilta ja yö tuntui kuin sillalta uuteen elämään, ja samalla ansaitulta palkinnolta vuosikausien ahkerasta koulu-uurastuksesta. Hyvällä omallatunnolla kilistelin, tanssin, lauloin, nauroin ja nautin- aina auringonnousuun saakka. Juhlahumussa ja siitä nauttimisessa on mielestäni paljon kyse juuri siitä, että juhla katkaisee arjen ja työn. Juhliminen joka päivä tai joka viikko alkaisi varmasti pian puuduttaa- ja väsyttää!- mutta pieninä annoksina arjesta irtautuminen, kauniiksi laittautuminen ja herkuille sekä nautinnoille antautuminen ei ole mielestäni ainoastaan hauskaa ja rentouttavaa, vaan myös tärkeää. Blogissani usein alleviivaamani elämänfilosofia on mielestäni erityisen tärkeä muistaa juuri nyt, kun ensilumi leijailee hiljalleen maahan ja jokainen päivä on hiukan edellistä pimeämpi ja kylmempi: elämä ja arki on väistämättä ajoittain raskasta itse kullekin, mutta pienet ilonaiheet eivät koskaan häviä- sen vuoksi ne pitää osata poimia ja niistä nauttia! On tärkeää osata katsoa sinne missä valo on, ei valosta pois päin.

Syy inspiraationi kirjoittaa juhlimisesta juuri nyt on looginen: yksi vuoden ruuhkaisimmista juhlakausista lähestyy, mikä on oikeastaan aika ihanaa ja jopa tarkoitukselliselta tuntuvaa vuoden pimeimmän ajan kynnyksellä. Halloween-pirskeet, pikkujoulut ja itsenäisyysjuhlat kolkuttavat ovella- näiden lisäksi itselläni on edessä myös Vuoden yrittäjä- juhlallisuudet (siis oikeat pukujuhlat!), ja vieläpä omat synttäritkin ennen vuodenvaihdetta. Toisaalta yhtä ihanaa kuin saada kutsuja juhliin on myös saada valmistella juhlia muille- suunnitella tarjottavia ja tunnelmaa, sytyttää juhlailtana talo täyteen kynttilöitä ja pihamaa lyhtyjä, ottaa vieraat vastaan lämpimällä huolenpidolla, ja tehdä heidän illastaan jotain asetta arjen yläpuolella olevaa smile Mielestäni nimenomaan tunnelma tekee onnistuneen juhlan; sen lämpö ja rentous, välittömyys ja aitous. Tunnelman ohella kaksi muuta asiaa nousee itselleni ylitse muiden onnistuneessa juhlassa: ruoka ja musiikki. Oikeastaan mitään muuta ei edes tarvita; ihmiset tuovat juhlaan lämmön ja ilon, musiikki pitää tunnelman yllä, ja ruoka tuo nautinnon. Toki edelliseen blogiini viitaten oma tärkeä osansa on myös juhliin valmistautumisella; itse toisinaan hienoiseen "prinsessamaisuuteen" taipuvaisena valmistautuisin iltajuhliin mieluiten jo aamusta saakka; saunoen, rentoutuen, hyvää musiikkia kuunnellen, eri asukokonaisuuksia sovitellen, juhlatunnelmaa fiilistellen, vaaleanpunaista skumppaa siemaillen wink

Toivoisin, että ihmiset antaisivat joskus itselleen luvan juhlia ja nauttia koko sydämellään. Juhlimisessa, tai siinä että "höllää" joskus ohjaksista, ei ole mitään pahaa. Se ei tarkoita sinun olevan laiska tai pinnallinen, turhamainen tai kevytkenkäinen, diivamainen tai itsekeskeinen. Länsimaisessa kulttuurissa työnteko ja ahkeruus ovat hyvin korkealle arvostettuja- me emme kuitenkaan saisi olla vain osa yhteiskunnan koneistoa, tai jotain, jonka arvo määräytyy suoritustemme perusteella. Ihmisellä on oikeus saada joskus vain olla. Ihmisen arvo tulee ihmisyydestä; siitä mitä olet, ei siitä mitä teet. On mielestäni kauheaa ja surullista, jos ihminen ei tunne olevansa arvokas ilman suorituksia ja tekemisiä. Epäinhimillistä on myös joutua väsyttämään itsensä työllä, jota oma sydän, persoona ja arvot eivät allekirjoita. On hienoa olla hyödyksi muille ja hyödyksi yhteiskunnalle, mutta ennenkaikkea on hienoa yksinkertaisesti olla olemassa, ja tuoda omalla olemassaolollaan valoa ja rakkautta toisten elämään. On tärkeämpää miettiä mitä olet muille kuin mitä teet päivittäisessä työssäsi yhteiskunnan eteen.

Lauluoppilaani ja ystäväni palasi hetki sitten parin viikon matkalta Israelista. Matkansa aikana hän oli saanut ilon ja kunnian osallistua paikallisiin häihin. Kokemusta ei kuulemma pysty sanoin kuvaamaan; niin täynnä vapautunutta iloa ja riemua juhla oli ollut. Ihmiset tanssivat ja nauroivat ja lauloivat, he näyttivät onnensa kuin lapsi, täysin estoitta ja vapautuneesti. Hieman samanlaista positiivista hämmennystä olen itse kokenut aikoinaan Irlannissa viettämäni opiskelijavaihdon aikana, kun olin mukana paikallisen seurakunnan messussa joka sunnuntai, laulamassa ja soittamassa. Noina iltoina kirkko täyttyi valolla, joka ei todellakaan tullut ainoastaan kattokruunujen loisteesta; se tuli suoraan ihmisten sydämistä. Pappi vitsaili ja nauroi ääneen saarnansa aikana, ihmiset taputtivat, musiikki oli yhtä duuria ja ilosanomaa. Niinkin voi siis olla- ja messun jälkeen pappi saattoi lähteä yhdessä seurakuntalaisten kanssa läheiseen pubiin yhdelle Guinnesille ja kinkkujuustotäytteiselle voileivälle, hänen lempi-iltapalalleen wink Uskon naurumme kaikuneen noina iltoina läpi koko korttelin- naurun, joka syntyi yhteisöllisyyden- ja elämän- ilosta ja voimasta.

Aina on aihetta juhlaan. Aina on aihetta iloon, onneen ja kiitollisuuteen. Ensilumen sataessa ja päivän pimentyessä: let's party! smile

Prinsessoille


Prinsessat ovat hyvin kylmänherkkiä. He tykkäävät siitä, että heille tuodaan huopia ja peitteitä, ja takkaan laitetaan tuli. Prinsessat tykkäävät lämmitellä. Heidän ihonsa on hyvin altis mm. mustelmille, minkä vuoksi prinsessoiden vuodevaatteiden, patjojen ja pyyhkeiden tulee olla mahdollisimman pehmeää materiaalia. Vuodevaatteiden kuvioinneista prinsessoille mieluisimpia ovat pallot, sydämet, kukat, tähdet ja eläimet- geometrisista kuvioista prinsessat eivät pidä. Sävyistä mieluisimpia ovat pastellivärit. Prinsessan patjan tulee luonnollisesti olla mahdollisimman leveä ja sopivan upottava, ja nukkumistilan mieluiten pilkkopimeä ja täysin äänetön; prinsessoiden uni on hyvin herkkää. Öisin prinsessat tarvitsevat unta noin kymmenen tuntia, päivisin riittää 2-3 tuntia. Kaikkein mieluiten prinsessat nukkuvat lusikassa ritariksi mieltämänsä henkilön suojelemana. Älä koskaan, koskaan häiritse nukkuvaa prinsessaa.

Pidä prinsessa mieluiten aina kuivassa, vedottomassa ja lämpimässä paikassa. Älä koskaan vie prinsessaa patikoimaan tai telttailemaan. Prinsessoiden ruumiinrakenne on tyypillisesti hyvin hento ja lihaksisto pieni sekä helposti rasittuva: prinsessat eivät pysty kävelemään pitkä matkoja. Mieluiten he eivät kävelisi lainkaan. Prinsessat kärsivät usein erilaisista kehon kiputiloista, joihin tulee aina suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. Hoitamattomina ja ilman hierontaa nämä kiputilat voivat levitä laajemmalle prinsessan elimistöön, ja aiheuttaa jopa viikkojen täydellisen toimintakyvyttömyyden. Kun prinsessat ovat kipeitä, he ovat todella kipeitä.

Älä säikyttele prinsessaa. Erityisesti tulee varoa yllättämistä takaapäin, kovia ja korkeita äkkinäisiä ääniä, sekä kaikenlaista pelottelua. Prinsessat traumatisoituvat helposti. Yksi tyypillisimpiä traumojen aiheuttajia ovat erilaiset hyönteiset- kärpäset, perhoset ja leppäkertut ovat prinsessoiden mielestä yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi paarmat ja ampiaiset; siivekkyys, imukärsät ja pistimet riittävät prinsessan mielessä muodostamaan todesta otettavan uhkan. Kaikkein tuhoisinta on kuitenkin prinsessan ja hämähäkin kohtaaminen- jos näet hämähäkin prinsessan läheisyydessä tulee sinun välittömästi ja kylmänviileästi pelastaa prinsessa varmoin ja rauhallisin ottein. Parasta on, jos saat huijattua prinsessaa niin, ettei mitään hämähäkkiä alunperin ollutkaan (voit tässä yhteydessä käyttää selityksinä esimerkiksi nukkapalloa tai lankasykkyrää). Jos kuitenkin prinsessalle on jo ehtinyt valjeta karmea totuus tulee sinun ritarimaisen pelastusoperaatiosi jälkeen suhtautua äärimmäisellä vakavuudella prinsessan hysteerisen itkuun. Prinsessat eivät koskaan itke turhaan.

On hyvin tyypillistä, että prinsessoiden kulinarismi ja monenlaiset ruoka-aineallergiat tulkitaan nirsoudeksi. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys; prinsessoiden elimistö on hyvin herkkä, ja he sairastuvat helposti mm. ruokamyrkytyksiin. Nämä myrkytystilat eivät useinkaan näytä päällepäin kovinkaan vakavilta, sillä luonnollisesti prinsessat kärsivät äänettömästi, ja heidän vatsaoireensa ovat hiljaisia ja hajuttomia. Todellisuudessa prinsessan tila on silti vakava. Osoita empatiaa ja huolestuneisuutta, asettele prinsessan otsan päälle kylmiä kääreitä, avaa ikkuna- ja kysy, voisitko kenties syöttää hänelle pieninä suupalasina jotain prinsessan lempiruokaa. Kaikkein parhaiten prinsessan herkälle elimistölle soveltuu esimerkiksi härän sisäfilepihvi mediumplussana runsaan salaatin kera. Ruokajuomana toimii ehdottomasti parhaiten nykytutkimuksenkin valossa terveelliseksi todistettu punaviini. Shampanjan merkitystä aperitiivina ei silti sovi unohtaa. Jälkiruoaksi prinsessat nauttivat mieluiten raikkaita hedelmiä ja marjoja kermavaahdon ja suklaakastikkeen kanssa- suoraan suuhun ojennettuina. Varo tässä kohtaa ettet tarjoa herkkupaloja liian nopeaan tahtiin. Prinsessat tykkäävät nautiskella. Älä koskaan erehdy tarjoamaan prinsessalle ruokaa, jonka parasta ennen-päiväykseen on vähemmän kuin viikko; prinsessan elimistö ei välttämättä kestä sitä.

Prinsessat pitävät shoppailusta, mutta vielä enemmän he tykkäävät siitä, että heille ostetaan. Kaikki perinaisellinen käy: hajuvedet, alusvaatteet, korut, pikkumustat, korkokengät, saappaat, käsilaukut, korukellot, illalliset intiimeissä ravintoloissa, hieronnat, kauneushoidot, kylpyläviikonloput, etelänmatkat. Kaikkein eniten prinsessa arvostaa lahjoja, jotka hän saa ainoastaan siitä syystä, että on niin ihana- ei siis esimerkiksi minkään tietyn merkkipäivän johdosta. Prinsessan juhlapäivinä muista välttää prinsessan normaalia päiväohjelmaa häiritseviä yllätyksiä- prinsessat kärsivät suuresti, jos he joutuvat esimerkiksi lähtemään jonnekin yllättäen. Prinsessoiden pukeutumistyyli on luonnollisesti hyvin naisellinen ja heidän lempivärinsä on vaaleanpunainen sekä pinkki. Prinsessa arvostaa suuresti, jos osallistut hänen kanssaan mm. muotikatalogien selailuun, vaatteiden sovitteluun hänen valitsemissaan kaupoissa, sekä sisustus- ja ruoanlaitto-ohjelmien katseluun.

Prinsessat ovat yleensä aina oikeassa, ja he tykkäävät päättää asioista. Ulkopuolisille ja prinsessuudesta mitään ymmärtämättömille prinsessoiden elämäntapa ja persoonallisuus voivat joskus vaikuttaa hankalilta ja/tai vaativilta, mutta todellisuudessa prinsessat yrittävät vain parhaansa mukaan selvitä elämän haasteista- prinsessana olo EI ole helppoa. Prinsessat eivät myöskään koskaan loukkaannu turhasta. Heillä on silti usein tapana olla läheisilleen varmuuden vuoksi semiloukkaantuneita ilman näkyvää syytä- suhtaudu tähän prinsessan ominaisuuteen ymmärtäväisesti ja hyväksyen. On oman etusi mukaista hyvitellä ja lepytellä prinsessaa päivittäin varmuuden vuoksi jo ennenkuin hän ehtii ilmaista varsinaisen loukkaantumisensa. Muista myös, että prinsessat tykkäävät olla sylissä ja reppuselässä. He haluavat, että heitä paijataan ja silitellään. He haluavat, että pyyhit heidän kyyneleitään ihastuneen näköisenä varmuuden vuoksi- huulillasi poimien.

Sellaisia prinsessat ovat. Mutta- he eivät koskaan halua mitään pahaa kenellekään wink

Suloista loppuviikkoa kaikille prinsessoille- sekä heidän kanssaan urheasti toimeentuleville prinsseille! wink

Hauras elämä


Eräs tuttavani, nuori nainen, menetti aviomiehensä vakavalle sairaudelle vain hetki heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Muutamia vuosia myöhemmin nainen synnytti uudessa liitossaan lapsen, jolla todettiin vakava sydänsairaus. Ennuste on huono. Parisen viikkoa sitten luin lehdestä onnettomuudesta, jossa nuori mieshenkilö oli kuollut- kaverini sattui tuntemaan kyseisen mieshenkilön, ja osasi kertoa hänen kihlautuneen ja muuttaneen yhteen tyttöystävänsä kanssa vain kuukausi ennen onnettomuutta. Muutama päivä sitten kuulin hyvältä ystävältäni, että hänen läheinen ystävänsä- noin ikäisemme nainen- oli sairastanut useita vuosia vakavaa sairautta kaikilta salassa, ja nyt menehtynyt. Naiselta jäi kaksi pientä lasta ja aviomies kaipaamaan; hän ei saanut nähdä lastensa kasvavan, eivätkä lapset saaneet pitää äitiään kuin pienenpienen osan elämästään. Monta suru-uutista muutamien viikkojen sisään- traagisia, ennalta-arvaamattomia kohtaloita, joita kaikkia yhdistää se, että suuren onnen jälkeen ihminen joutuukin täysin yllättäen kohtaamaan suuren surun. Kaunis todellisuus särkyy. Ihminen joutuu luopumaan jostain ilman, että olisi millään lailla voinut valmistautua luopumiseen. Noiden uutisten jälkeen oma oloni on ollut täysin sanaton. En voi mitenkään käsittää, miten ja miksi edelläkuvatun kaltaisia asioita tapahtuu- ensin ihmiselle annetaan jotain, mutta heti perään otetaan pois. Eikä tietysti mitään syytä olekaan olemassa. On hirvittävän raskasta kyetä hyväksymään elämän epäreiluus. Eikä sitä voi ymmärtää. Se on mahdotonta.

Elämä on haurasta ja niin ennalta-arvaamatonta. Kaikkein eniten elämän hauraus alkaa pelottaa juuri silloin, kun kuulee lohduttomia uutisia toisten ihmisten elämästä- tai varmaankin myös silloin, kun itse saa omaan elämäänsä kallisarvoisen aarteen, jota haluaisi vain suojella. Lapsen syntymän voin kuvitella olevan senkaltainen tilanne. Ja kuitenkaan emme voi tehdä muuta kuin oppia hallitsemaan pelkomme, oppia elämään tässä hetkessä, ja hyväksymään asiat, mitkä eivät ole omissa käsissämme. Se on ihan hirveän vaikeaa ja silti ainoa vaihtoehto. Kliseemäinen mutta samalla karu totuus elämästä on se, että toisinaan osaamme arvostaa ja vaalia sitä mitä meillä on vasta silloin kun olemme menettämässä sen. Koskaan ei voi tietää milloin on viimeinen hetki- omassa tai läheisen elämässä. Kyse voi olla silmänräpäyksestä. Jos tietäisin huomenna menettäväni minulle tärkeän ihmisen mitä sanoisin hänelle tänään? Jos tietäisin tänään saavani sulkea rakkaan ihmisen syliini viimeistä kertaa mitä kuiskaisin hänen korvaansa? Mutta me emme saa tietää. Voisimmeko sen vuoksi elää arkeamme tiedostaen tosiasian elämän hauraudesta- ja osoittaen rakkautemme silloin kun vielä voimme?

Olin yli kymmenen vuotta sitten eräässä silmäleikkauksessa. Leikkaus ei ollut suuri toimenpide, mutta sisälsi silti ainakin teoreettisen mahdollisuuden siitä, että jokin voisi mennä pieleen. Muistan pelänneeni kuin pieni lapsi leikkaukseen mennessäni- enkä toki olisi pystynyt leikkauspöydälle asettumaankaan ilman saamaani rauhoittavaa lääkettä. Kaikki meni hyvin- sain pitää silmäni ja näkökykyni sellaisena kuin ne olivat olleet ennen laikkausta. Tuona hetkenä muistan kokeneeni todella voimakkaan, jopa fyysisiä tuntemuksia aiheuttaneen valaistumisen: koin pakahduttavaa kiitollisuutta leikkauksen onnistumisesta, koin saaneeni uuden elämän mahdollisuuden, koin olevani etuoikeutettu, koin oppineeni jotain tärkeää, koin koko arvomaailmani muuttuneen ja asioiden asettuneen oikeisiin mittasuhteisiin. Muistan ajatelleeni, että nyt alottaisin elämään jokaista päivää arvostaen. Koin vahvasti sen, että elämä on lahja. Jokainen uusi päivä on lahja. Varmaan siis samankaltaisia tuntemuksia kuin ihmiset usein kokevat esim. vakavasta onnettomuudesta tai sairaudesta selvitessään. En enää tarkalleen muista kuinka kauan "valaistumiseni" kesti ja näkyi arjessani- mutta arvatenkin aloin hiljalleen taas tuudittautumaan siihen, ettei mitään pahaa tapahtuisi- ja unohdin saamani opetuksen.

Olisikohan ihmisen mahdollista oppia elämään tärkeitä asioita arvostaen myös ilman, että heidän täytyy ensin kokea jotain kamalaa ja säikäyttävää- joko omassa elämässään tai lähipiirissään? Sitä asiaa olen miettinyt kuluneiden suru-uutisten täyttämien päivien aikana, ja - omat murheeni ovat todellakin asettuneet oikeisiin mittasuhteisiin. Jälleen kerran. Samalla olen tuntenut suurta pienuutta ja hämmennystä elämän tarkoituksettomuuden edessä; ei pienten lasten kuulu menettää äitiään, ei vasta kihlautuneen puolisoaan, eikä kenenkään kuuluisi joutua kohtaamaan montaa menetystä peräkkäin. En edes pysty käsittämään, kuinka kukaan voi selvitä edelläkuvatun kaltaisista menetyksistä, kuinka kukaan voi olla niin urhea? Mutta moni on- ehkä sen takia, ettei heillä yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa. Sydämestäni toivon, ettei kukaan ihminen koskaan jäisi yksin luopumisen hetkellä, sillä jos johonkin uskon niin siihen, että ystävien ja läheisten ihmisten tuella on valtava voima. Yhdessä on mahdollista selvitä.

Elämä on haurasta, ja sen haurauden kanssa olemme kaikki samassa veneessä. Samalla elämä on kallista ja kallisarvoista, kaunista, ihmeellistä, suurta, hämmentävää, ennalta-arvaamatonta ja- epäreilua. Niin se vain on. Mutta tärkeämpää kuin elämän karuuden kauhistelu on oppia elämään sen haurauden kanssa- pieniä ja suuria tärkeitä asioita arvostaen.

Ja kohdella niin omaa itseämme kuin toisiakin ihmisiä kuin jotain särkyvää.

Syksyn valo


Olen kesäihminen. Talvi on minulle kauhistus- sen pimeys, kylmyys ja ankaruus, joka toisinaan tuntuu kutistavan koko oman olemassaolon. Pimeys imee minusta voimaa, iloa ja energiaa; suorastaan pelkään sitä. Mielestäni on epäinhimillistä joutua talviaamuina heräämään pilkkopimeässä väsymyksen kouriessa mieltä ja ruumista, raaputtaa jäähilettä auton ikkunoista kohmeisin sormin, ja aloittaa työpäivä tunteja ennen kuin unihiekat ovat varisseet silmistä. Talven lähestyessä koen aina tunteen kuin olisin valmistautumassa suureen sotaan tai taisteluun: miten selviän jälleen kerran yli puolen vuoden elosta pimeydessä ja kylmyydessä, mistä silloin löydän valoni? Ikäänkuin olisin suuren vuoren juurella ja sen toisella puolella odottaa sydämeni kaipaama lämpö ja valo- mutta matka vuoren yli on pitkä ja raskas. Siksi haluan kirjoittaa tänään syksyn "valosta"- enkä tarkoita sillä kynttilää, jonka liekki lepattaa kauniisti väristen juuri nyt silmieni edessä- vaan jotain suurempaa.

Syksy on mielestäni uuden alku. Se on kohta, jolloin ihminen rauhoittaa mielensä ja ruumiinsa kesän riennoista, ja kysyy itseltään "mihin nyt?". Syksyllä luonto riisuu itsensä, mutta vain pukeutuakseen johonkin vielä upeampaan, puhtaampaan ja täydellisempään ensimmäisten lumipeitteiden tavoittaessa maan ja puiden oksat- samoin ihminen voi etsiä syksyllä uutta suuntaa; kohti todellisempaa omaa itseään, kohti aidompaa onnea, kohti totuutta. Kirjoitin parisen vuotta sitten, suuren elämänmuutokseni kynnyksellä, laulun siitä, mitä ihminen kokee taitekohtaan tullessaan. Teksti menee näin:

Tänä yönä tunnen miten kaikki on mennyt. Niin hyvä kuin pahakin taakse jäänyt. On kuin tuuli ois hiljennyt, jotain kallista minusta lähtenyt. Tänä yönä tahdon vain unohtaa, olen lähempänä luovuttaa kuin koskaan. Liian moneen mutkaan sotkeennuin, jouduin palasista kasaamaan. Saanko olla sylissäs tämän yön? Puhumatta, lupauksia antamatta, liikaa koskematta. Kipuni kanssa, sun vahvuutes nojaten, uskoen vielä hetken rakkauteen. En oo täydellinen, mutta kun katson sua värisen. Näet naisen keskeneräisen, ahavoituneen sydämen. Elämänkaaren rosoisen, tiedän tänään enemmän kuin ennen. Saanko olla sylissäs tämän yön? Puhumatta, lupauksia antamatta, liikaa koskematta. Kipuni kanssa, sun vahvuutees nojaten, uskoen vielä hetken rakkauteen.

Laulu kertoo siitä, miten yksi vaihe elämässä päättyy ja toinen alkaa. Se kertoo jonkin kipeän taaksejättämisestä, ja uuteen vaiheeseen astumisesta- tällä kertaa viisaampana kuin ennen, mutta silti varovaisen luottavaisena. Se kertoo ihmisen henkisestä kasvusta, ja siitä miten rikki meneminen voi johtaakin suurempaan eheytymiseen kuin koskaan ennen. Laulu kertoo myös siitä, miten kaunista on keskeneräisyys- ja miten kaunista on aikuinen rakkaus. Se, joka on usein niin paljon vaikeampaa kuin teini-ikäisten huuma, mutta samalla niin hyvin paljon todellisempaa ja aidompaa. Laulu kertoo kaiken turhan karsiutumisesta pois- ja kaiken aidon ja oikean kristallisoitumisesta. Tekstin on tarkoitus olla lohduttava, mutta silti realistinen; elämään kuuluu valo ja varjo. Aivan kuten luonnon kiertokulkuun kuuluu kesä ja talvi.

On vapauttavaa antaa itsensä olla joskus melankolinen. Ylipäätään on vapauttavaa antaa kaikkien tunteiden vain tulla ja mennä, koittamatta vastustella niitä. Negatiiviset tunteet vievät paljon vähemmän energiaa silloin kun niitä vastaan ei taistele. Talven pimeyden ja kylmyyden kohtaaminen on helpompaa silloin kun niiden antaa vaan tulla. Silti pahan tai suruisan mielen ei tarvitse koskaan ottaa meistä valtaa- kun annamme kaiken tuntemamme leijua yllämme oman aikansa, se kaikki myös häviää ja haihtuu ajallaan, kuin itsestään. Syksyn valo on mielestäni sitä, että vetää syvään henkeä, ja toivottaa uuden elämänvaiheen tervetulleeksi- ja etsii siitä sen valoisat kohdat. Syksy on mielestäni äärimmäisen kaunis. Viimeksi tänään koirani kanssa lenkillä ollessani ihailin punaisena hehkuvia villiviinejä naapurini talon seinällä, sekä kullankeltaisia tuulessa kepeästi kieppuvia koivunlehtiä. Nautin paljon myös syksyisen metsän tuoksusta ja syksyisen ilman raikkaudesta. Ja- tänä vuonnahan syksystä tulee kuulemma poikkeuksellisen lämmin; kesä saa jatkoajan, ihan vielä ei tarvitse päästää irti wink Syksy on mielestäni myös äärimmäisen tunnelmallinen vuodenaika- ja syksyn tunnelmasta voi nauttia monin eri tavoin.

Talven tulo on kuitenkin väistämätön. Ensimmäinen askeleeni siitä selviytymiseen on päätös olla taistelematta vastaan- antaa pimeyden tulla, antaa kylmyyden tulla. Hengittää syvään, ja löytää myös talvesta sen kauniit ja valoisat puolet. Ei niin pimeää pimeyttä ole olemassakaan, etteikö jossain kaukana kajastaisi hento valon pilkahdus. Tämän kirjoituksen myötä toivon rohkeutta sinulle, joka olet ison elämänmuutoksen edessä. Toivoa paremmasta sinulle, joka olet jättämässä taaksesi jotain kipeää. Voimaa sinulle, joka taistelet. Lohtua sinulle, joka olet joutunut luopumaan.

Ja meille kaikille talveen valmistautuville toivon- valoa pimeyteen.

Maailma on lasten ja lastenkaltaisten


Jokainen tuntee varmaan jonkun aikuisen ihmisen, joka muistuttaa meitä lapsen tavasta olla ja elää- ehkä kyvyssään iloita paljon ja mitä pienimmistä asioista, ehkä avoimessa ja välittömässä suhtautumisessaan maailmaan ja toisiin ihmisiin, ehkä vilpittömyydessään ja aitoudessaan, ehkä halussaan tehdä ja tarkoittaa aina vain hyvää. En tiedä miksi aikuisuus ja aikuistuminen usein tuo mukanaan ihmisen persoonaan myös ei niin kauniita asioita; elämän kaventumista oman itsen ympärille, monenlaista itsekeskeisyyttä, kateutta, katkeruuttakin, erilaisten arvojen ja elämäntapojen tuomitsemista, ja- pahoja ajatuksia ja aikomuksia liittyen toisiin ihmisiin. Usein saa huomata sen, että vilpittömyys rapisee niin ihmisen ajatuksista kuin teoistakin- samoin kyky tuntea vilpitöntä iloa. On kiehtovaa kuvitella minkälainen paikka maailma olisi, jos kaikki olisivatkin lapsia- tai lapsenkaltaisia.

Lapsenkaltaisten piirteiden katoaminen ihmisen aikuistuessa liittyy varmaan osaltaan siihen, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme; suorituskeskeisyyteen, kilpailuhenkisyyteen, materialismiin, koviin arvoihin. Osaltaan varmasti myöskin kulttuuriin, joka meitä ympäröi. Lapsenmielisyys sekoitetaan helposti tyhmyyteen tai naiviuteen- minun mielestäni asia on päinvastoin; lapsissa on usein enemmän viisautta kuin joukossa aikuisia smile Lapsia kannattaa kuunnella, heistä kannattaa ottaa mallia. Lapsen tavassa toimia on suoranaista taikuutta sen takia, että lapsi ei mieti liikaa- hän ei taktikoi tai tavoittele mitään, vaan toimii spontaanisti hereillä olevan omatuntonsa ohjaten häntä automaattisesti "oikeisiin" valintoihin. Jokainen aikuinen ihminen, joka saa työssään tai kotonaan elää lapsen viisauden ympäröimänä on mielestäni siunattu. Samoin jokainen aikuinen ihminen, joka taistelee rohkeasti aikuisuuden negatiivisia lieve-ilmiöitä vastaan on mielestäni viisas.

Vierailin kesällä eräässä palvelutalossa, jonka asukkaina oli lievästi kehitysvammaisia aikuisia. Kuten arvata saattaa, paikan ilmapiiri oli silkkaa iloa, hyvyyttä, lämpöä, välittömyyttä, hymyä ja onnellisuutta. Kenenkään kanssa kuulumisia vaihtaessa ei tarvinnut hetkeäkään epäillä oliko kyseisen ihmisen puhe, eleet ja ilmeet aitoja. Jokainen kädenpuristus oli väkevä ja lämmin, jokainen hymy leveä ja valloittava, jokainen silmäpari sädehtivä ja syvää, puhdasta onnea huokuva. Toisaalta surullista, mutta paikan päälle saapuessani tuntui kuin olisin astunut toiseen maailmaan; sellaiseen, jossa on vain silkkaa hyvyyttä ja iloa. Myös hyvin konkreettisella tavalla- kyseisen iltapäivän aikana kuulin vain iloista puheensorinaa ja hersyvää naurua, näin vain hyväntuulisia ja onnellisia ihmisiä. Asukkaiden kanssa jutellessani tunsin myös itseni yhtäkkiä "puhtaan" iloiseksi ja onnelliseksi- ja samalla äärimmäisen hyväksytyksi ja jopa rakastetuksi itselleni vieraiden, mutta täydellisen välittömien ihmisten ympäröimänä. Koko paikasta välittyi suunnaton lämpö- olisin mielellään ollut siellä pidempäänkin; turvassa ja suojassa "oikean" maailmaan kylmyydeltä ja kovuudelta.

Mitä asiasta voi päätellä? Ikäänkuin "kehittyminen", kasvaminen ja aikuistuminen olisikin itse asiassa askeleita taaksepäin- kohti heikompaa kykyä välittää ja hyväksyä, hoitaa ja rakastaa, iloita ja nauttia, arvostaa ja kunnioittaa. Onneksi sentään jokainen voi itse valita oman suuntansa- oppia lapsilta ja lapsenkaltaisilta, suojella ja vaalia omaa sydäntään; sen aitoutta, puhtautta ja vilpittömyyttä. Kunpa vaan tajuaisimme asian! Olen itse tällä hetkellä äärimmäisen onnellinen siitä, että saan laulun- ja soitonopettajan työssäni opettaa myös lapsia. Heiltä saa niin paljon voimaa ja he tuovat niin paljon iloa jokaiseen työpäivään smile Toisinaan olen täydellisen sanaton lapsen suloisuuden ja aitouden edessä; voin vain hymyillä hiljaa liikutuksen kyyneleiden läpi. Valaisevaa on ollut myös huomata aina uudestaan ja uudestaan se, miten suuri luotto lapsilla on ei vain ympäröivään maailmaan vaan myös itseensä- he laulavat ja soittavat sydämensä kyllyydestä ilman epäröintä omista kyvyistään tai hyvyydestään. Ehkä he onnistuvat ja osaavatkin juuri sen takia; koska he uskovat itseensä.

Maailma todellakin on lasten ja lastenkaltaisten. Hetkellä kun se meinaa unohtua voisi tehdä hyvää viettää yksi päivä lapsen tavoin- hyppiä kuralätäköissä ja lehtikasoissa, ja "murehtia" vain ja ainoastaan sitä saako välipalaksi voileipiä lempijuustollaan vai onko se päässyt loppumaan wink

Seuraavaksi siirrynkin yhden suloisen pienen lauluoppilaani tunnille- katsomaan ja kuuntelemaan, mitä hän voi tänään minulle opettaa smile

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews