Biografia

Musiikista ja muusikkoudesta


Elämässä on helppoa ottaa itsestäänselvyyksinä asioita, joita ilman emme ole koskaan joutuneet elämään. Ihminen tottuu tietynlaiseen ympäristöön ja tietynlaisiin palveluihin, joita kohtaamme ja käytämme päivittäin- ikäänkuin niin olisi aina ollut ja tulisi aina olemaan. Olemme tottuneet siistiin ympäristöön ulkona ja työpaikoillamme ollessamme, olemme tottuneet hyödyntämään julkisen liikenteen palveluita, tottuneet saamaan lääkäreiltä avun sairastaessamme, tottuneet hankkimaan kaupoista tarvitsemamme elintarvikkeet ja hyödykkeet. Entä jos siivoajia ei olisi? Jos jokainen siivoaisi- tai jättäisi siivoamatta- omat jälkensä, ja eläisimmekin enemmän tai vähemmän sotkuisessa, likaisessa ja roskaisessa ympäristössä. Entä jos ei olisi bussikuskeja? Jokainen saisi itse miettiä miten pääsee paikasta a paikkaan b, omisti sitten oman auton tai ei. Tai minkälainen olisi elämä ilman lääkäreitä- jokainen joutuisi sairastuessaan keksimään itse avun itselleen. Ilman kauppoja ja niiden hyllyiltä löytyviä tuotteita saisimme itse hankkia ruokamme ja muun tarvitsemamme- ehkäpä luonnosta eri keinoin. Edellämainitut tilanteet ovat tietenkin absurdeja- ja vastaukset kysymyksiin loogisia. Mutta- entä jos...

...maailmassa ei olisi musiikkia? Jos radioissa olisi vain puhe- ja asiaohjelmia, eikä sekuntiakaan musiikkia, ei edes mainoksissa? Jos mistään ei voisi hankkia tai ostaa musiikkitallenteita- jos kukaan ei tekisi niitä? Jos ravintoloissa ja pubeissa olisi vain puheensorinaa, jos emme voisi mennä minnekään kuuntelemaan elävää musiikkia? Jos ei olisi musikaaleja, konsertteja, orkestereita, balettia, oopperaa? Jos Youtubessa ei olisi musiikkivideoita- ja äänitteitä? Jos ympärillämme olisi vain hiljaisuutta- silloin kun olemme poissa luonnosta, liikenteestä tai toisten ihmisten seurasta? Emme toki tarvitse hengissäsäilymiseen musiikkia samoin kuin tarvitsemme ruokaa, lääkäreitä, lääkkeitä, vaatteita tai monenlaisia julkisia palveluita, mutta uskallan väittää; moni ei tajua musiikin merkitystä maailmassa, jossa olemme tottuneet siihen, että musiikki on olemassa. Voimme aina halutessamme kuunnella ja kuulla sitä. Musiikkia pidetään itsestäänselvyytenä. Musiikin terveysvaikutuksista- niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin- on paljon tutkittua tietoa. Musiikkia käytetään terapiamuotona, ja lisäksi uskon lähes jokaisen ihmisen kuuntelevan musiikkia lähes päivittäin- ja hyvin usein juurikin sen "terapeuttisen" vaikutuksen vuoksi. Musiikki tarjoaa ihmiselle elämyksiä- se eheyttää, korjaa, vahvistaa ja rentouttaa. Musiikki on väylä itseilmaisulle ja tunteiden käsittelylle. Musiikki saa ihmisen tanssimaan. Musiikki koskettaa. Musiikki avaa tunnelukkoja. Musiikki tekee onnelliseksi. Musiikin kieli on yhteinen kaikille ihmisille rodusta ja kansalaisuudesta riippumatta, musiikki yhdistää ja rakentaa siltoja. Ja siltikin- yhteiskunnassamme arvostus ihmisiä kohtaan, jotka tuovat ja tekevät meille musiikin ei useinkaan näy. Muusikon ammatilta puuttuu arvostus- ja monet sellaiset turvatekijät, jotka lähestulkoon kaikkien muiden ammattikuntien edustajilla on. Senkö takia, ettei musiikin "hyöty" ihmiselle ole yhtä konkreettinen kuin vaikkapa lääkärin tai siivoojan tuoma hyöty? Ja kuitenkin musiikki on meille elintärkeää ja korvaamatonta- sen huomaa silloin, kun oikeasti kuvittelee maailman ilman musiikkia.

Kun lääkäri, siivoja, myyjä, bussinkuljettaja tai vaikkapa opettaja etsii töitä hän voi mennä "mollin" sivuille tai työvoimatoimistoon, ja etsiä oman alansa avoimia työpaikkoja. Ilmoituksen löytäessään hän tekee hakemuksen ja saa kutsun mahdolliseen haastatteluun. Työpaikan saadessaan ihminen tekee sopimuksen työnantajan kanssa, ja saa näin ollen tietää mm. työaikansa-, tehtävänsä, ja niistä saamansa palkan, ainakin noin suurinpiirtein. Ihminen saa työn tuoman turvan itselleen. Sen turvan varaan hän voi rakentaa arkensa ja tulevaisuutensa. Sairastuessaan ihminen voi saada sijaisen tilalleen, ja silti palkan myös itselleen. Voiko muusikko löytää työpaikan netistä (tai hakeeko kukaan ylipäätään muusikkoa töihin itselleen/ravintolaansa/tilaisuuteensa)? Harvoin, ja silloinkin kyseessä on todennäköisimmin yksittäinen keikka. Saako muusikko työsopimuksen- toisinaan, mutta edelleen sopimus koskee tuolloin yleisimmin yhtä päivää/iltaa/viikonloppua. Voiko muusikko sairastuessaan saada sijaisen? Ainakin se on vaikeaa- ja samalla paine mennä töihin kipeänäkin on suuri, jotta esimerkiksi bändin muusikot eivät jää vaille "leipää". Voiko muusikko työn vastaanottaessan katsoa palkkansa palkkataulukosta? Ei, sillä kyseisiä taulukoita ei ole olemassa. Entä miten muusikon työaika- ja panos määritellään, ja varmistetaan se, että hän saa kohtuullisen palkan suhteessa työpanokseensa? Ei mitenkään. Yhtä keikkaa edeltää usein tuntien treenaaminen, ja itse keikkapäivänä tuntien roudaaminen sekä soundcheck, matkustamisen ohella- siis varsinaisen lavalla olon lisäksi- mutta aika yleisesti uskon keikkatilaajien katsovan maksavansa muusikolle vain ja ainoastaan itse keikasta; lavalla olosta. Kun lääkäri, opettaja, siivooja tai bussikuski menee työpaikalleen häntä odottaa siellä lähestulkoon täysi "varustelu" työtehtävien suorittamiseksi. Muusikko sensijaan hankkii ja tuo usein itse kaiken tarvitsemansa; mikrofonit, soittimet, esiintymisvaatteet, aika usein myös äänentoiston valoineen.

Kirjoitukseni tarkoitus ei missään nimessä ole valittaa- minähän rakastan sitä mitä teen, ja kuten muillakin aloilla; kyseessä on ammatinvalintakysymys. Jokaisessa työssä on hyvät ja huonot puolensa. Puhun enemmänkin siitä, että kun ihminen tekee työkseen "abstraktia taidemuotoa" (johon ei valmista tietty koulutus, jolle ei ole suunnattu tiettyjä työpaikkoja, ja jonka hyötyä tai tehokkuutta ei voi mitata) on hän täysin epävarmassa ja turvattomassa asemassa- vain sen takia, ettei hänen työnsä hyötyä voida määritellä konkreettisin mittarein. Olisiko täysin epärealistista ja absurdia ajatella, että myös muusikon ammatin ympärille voitaisiin rakentaa jonkinlaiset yhtenäiset käytännöt ja säädökset, palkkaluokitukset, työsopimukset, työttömyysturva? Voitaisiinko muusikoillekin räätälöidä työpaikkoja, jotka mahdollistaisivat säännöllisen toimeentulon? Voitaisiinko muusikoille tehdä kiinnityksiä tiettyihin paikkoihin ja tilaisuuksiin niin, että keikat olisivat toistuvia ja etukäteen pitkälle aikavälille sovittuja? Sillä edelleenkin väitän ihmisen tarvitsevan musiikkia niinkuin hän tarvitsee leipää- pysyäkseen elossa. Kuka päättää sen, kumpi on tärkeämpää; fyysinen vai henkinen elossasäilyminen? Itse voin olla nälissäni useamman päivän, mutta ilman musiikkia en usko että kestäisin hyvinvoivana vuorokauttakaan.

Musiikilla on itseisarvo. Arvostan ja ihailen muusikoita, jotka esittävät musiikkia, eivät itseään. He toimivat silloin välikappaleina musiikin ja yleisön välillä. Artistien esiintymistä katsoessa huomaa usein sen, onko kyseinen ihminen sisällä musiikissa ja sen tulkinnassa- vai keskittyykö hän enemmänkin omaan itseensä, liikkeisiinsä ja ulkonäköönsä. Musiikin välittäminen on arvokas tehtävä. Me tarvitsemme musiikkia. Siksi tarvitsemme myös musiikin välittäjiä. Itse en pystyisi elämään maailmassa ilman musiikkia.

Kirjoitin tämän kirjoituksen kunnianosoitukseksi musiikille- ensirakkaudelleni, josta sittemmin tuli myös työni ja arkeni. Turvaton ja epävarma sellainen, mutta- minun valintani, rakkauteni ja unelmani.

Let's party


Olen aina rakastanut juhlia. Pikkutyttönä oli hienoa olla aikuisten juhlissa "kärpäsenä katossa"; istua juhlamekko päällä itsensä juhlavaksi tuntien kauniiksi katetun kahvipöydän äärellä, karjanlanpiirakkka toisessa kädessä ja pillimehu toisessa, kuunnella kiinnostuneena mistä ja miten aikuiset puhuivat. Sittemmin oma ylioppilasjuhlapäiväni on jäänyt mieleeni yhtenä elämäni onnellisimmista päivistä- helle oli tuolloin paahtava ja kirkkaana hohtava aurinko tuntui iloitsevan kanssani, vieraiden kanssa sai kilistää skumppalasia aina uudelleen ja uudelleen, koko ihmeellinen elämä oli edessä, sydän täynnä suuria tunteita ja suunnitelmia. Muistan elävästi miten päivä vaihtui hiljalleen iltaan, ja pyysin serkkupoikaani valitsemaan millä mekolla siirtyisin kotoa kaupungin juhlahumuun; mintunvihreällä ylioppilaskotelomekollani, vai Pariisista ostetulla valkoisella pitsiminillä- serkku valitsi jälkimmäisen wink Muistan miten koko päivä ja ilta ja yö tuntui kuin sillalta uuteen elämään, ja samalla ansaitulta palkinnolta vuosikausien ahkerasta koulu-uurastuksesta. Hyvällä omallatunnolla kilistelin, tanssin, lauloin, nauroin ja nautin- aina auringonnousuun saakka. Juhlahumussa ja siitä nauttimisessa on mielestäni paljon kyse juuri siitä, että juhla katkaisee arjen ja työn. Juhliminen joka päivä tai joka viikko alkaisi varmasti pian puuduttaa- ja väsyttää!- mutta pieninä annoksina arjesta irtautuminen, kauniiksi laittautuminen ja herkuille sekä nautinnoille antautuminen ei ole mielestäni ainoastaan hauskaa ja rentouttavaa, vaan myös tärkeää. Blogissani usein alleviivaamani elämänfilosofia on mielestäni erityisen tärkeä muistaa juuri nyt, kun ensilumi leijailee hiljalleen maahan ja jokainen päivä on hiukan edellistä pimeämpi ja kylmempi: elämä ja arki on väistämättä ajoittain raskasta itse kullekin, mutta pienet ilonaiheet eivät koskaan häviä- sen vuoksi ne pitää osata poimia ja niistä nauttia! On tärkeää osata katsoa sinne missä valo on, ei valosta pois päin.

Syy inspiraationi kirjoittaa juhlimisesta juuri nyt on looginen: yksi vuoden ruuhkaisimmista juhlakausista lähestyy, mikä on oikeastaan aika ihanaa ja jopa tarkoitukselliselta tuntuvaa vuoden pimeimmän ajan kynnyksellä. Halloween-pirskeet, pikkujoulut ja itsenäisyysjuhlat kolkuttavat ovella- näiden lisäksi itselläni on edessä myös Vuoden yrittäjä- juhlallisuudet (siis oikeat pukujuhlat!), ja vieläpä omat synttäritkin ennen vuodenvaihdetta. Toisaalta yhtä ihanaa kuin saada kutsuja juhliin on myös saada valmistella juhlia muille- suunnitella tarjottavia ja tunnelmaa, sytyttää juhlailtana talo täyteen kynttilöitä ja pihamaa lyhtyjä, ottaa vieraat vastaan lämpimällä huolenpidolla, ja tehdä heidän illastaan jotain asetta arjen yläpuolella olevaa smile Mielestäni nimenomaan tunnelma tekee onnistuneen juhlan; sen lämpö ja rentous, välittömyys ja aitous. Tunnelman ohella kaksi muuta asiaa nousee itselleni ylitse muiden onnistuneessa juhlassa: ruoka ja musiikki. Oikeastaan mitään muuta ei edes tarvita; ihmiset tuovat juhlaan lämmön ja ilon, musiikki pitää tunnelman yllä, ja ruoka tuo nautinnon. Toki edelliseen blogiini viitaten oma tärkeä osansa on myös juhliin valmistautumisella; itse toisinaan hienoiseen "prinsessamaisuuteen" taipuvaisena valmistautuisin iltajuhliin mieluiten jo aamusta saakka; saunoen, rentoutuen, hyvää musiikkia kuunnellen, eri asukokonaisuuksia sovitellen, juhlatunnelmaa fiilistellen, vaaleanpunaista skumppaa siemaillen wink

Toivoisin, että ihmiset antaisivat joskus itselleen luvan juhlia ja nauttia koko sydämellään. Juhlimisessa, tai siinä että "höllää" joskus ohjaksista, ei ole mitään pahaa. Se ei tarkoita sinun olevan laiska tai pinnallinen, turhamainen tai kevytkenkäinen, diivamainen tai itsekeskeinen. Länsimaisessa kulttuurissa työnteko ja ahkeruus ovat hyvin korkealle arvostettuja- me emme kuitenkaan saisi olla vain osa yhteiskunnan koneistoa, tai jotain, jonka arvo määräytyy suoritustemme perusteella. Ihmisellä on oikeus saada joskus vain olla. Ihmisen arvo tulee ihmisyydestä; siitä mitä olet, ei siitä mitä teet. On mielestäni kauheaa ja surullista, jos ihminen ei tunne olevansa arvokas ilman suorituksia ja tekemisiä. Epäinhimillistä on myös joutua väsyttämään itsensä työllä, jota oma sydän, persoona ja arvot eivät allekirjoita. On hienoa olla hyödyksi muille ja hyödyksi yhteiskunnalle, mutta ennenkaikkea on hienoa yksinkertaisesti olla olemassa, ja tuoda omalla olemassaolollaan valoa ja rakkautta toisten elämään. On tärkeämpää miettiä mitä olet muille kuin mitä teet päivittäisessä työssäsi yhteiskunnan eteen.

Lauluoppilaani ja ystäväni palasi hetki sitten parin viikon matkalta Israelista. Matkansa aikana hän oli saanut ilon ja kunnian osallistua paikallisiin häihin. Kokemusta ei kuulemma pysty sanoin kuvaamaan; niin täynnä vapautunutta iloa ja riemua juhla oli ollut. Ihmiset tanssivat ja nauroivat ja lauloivat, he näyttivät onnensa kuin lapsi, täysin estoitta ja vapautuneesti. Hieman samanlaista positiivista hämmennystä olen itse kokenut aikoinaan Irlannissa viettämäni opiskelijavaihdon aikana, kun olin mukana paikallisen seurakunnan messussa joka sunnuntai, laulamassa ja soittamassa. Noina iltoina kirkko täyttyi valolla, joka ei todellakaan tullut ainoastaan kattokruunujen loisteesta; se tuli suoraan ihmisten sydämistä. Pappi vitsaili ja nauroi ääneen saarnansa aikana, ihmiset taputtivat, musiikki oli yhtä duuria ja ilosanomaa. Niinkin voi siis olla- ja messun jälkeen pappi saattoi lähteä yhdessä seurakuntalaisten kanssa läheiseen pubiin yhdelle Guinnesille ja kinkkujuustotäytteiselle voileivälle, hänen lempi-iltapalalleen wink Uskon naurumme kaikuneen noina iltoina läpi koko korttelin- naurun, joka syntyi yhteisöllisyyden- ja elämän- ilosta ja voimasta.

Aina on aihetta juhlaan. Aina on aihetta iloon, onneen ja kiitollisuuteen. Ensilumen sataessa ja päivän pimentyessä: let's party! smile

Prinsessoille


Prinsessat ovat hyvin kylmänherkkiä. He tykkäävät siitä, että heille tuodaan huopia ja peitteitä, ja takkaan laitetaan tuli. Prinsessat tykkäävät lämmitellä. Heidän ihonsa on hyvin altis mm. mustelmille, minkä vuoksi prinsessoiden vuodevaatteiden, patjojen ja pyyhkeiden tulee olla mahdollisimman pehmeää materiaalia. Vuodevaatteiden kuvioinneista prinsessoille mieluisimpia ovat pallot, sydämet, kukat, tähdet ja eläimet- geometrisista kuvioista prinsessat eivät pidä. Sävyistä mieluisimpia ovat pastellivärit. Prinsessan patjan tulee luonnollisesti olla mahdollisimman leveä ja sopivan upottava, ja nukkumistilan mieluiten pilkkopimeä ja täysin äänetön; prinsessoiden uni on hyvin herkkää. Öisin prinsessat tarvitsevat unta noin kymmenen tuntia, päivisin riittää 2-3 tuntia. Kaikkein mieluiten prinsessat nukkuvat lusikassa ritariksi mieltämänsä henkilön suojelemana. Älä koskaan, koskaan häiritse nukkuvaa prinsessaa.

Pidä prinsessa mieluiten aina kuivassa, vedottomassa ja lämpimässä paikassa. Älä koskaan vie prinsessaa patikoimaan tai telttailemaan. Prinsessoiden ruumiinrakenne on tyypillisesti hyvin hento ja lihaksisto pieni sekä helposti rasittuva: prinsessat eivät pysty kävelemään pitkä matkoja. Mieluiten he eivät kävelisi lainkaan. Prinsessat kärsivät usein erilaisista kehon kiputiloista, joihin tulee aina suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. Hoitamattomina ja ilman hierontaa nämä kiputilat voivat levitä laajemmalle prinsessan elimistöön, ja aiheuttaa jopa viikkojen täydellisen toimintakyvyttömyyden. Kun prinsessat ovat kipeitä, he ovat todella kipeitä.

Älä säikyttele prinsessaa. Erityisesti tulee varoa yllättämistä takaapäin, kovia ja korkeita äkkinäisiä ääniä, sekä kaikenlaista pelottelua. Prinsessat traumatisoituvat helposti. Yksi tyypillisimpiä traumojen aiheuttajia ovat erilaiset hyönteiset- kärpäset, perhoset ja leppäkertut ovat prinsessoiden mielestä yhtä vaarallisia kuin esimerkiksi paarmat ja ampiaiset; siivekkyys, imukärsät ja pistimet riittävät prinsessan mielessä muodostamaan todesta otettavan uhkan. Kaikkein tuhoisinta on kuitenkin prinsessan ja hämähäkin kohtaaminen- jos näet hämähäkin prinsessan läheisyydessä tulee sinun välittömästi ja kylmänviileästi pelastaa prinsessa varmoin ja rauhallisin ottein. Parasta on, jos saat huijattua prinsessaa niin, ettei mitään hämähäkkiä alunperin ollutkaan (voit tässä yhteydessä käyttää selityksinä esimerkiksi nukkapalloa tai lankasykkyrää). Jos kuitenkin prinsessalle on jo ehtinyt valjeta karmea totuus tulee sinun ritarimaisen pelastusoperaatiosi jälkeen suhtautua äärimmäisellä vakavuudella prinsessan hysteerisen itkuun. Prinsessat eivät koskaan itke turhaan.

On hyvin tyypillistä, että prinsessoiden kulinarismi ja monenlaiset ruoka-aineallergiat tulkitaan nirsoudeksi. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys; prinsessoiden elimistö on hyvin herkkä, ja he sairastuvat helposti mm. ruokamyrkytyksiin. Nämä myrkytystilat eivät useinkaan näytä päällepäin kovinkaan vakavilta, sillä luonnollisesti prinsessat kärsivät äänettömästi, ja heidän vatsaoireensa ovat hiljaisia ja hajuttomia. Todellisuudessa prinsessan tila on silti vakava. Osoita empatiaa ja huolestuneisuutta, asettele prinsessan otsan päälle kylmiä kääreitä, avaa ikkuna- ja kysy, voisitko kenties syöttää hänelle pieninä suupalasina jotain prinsessan lempiruokaa. Kaikkein parhaiten prinsessan herkälle elimistölle soveltuu esimerkiksi härän sisäfilepihvi mediumplussana runsaan salaatin kera. Ruokajuomana toimii ehdottomasti parhaiten nykytutkimuksenkin valossa terveelliseksi todistettu punaviini. Shampanjan merkitystä aperitiivina ei silti sovi unohtaa. Jälkiruoaksi prinsessat nauttivat mieluiten raikkaita hedelmiä ja marjoja kermavaahdon ja suklaakastikkeen kanssa- suoraan suuhun ojennettuina. Varo tässä kohtaa ettet tarjoa herkkupaloja liian nopeaan tahtiin. Prinsessat tykkäävät nautiskella. Älä koskaan erehdy tarjoamaan prinsessalle ruokaa, jonka parasta ennen-päiväykseen on vähemmän kuin viikko; prinsessan elimistö ei välttämättä kestä sitä.

Prinsessat pitävät shoppailusta, mutta vielä enemmän he tykkäävät siitä, että heille ostetaan. Kaikki perinaisellinen käy: hajuvedet, alusvaatteet, korut, pikkumustat, korkokengät, saappaat, käsilaukut, korukellot, illalliset intiimeissä ravintoloissa, hieronnat, kauneushoidot, kylpyläviikonloput, etelänmatkat. Kaikkein eniten prinsessa arvostaa lahjoja, jotka hän saa ainoastaan siitä syystä, että on niin ihana- ei siis esimerkiksi minkään tietyn merkkipäivän johdosta. Prinsessan juhlapäivinä muista välttää prinsessan normaalia päiväohjelmaa häiritseviä yllätyksiä- prinsessat kärsivät suuresti, jos he joutuvat esimerkiksi lähtemään jonnekin yllättäen. Prinsessoiden pukeutumistyyli on luonnollisesti hyvin naisellinen ja heidän lempivärinsä on vaaleanpunainen sekä pinkki. Prinsessa arvostaa suuresti, jos osallistut hänen kanssaan mm. muotikatalogien selailuun, vaatteiden sovitteluun hänen valitsemissaan kaupoissa, sekä sisustus- ja ruoanlaitto-ohjelmien katseluun.

Prinsessat ovat yleensä aina oikeassa, ja he tykkäävät päättää asioista. Ulkopuolisille ja prinsessuudesta mitään ymmärtämättömille prinsessoiden elämäntapa ja persoonallisuus voivat joskus vaikuttaa hankalilta ja/tai vaativilta, mutta todellisuudessa prinsessat yrittävät vain parhaansa mukaan selvitä elämän haasteista- prinsessana olo EI ole helppoa. Prinsessat eivät myöskään koskaan loukkaannu turhasta. Heillä on silti usein tapana olla läheisilleen varmuuden vuoksi semiloukkaantuneita ilman näkyvää syytä- suhtaudu tähän prinsessan ominaisuuteen ymmärtäväisesti ja hyväksyen. On oman etusi mukaista hyvitellä ja lepytellä prinsessaa päivittäin varmuuden vuoksi jo ennenkuin hän ehtii ilmaista varsinaisen loukkaantumisensa. Muista myös, että prinsessat tykkäävät olla sylissä ja reppuselässä. He haluavat, että heitä paijataan ja silitellään. He haluavat, että pyyhit heidän kyyneleitään ihastuneen näköisenä varmuuden vuoksi- huulillasi poimien.

Sellaisia prinsessat ovat. Mutta- he eivät koskaan halua mitään pahaa kenellekään wink

Suloista loppuviikkoa kaikille prinsessoille- sekä heidän kanssaan urheasti toimeentuleville prinsseille! wink

Hauras elämä


Eräs tuttavani, nuori nainen, menetti aviomiehensä vakavalle sairaudelle vain hetki heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Muutamia vuosia myöhemmin nainen synnytti uudessa liitossaan lapsen, jolla todettiin vakava sydänsairaus. Ennuste on huono. Parisen viikkoa sitten luin lehdestä onnettomuudesta, jossa nuori mieshenkilö oli kuollut- kaverini sattui tuntemaan kyseisen mieshenkilön, ja osasi kertoa hänen kihlautuneen ja muuttaneen yhteen tyttöystävänsä kanssa vain kuukausi ennen onnettomuutta. Muutama päivä sitten kuulin hyvältä ystävältäni, että hänen läheinen ystävänsä- noin ikäisemme nainen- oli sairastanut useita vuosia vakavaa sairautta kaikilta salassa, ja nyt menehtynyt. Naiselta jäi kaksi pientä lasta ja aviomies kaipaamaan; hän ei saanut nähdä lastensa kasvavan, eivätkä lapset saaneet pitää äitiään kuin pienenpienen osan elämästään. Monta suru-uutista muutamien viikkojen sisään- traagisia, ennalta-arvaamattomia kohtaloita, joita kaikkia yhdistää se, että suuren onnen jälkeen ihminen joutuukin täysin yllättäen kohtaamaan suuren surun. Kaunis todellisuus särkyy. Ihminen joutuu luopumaan jostain ilman, että olisi millään lailla voinut valmistautua luopumiseen. Noiden uutisten jälkeen oma oloni on ollut täysin sanaton. En voi mitenkään käsittää, miten ja miksi edelläkuvatun kaltaisia asioita tapahtuu- ensin ihmiselle annetaan jotain, mutta heti perään otetaan pois. Eikä tietysti mitään syytä olekaan olemassa. On hirvittävän raskasta kyetä hyväksymään elämän epäreiluus. Eikä sitä voi ymmärtää. Se on mahdotonta.

Elämä on haurasta ja niin ennalta-arvaamatonta. Kaikkein eniten elämän hauraus alkaa pelottaa juuri silloin, kun kuulee lohduttomia uutisia toisten ihmisten elämästä- tai varmaankin myös silloin, kun itse saa omaan elämäänsä kallisarvoisen aarteen, jota haluaisi vain suojella. Lapsen syntymän voin kuvitella olevan senkaltainen tilanne. Ja kuitenkaan emme voi tehdä muuta kuin oppia hallitsemaan pelkomme, oppia elämään tässä hetkessä, ja hyväksymään asiat, mitkä eivät ole omissa käsissämme. Se on ihan hirveän vaikeaa ja silti ainoa vaihtoehto. Kliseemäinen mutta samalla karu totuus elämästä on se, että toisinaan osaamme arvostaa ja vaalia sitä mitä meillä on vasta silloin kun olemme menettämässä sen. Koskaan ei voi tietää milloin on viimeinen hetki- omassa tai läheisen elämässä. Kyse voi olla silmänräpäyksestä. Jos tietäisin huomenna menettäväni minulle tärkeän ihmisen mitä sanoisin hänelle tänään? Jos tietäisin tänään saavani sulkea rakkaan ihmisen syliini viimeistä kertaa mitä kuiskaisin hänen korvaansa? Mutta me emme saa tietää. Voisimmeko sen vuoksi elää arkeamme tiedostaen tosiasian elämän hauraudesta- ja osoittaen rakkautemme silloin kun vielä voimme?

Olin yli kymmenen vuotta sitten eräässä silmäleikkauksessa. Leikkaus ei ollut suuri toimenpide, mutta sisälsi silti ainakin teoreettisen mahdollisuuden siitä, että jokin voisi mennä pieleen. Muistan pelänneeni kuin pieni lapsi leikkaukseen mennessäni- enkä toki olisi pystynyt leikkauspöydälle asettumaankaan ilman saamaani rauhoittavaa lääkettä. Kaikki meni hyvin- sain pitää silmäni ja näkökykyni sellaisena kuin ne olivat olleet ennen laikkausta. Tuona hetkenä muistan kokeneeni todella voimakkaan, jopa fyysisiä tuntemuksia aiheuttaneen valaistumisen: koin pakahduttavaa kiitollisuutta leikkauksen onnistumisesta, koin saaneeni uuden elämän mahdollisuuden, koin olevani etuoikeutettu, koin oppineeni jotain tärkeää, koin koko arvomaailmani muuttuneen ja asioiden asettuneen oikeisiin mittasuhteisiin. Muistan ajatelleeni, että nyt alottaisin elämään jokaista päivää arvostaen. Koin vahvasti sen, että elämä on lahja. Jokainen uusi päivä on lahja. Varmaan siis samankaltaisia tuntemuksia kuin ihmiset usein kokevat esim. vakavasta onnettomuudesta tai sairaudesta selvitessään. En enää tarkalleen muista kuinka kauan "valaistumiseni" kesti ja näkyi arjessani- mutta arvatenkin aloin hiljalleen taas tuudittautumaan siihen, ettei mitään pahaa tapahtuisi- ja unohdin saamani opetuksen.

Olisikohan ihmisen mahdollista oppia elämään tärkeitä asioita arvostaen myös ilman, että heidän täytyy ensin kokea jotain kamalaa ja säikäyttävää- joko omassa elämässään tai lähipiirissään? Sitä asiaa olen miettinyt kuluneiden suru-uutisten täyttämien päivien aikana, ja - omat murheeni ovat todellakin asettuneet oikeisiin mittasuhteisiin. Jälleen kerran. Samalla olen tuntenut suurta pienuutta ja hämmennystä elämän tarkoituksettomuuden edessä; ei pienten lasten kuulu menettää äitiään, ei vasta kihlautuneen puolisoaan, eikä kenenkään kuuluisi joutua kohtaamaan montaa menetystä peräkkäin. En edes pysty käsittämään, kuinka kukaan voi selvitä edelläkuvatun kaltaisista menetyksistä, kuinka kukaan voi olla niin urhea? Mutta moni on- ehkä sen takia, ettei heillä yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa. Sydämestäni toivon, ettei kukaan ihminen koskaan jäisi yksin luopumisen hetkellä, sillä jos johonkin uskon niin siihen, että ystävien ja läheisten ihmisten tuella on valtava voima. Yhdessä on mahdollista selvitä.

Elämä on haurasta, ja sen haurauden kanssa olemme kaikki samassa veneessä. Samalla elämä on kallista ja kallisarvoista, kaunista, ihmeellistä, suurta, hämmentävää, ennalta-arvaamatonta ja- epäreilua. Niin se vain on. Mutta tärkeämpää kuin elämän karuuden kauhistelu on oppia elämään sen haurauden kanssa- pieniä ja suuria tärkeitä asioita arvostaen.

Ja kohdella niin omaa itseämme kuin toisiakin ihmisiä kuin jotain särkyvää.

Syksyn valo


Olen kesäihminen. Talvi on minulle kauhistus- sen pimeys, kylmyys ja ankaruus, joka toisinaan tuntuu kutistavan koko oman olemassaolon. Pimeys imee minusta voimaa, iloa ja energiaa; suorastaan pelkään sitä. Mielestäni on epäinhimillistä joutua talviaamuina heräämään pilkkopimeässä väsymyksen kouriessa mieltä ja ruumista, raaputtaa jäähilettä auton ikkunoista kohmeisin sormin, ja aloittaa työpäivä tunteja ennen kuin unihiekat ovat varisseet silmistä. Talven lähestyessä koen aina tunteen kuin olisin valmistautumassa suureen sotaan tai taisteluun: miten selviän jälleen kerran yli puolen vuoden elosta pimeydessä ja kylmyydessä, mistä silloin löydän valoni? Ikäänkuin olisin suuren vuoren juurella ja sen toisella puolella odottaa sydämeni kaipaama lämpö ja valo- mutta matka vuoren yli on pitkä ja raskas. Siksi haluan kirjoittaa tänään syksyn "valosta"- enkä tarkoita sillä kynttilää, jonka liekki lepattaa kauniisti väristen juuri nyt silmieni edessä- vaan jotain suurempaa.

Syksy on mielestäni uuden alku. Se on kohta, jolloin ihminen rauhoittaa mielensä ja ruumiinsa kesän riennoista, ja kysyy itseltään "mihin nyt?". Syksyllä luonto riisuu itsensä, mutta vain pukeutuakseen johonkin vielä upeampaan, puhtaampaan ja täydellisempään ensimmäisten lumipeitteiden tavoittaessa maan ja puiden oksat- samoin ihminen voi etsiä syksyllä uutta suuntaa; kohti todellisempaa omaa itseään, kohti aidompaa onnea, kohti totuutta. Kirjoitin parisen vuotta sitten, suuren elämänmuutokseni kynnyksellä, laulun siitä, mitä ihminen kokee taitekohtaan tullessaan. Teksti menee näin:

Tänä yönä tunnen miten kaikki on mennyt. Niin hyvä kuin pahakin taakse jäänyt. On kuin tuuli ois hiljennyt, jotain kallista minusta lähtenyt. Tänä yönä tahdon vain unohtaa, olen lähempänä luovuttaa kuin koskaan. Liian moneen mutkaan sotkeennuin, jouduin palasista kasaamaan. Saanko olla sylissäs tämän yön? Puhumatta, lupauksia antamatta, liikaa koskematta. Kipuni kanssa, sun vahvuutes nojaten, uskoen vielä hetken rakkauteen. En oo täydellinen, mutta kun katson sua värisen. Näet naisen keskeneräisen, ahavoituneen sydämen. Elämänkaaren rosoisen, tiedän tänään enemmän kuin ennen. Saanko olla sylissäs tämän yön? Puhumatta, lupauksia antamatta, liikaa koskematta. Kipuni kanssa, sun vahvuutees nojaten, uskoen vielä hetken rakkauteen.

Laulu kertoo siitä, miten yksi vaihe elämässä päättyy ja toinen alkaa. Se kertoo jonkin kipeän taaksejättämisestä, ja uuteen vaiheeseen astumisesta- tällä kertaa viisaampana kuin ennen, mutta silti varovaisen luottavaisena. Se kertoo ihmisen henkisestä kasvusta, ja siitä miten rikki meneminen voi johtaakin suurempaan eheytymiseen kuin koskaan ennen. Laulu kertoo myös siitä, miten kaunista on keskeneräisyys- ja miten kaunista on aikuinen rakkaus. Se, joka on usein niin paljon vaikeampaa kuin teini-ikäisten huuma, mutta samalla niin hyvin paljon todellisempaa ja aidompaa. Laulu kertoo kaiken turhan karsiutumisesta pois- ja kaiken aidon ja oikean kristallisoitumisesta. Tekstin on tarkoitus olla lohduttava, mutta silti realistinen; elämään kuuluu valo ja varjo. Aivan kuten luonnon kiertokulkuun kuuluu kesä ja talvi.

On vapauttavaa antaa itsensä olla joskus melankolinen. Ylipäätään on vapauttavaa antaa kaikkien tunteiden vain tulla ja mennä, koittamatta vastustella niitä. Negatiiviset tunteet vievät paljon vähemmän energiaa silloin kun niitä vastaan ei taistele. Talven pimeyden ja kylmyyden kohtaaminen on helpompaa silloin kun niiden antaa vaan tulla. Silti pahan tai suruisan mielen ei tarvitse koskaan ottaa meistä valtaa- kun annamme kaiken tuntemamme leijua yllämme oman aikansa, se kaikki myös häviää ja haihtuu ajallaan, kuin itsestään. Syksyn valo on mielestäni sitä, että vetää syvään henkeä, ja toivottaa uuden elämänvaiheen tervetulleeksi- ja etsii siitä sen valoisat kohdat. Syksy on mielestäni äärimmäisen kaunis. Viimeksi tänään koirani kanssa lenkillä ollessani ihailin punaisena hehkuvia villiviinejä naapurini talon seinällä, sekä kullankeltaisia tuulessa kepeästi kieppuvia koivunlehtiä. Nautin paljon myös syksyisen metsän tuoksusta ja syksyisen ilman raikkaudesta. Ja- tänä vuonnahan syksystä tulee kuulemma poikkeuksellisen lämmin; kesä saa jatkoajan, ihan vielä ei tarvitse päästää irti wink Syksy on mielestäni myös äärimmäisen tunnelmallinen vuodenaika- ja syksyn tunnelmasta voi nauttia monin eri tavoin.

Talven tulo on kuitenkin väistämätön. Ensimmäinen askeleeni siitä selviytymiseen on päätös olla taistelematta vastaan- antaa pimeyden tulla, antaa kylmyyden tulla. Hengittää syvään, ja löytää myös talvesta sen kauniit ja valoisat puolet. Ei niin pimeää pimeyttä ole olemassakaan, etteikö jossain kaukana kajastaisi hento valon pilkahdus. Tämän kirjoituksen myötä toivon rohkeutta sinulle, joka olet ison elämänmuutoksen edessä. Toivoa paremmasta sinulle, joka olet jättämässä taaksesi jotain kipeää. Voimaa sinulle, joka taistelet. Lohtua sinulle, joka olet joutunut luopumaan.

Ja meille kaikille talveen valmistautuville toivon- valoa pimeyteen.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews