Biografia

Ajatuksia terveellisestä elämästä


Kävin jouluna miesystäväni kanssa parin päivän vierailulla vanhempieni luona. Olin pukeutunut ihonmyötäiseen neulemekkoon, eikä aikaakaan, kun isäni hiukan varoen kysyi: "Oletko vähän lihonut?" (ei ole ennen moista kysynyt!). Aiheesta syntyi yleinen keskustelu; miesystäväni ilmaisi asian sanomalla "naisellistunut", äitini puolestaan niinikään hienotunteisesti käytti sanaa "pehmennyt". En omista vaakaa, mutta toki vaatteet ja peili ovat itsellenikin kertoneet, että todellakin, ensimmäistä kertaa elämässäni, OLEN lihonut (naisellistunut, pehmennyt wink). Syy ei ole mässäilyssä; olen aina elänyt suhteellisen terveellisesti niin ruokavalion kuin liikunnankin suhteen, mutta kuluneena vuotena olen olosuhteiden pakosta joutunut elämään liikkumisen suhteen aika passiivista ja paikoillaan olevaa arkea- ja syömään milloin mitäkin. Kun sen yhdistää ikään, jossa aineenvaihdunta noin muutoinkin alkaa hidastumaan on tuloksena väistämättä kilojen kertyminen. Toki mahdun rakenteeni ansioista edelleenkin pienimpään naisten vaatekokoon, mutta vanhat farkut kiristävät jopa tuskallisen paljon- ja on pari nappiakin lähtenyt lentoon pukeutumisen yhteydessä, tragikoomista. Onneksi sentään makumieltymykseni ovat aina olleet sellaiset, etten yksinkertaisesti pidä makeasta enkä rasvaisesta- en syö karkkia, suklaata, leivonnaisia, sipsejä tai roskaruokaa, vaikka joku tarjoaisi. Ja kyse ei siis todellakaan ole rautaisesta itsekurista, vaan siitä simppelistä syystä, että pidän "terveellisen ruoan" mausta enemmän- tykkään ruisleivästä, salaateista ja keitoista.

Jouluisen keskustelun seurauksena olen viime viikkoina kovasti miettinyt sitä, mistä terveellinen elämä koostuu- ja ennenkaikkea terveelliset ruokailutottumukset, sekä niiden ja liikunnan edesauttama painonhallinta. Kuten sitäkin, minkä takia edellämainitut asiat ovat tärkeitä- minkä, ja kenen takia.

Terveellinen elämä koostuu mielestäni ennenkaikkea terveestä itsetunnosta. Siitä, ettei määrittele itseään ja omaa identiteettiään ulkoisin perustein- tai muiden ihmisten kautta. Itse olen koko ikäni tottunut olemaan porukassa kuin porukassa aina se kaikkein hoikin. Opiskeluaikojen bileiden yksi vakio-ohjelmanumero oli "Päivin tunkeminen kaappiin" (siis sellaiseen pieneen, neliönmalliseen yläkaappiin), koska mahtumiseni sinne oli muiden mielestä niin viihdyttävää. Samoin olen aina kuullut kehuja ja ihasteluja siitä, miten "kapoinen olen" - molempien sukupuolien edustajilta. On varmaan aika inhimillistä, että tietyt toistuvat puheet itsestä muovautuvat ajan kanssa hiljalleen osaksi omaa identiteettiä, halusi niin tai ei. Itse en koskaan arvota tai arvostele ketään ulkonäon perusteella, näen kauneutta jokaisessa ja jokaisenmallisessa ihmisessä, ja arvoni noin muutoinkin ovat mielestäni enemmän syvälliset kuin pinnalliset/ulkoisiin asioihin keskittyvät, mutta- suhtautumiseni omaan itseeni ei näköjään olekaan samankaltainen. Olen itselleni ankarampi, kriittisempi, vaativampi- julmempi. Kyse on vain muutamasta kilosta, mutta olen mielessäni tehnyt asiasta mörön, joka syyttää, syyllistää ja saa häpeämään. Miksi teen niin itselleni, kun en tee muillekaan? Miksi näen muissa ihmisissä silmät ja sydämen, hymyn ja hyvyyden, ainutlaatuisuuden ja kauneuden- mutta itsessäni näen vain vatsani, jonka ympärysmitta on sen muutaman sentin kasvanut? Tai vaikka se olisi kasvanut metrinkin- mitä sitten? On hätkähdyttävää huomata oma heikkoutensa ulkonäköpaineiden edessä- miten epävarmaksi ja ankaraksi ne saavat ihmisen. Ja kuitenkin kyseessä on vain harha- ihmisen arvolla tai kauneudella, naisellisuudella tai viehättävyydellä, hyvyydellä tai merkityksellä muille ei ole MITÄÄN tekemistä painon kanssa.

Terveellisen ruokavalion ei mielestäni kuulu olla tähtitiedettä. Olen aina suuresti kummastellut dieettejä, joissa päivän jokaisen aterian raaka-aineet punnitaan gramman tarkkuudella, juustosiivut ja kahvikupit lasketaan (kenellä ylipäätään on aikaa moiseen). En ole myöskään koskaan voinut käsittää, miten kukaan voi tuntea olonsa hyväksi ja energiseksi syömällä laihdutuspatukoita ja muita vastaavia tuotteita. Hyvänen aika- ruoanhan kuuluu olla suuri nautinto, ja ihminen tarvitsee OIKEAA ruokaa (!). Samoin ihminen tarvitsee hyvää ruokaa, maukasta ruokaa, lämmintä ruokaa, mieleistään ruokaa, monipuolista ruokaa. Siihen minä uskon. Opiskeluaikaisen laihdutusvimmani yhteydessä koitin itse hallita painoani apteekista ostamillani dieettipatukoilla, ja oloni niiden syömisen jälkeen oli aivan karmea- sain sydämentykytyksiä, heikotuskohtauksia, päänsärkyä, pahoinvointia. Samoin on käynyt aina, jos olen yrittänyt muuttaa ruokavaliotani liian yksipuoliseksi- tai jättänyt vaikkapa lämpimiä aterioita väliin. Uskon terveellisen painonhallinnan avaimien todellakin olevan siinä, että ihminen syö silloin kun on nälkä (eikä sekoita esimerkiksi väsymyksen tai ahdistuksen tunnetta nälkään- tai yhdistä television katseluun automaattisesti napostelua), syö sen verran että nälkä lähtee muttei enempää, syö sitä mitä oma keho tuntuu tarvitsevan ja kaipaavan (itse ainakin tunnistan kehossani välittömästi vaikkapa vitamiininpuutokset kasvisten ja hedelmien himolla, kuidun puutteen haluna saada ruisleipää, ja kalsiumin sekä proteiinien liian vähäisen saannin rahkojen ja raejuuston mielihaluilla)- ja juo päivittäin runsaasti vettä, sillä myöskin janon tunne sekoittuu helposti nälän tunteeseen. Samalla uskon silti myös siihen, että karkkia, sipsejä tai roskaruokaa ihminen EI tarvitse- ja niiden himosta oppii nopeasti pois. Ihmisen makuaisti tottuu. Nautin itse opiskeluaikoina kahvin aina kerman kanssa, leivän päälle laitoin aina margariinia, ja söin päivittäin voisilmäpullan yliopiston kahviossa. Kun sitten päätin karsia edellämaintut epäterveellisyydet pois ruokavaliostani kesti noin kaksi viikkoa kun totuin olemaan ilman niitä. Nykyisin kerma, margariini ja pullat jopa ällöttävät. Suunnittelin tänään ruutupaperille omaa, entistäkin terveellisempää ruokavaliotani. Paljon proteiinia, paljon kasviksia ja hedelmiä, paljon kalaa ja kanaa- mutta olon niin vaatiessa myös punaista lihaa- paljon erilaista vihreää mm. kaalien ja avokadon muodossa, sopivasti ruisleipää (uskon kuitujen merkitykseen karppauksen merkitystä enemmän), runsaasti rakastamiani keittoja ja salaatteja, papuja ja kikherneitä (antavat ruokaisuutta muutoin kevyeenkin ateriaan- ja pidän niiden mausta), paljon tomaattia sen eri muodoissa (terveellistä- ja pidän itse mm. tomaattipohjaisista kastikkeista ja keitoista kermaisia enemmän), paljon vettä (jälleen yksi asia, jonka "makuun" olen tottunut ja sittemmin rakastunut- ennen yksi lasillinenkin tuntui pakottamiselta, nykyisin nautin vedenjuonnista ja se saa oloni hyväksi) ja -viiniä kohtuudella silloin kun tekee mieli!

Terveellisiin liikuntatatottumuksiin ei mielestäni kuulu pakottaminen, huonon oma-tunnon tunteminen, rasitusvammat, syyllisyys, stressi. Muistan kun teimme lukioaikana hyvän ystäväni kanssa yhteisen sopimuksen siitä, että teemme kumpikin kotona kolme kertaa viikossa tietyn kuntopiirin- laadimme jopa taulukot kyseistä suunnitelmasta. Hyvästi liikunnanilo- tervetuloa suorituspaine, stressi ja syyllisyys. Samoin muistan kun menin joitain vuosia sitten- eläessäni hyvin kuluttavaa ja kiireistä arkea- "kylmiltään" core-nimiseen ohjattuun jumppaan. Tunti oli yhtä tuskaa; voin pahoin, rintaani pisti, silmissä musteni, sydämeni tykytti. Liikunnan kuuluu olla iloa tuottava asia- sen kuuluu tuntua hyvältä niin henkisesti kuin fyysisesti. Väsyneenä ei saa harrastaa liikuntaa, silloin pitää levätä ja nukkua, täysin vapaana kaikista omantunnontuskista. Ennenkaikkea on tärkeää löytää itselleen mieluisat lajit, eikä luoda mitään etukäteissuunnitelmaa kuinka usein ja milloin; tilanteet ja oman kehon sekä mielen tarpeet muuttuvat- etukäteen tehdyt päätökset aiheuttavat vain turhaa stressiä. Jonkun mielestä ehkä itsekurin puutetta, mutta minä kun en oikein usko itsekurin merkitykseen. Tai ainakin uskon nautintoon ja hyvään oloon tuplasti enemmän. Itse rakastan uintia ja tanssia, samoin tykkään lenkkeilystä ja toisinaan myös kevyestä kuntosaliharjoittelusta. Potkunyrkkeilyn- sitä kerran kokeilleena- jätän suosiolla siskolleni.

Summasummarum, tärkeintä on kuunnella itseään ja omaa kehoaan, mieltään ja sydäntään. En usko sääntöihin, rajoituksiin, kurinalaisuuteen. En usko "yleisiin" näkemyksiin ja ohjeistuksiin jo siitäkään syystä, että hyvin usein niiden taustalla piilee raha ja bisnes, ei yksiön hyvinvointi. En usko dieetteihin tai dieettipatukoihin, en ennaltamäärättyihin treeniohjelmiin, en syyllistämiseen tai syyllistymiseen.

Terveellinen elämä- se on sitä, mikä tuntuu hyvältä omasta itsestä, mikä tuo itselle onnen ja hyvän olon. Eikä terveellisen elämän todiste ole langanlaiha kroppa, salitreeni viidesti viikossa, timmit lihakset, tai kaiken hyvän ja maukkaan kieltävä ruokavalio. Terveellinen elämä näkyy hehkuvina ja hymyilevinä kasvoina, hyvinä energioina ja levollisena mielenä. Sekä siinä, että voi olla onnellinen ja tyytyväinen, vaikka joku joskus kysyisikin: "Oletko vähän lihonut?" wink

Parisuhteellista


Joutsenet elävät pariskuntina saman puolison kanssa koko elämänsä. Jotenkin ja jostain syystä luonto on asian niin järjestänyt- ja luonnonjärjestelmässähän mikään ei koskaan ole "väärin" tai tarkoituksetonta. Onko ihminen tarkoitettu samanlaiseen pariutumiseen- elämään yhden puolison kanssa koko elämänsä? Romanttinen, kaunosieluinen ja idealistinen puoleni huutaa: kyllä!!. Samaa mieltä on tietyllä tapaa myös järjen ääneni; ihminen kuolisi sukupuuttoon, jos hänen ei olisi tarkoitettu pariutuvan- ja lisääntyvän. Tokihan noita asioita voi tehdä myös useamman kumppanin kanssa, mutta jotenkin "varmemmalla pohjalla" ollaan silloin, kun ihmisellä on elinikäinen kumppani. Tai jos miettii toisinpäin: mitä haittaa on siitä, jos ihmisellä joutsenen tavoin on vain yksi puoliso elämänsä loppuun saakka? Ei tuhoja- kun taas toistuva kumppaneiden vaihtaminen aiheuttaa jos ei muuta niin usein ainakin valtavia pettymyksiä, sydänsuruja, pahaa mieltä, onnettomuutta ja yksinäisyyttä. Moni asia puhuu mielestäni sen puolesta, että elämänikäinen kumppanuus on tarkoituksellista myös ihmiselle. Valtavan hämmennyksen aiheuttaakin se, miten epätodennäköistä kestävä rakkaus ja suhde tosiasiassa on- loogisista syistä; kahden ihmisen pitäisi sovittaa koko elämänsä, persoonansa, tavoitteensa, unelmansa, arvonsa, rutiininsa, tapansa ja päämääränsä täydellisesti yhteen. Heidän pitäisi tavallaan olla kuin yksi. Heidän pitäisi kestää ja sietää toistensa epätäydellisyydet, kantaa vastavuoroisesti toinen toistaan heikolla hetkellä, osoittaa loputonta ymmärrystä toisen menneisyyden haamuille ja kipupisteille. Jos suhteen aloittaa nuorena on vaarana se, että ajan myötä tapahtuva kypsyminen ja henkinen kasvu vie parin hiljalleen kauemmaksi toisistaan ja eri suuntiin. Harvalla nuorella on myöskään niin hyvä itsetuntemus ja vahva itsetunto, että hän aloittaa suhteen ja on siinä "oikeista" syistä; usein taustalla on ehkäpä vain unelma rakkaudesta, pelko olla yksin, tai toisen ihmisen meissä aikaansaamat positiiviset, jopa riippuvuutta aiheuttavat tunteet. Jos suhteen aloittaa aikuisena niin, että takana on jo paljon elettyä elämää aiheuttaa se omat haasteensa ja mahdottomuutensa. Ihminen tuo väistämättä parisuhteeseen mukanaan oman historiansa- samaten hän ponnistaa siltä jalustalta, mitkä hänen omat kokemuksensa parisuhteista ovat siihen saakka olleet- omien vanhempien suhde, sekä muiden läheisten ihmisten parisuhteet. Parhaimmillaan ihminen on voinut kokemustensa kautta saada parisuhteesta ja rakkaudesta kauniin kuvan- siltä jalustalta on hyvä ponnistaa; silloin ihminen voi kokea olevansa "turvassa" toisen ihmisen kanssa. Surullisimmillaan ihminen on nähnyt ja kokenut vain parisuhteen hankaluutta; riitelyä, epäluottamusta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa- se pohja ei kannusta uskomaan kestävään ja kauniiseen rakkauteen, usein tiedostamattomasti. Uskon myös, että hyvin usein toisen ihmisen meissä aikaansaamat ärtymyksen, vihan, pettymyksen, ahdistuksen, epäluottamuksen ja epävarmuuden tunteet eivät liitykään häneen itseensä/ole hänessä, vaan ne syntyvät meidän omissa peloissamme ja haavoissamme, ja niiden takia.

Huh. Tässä kohtaa on pakko todeta, etten suinkaan puhu yllä omasta elämästäni tai omista kokemuksistani- en muutoinkaan kirjoita blogiani päiväkirjanomaisesti. Kirjoitan niiden keskusteluiden pohjalta, joita olen viime aikoina käynyt muutaman hyvän ystäväni kanssa liittyen lähipiiriemme ihmissuhteisiin- sekä yleiseen keskusteluun ja mm. lehtiartikkeleihin parisuhteista. Juuri nyt en muista, onko ero-prosentti tällä hetkellä 50 vai enemmän- joka tapauksessa se kertoo karun viestin, jota kaltaiseni herkkä kaunosielu ei voi sivuuttaa. Kahden ihmisen ja heidän elämiensä "yhdistäminen" tuntuu todellakin mahdottomalta yhtälöltä. Jokainen meistä on saanut varmasti seurata monia surullisia tarinoita ja kohtaloita parisuhteista, ehkä itse elänyt onnettomassa suhteessa- tai joutunut läpikäymään raastavan eron. Olenkin viime aikoina miettinyt ja pohtinut pääni pyörälle miten suhteissaan onnistuvat ihmiset sen tekevät- sillä toki lähipiirissäni on esimerkkejä myös onnellisista suhteista. Tarkoitan tässä kohtaa suhteita, jotka ovat kestäneet vuosikaudet- ja joissa rakkaus yhä kukoistaa. Onneksi niitäkin on- lohdullinen ajatus!!

Väistämättä olen pohdinnoissani päätynyt aina siihen, että kaikki lähtee ihmisestä itsestään. On niin helppoa- ja tuhoisaa- sälyttää vastuu omasta onnellisuudesta toisen harteille, purkaa toiseen omaa pahaa oloa ja pettymyksiä, sekä "sekoittaa" suhteeseen kaikki oman elämänhistorian möröt, pelot ja kipeät kohdat. Vahva itsetuntemus- ja itsetunto ovat mielestäni parisuhdetta suojaavia tekijöitä. Kun ihminen on tietoinen omista heikoista kohdistaan ja kipeistä muistoistaan hän kykenee erottamaan ne kumppanistaan ja suhteesta. Kun ihminen on jollain lailla sinut omien haavojensa kanssa hän ei siirrä niitä energiaavieviksi, "mustiksi" möykyiksi ja taakoiksi parisuhteeseen. Itsensä ja elämänsä kanssa tasapainossa oleva ihminen kykenee erottamaan omat tunteensa toisesta ihmisestä, jolloin "sinä olet paha" muuttuukin sen tiedostamiseksi, että "minulla on paha olla". Kaikesta edelläkirjoittamastani seuraa loogisesti se, että parisuhteessa on korvaamattoman tärkeää huolehtia omasta onnellisuudesta. Hoitaa omaa itseä, hoitaa omia haavoja, huolehtia siitä, että elää omannäköistään elämää ja tavoittelee omia unelmiaan. Samaten kumppanin elintärkeä tehtävä on antaa toisen olla sellainen kuin hän on- tukea toista hänen persoonassaan, valinnoissaan ja unelmissaan. Aito rakkaushan todella on tunteista epäitsekkäin- se haluaa rakastetun olevan onnellinen, vaikka se joskus tarkoittaisi sitä, ettei oma "ykköstoive" toteudu. Jos kumppanini rentoutuu pelaamalla playstationia viisi tuntea putkeen annan hänen tehdä niin- hänen rentoutumisensa, onnensa ja hyvä olonsa tulee suoraan minulle bumerangina takaisin. Uskon rakkauteen, joka päästää vapaaksi- en "rakkauteen", joka kahlitsee, luo sääntöjä, raameja ja rajoitteita.

Vielä uskon siihen, erään aforismin mukaisesti, että rakkaus on katsomista yhdessä samaan suuntaan- ei sitä, että pari katsoo toisiansa. Tuossa ajatuksessa mielestäni tulee esille se, miten tärkeää parisuhteessa on yhteinen päämäärä. Ei se, että kaksi ihmistä olisivat keskenään samanlaiset. Ei se, että he olisivat koko ajan yhdessä ja tekisivät kaiken yhdessä. Ei se, että he olisivat jatkuvasti samaa mieltä kaikesta ja eläisivät pumpulimaisen riidatonta arkea. Ei se, että he keskittyisivät vain ja ainoastaan toisiinsa unohtaen kaiken muun ja koko ympäröivän maailman. Vaan se, että heillä on yhteinen päämäärä ja tavoite, ja he kulkevat sitä kohti yhdessä- mutta silti erillisinä ja "vapaina" ihmisinä. Omat harrastukset ja ystävät ovat tärkeitä, sillä ne vahvistavat ihmisen omaa identiteettiä sekä perustarvetta oman itsen toteuttamisesta. Ja ihminen, joka saa toteuttaa itseään myös parisuhteessa- ei esimerkiksi olla vain toisen ihmisen minän jatke- on mitä luultavimmin onnellinen ja tyytyväinen. Ja kykenee sitä kautta osoittamaan toisellekin henkistä tukea hänen persoonaansa ja haaveitaan kohtaan.

Vielä uskon ajatukseen siitä, että omaa kumppania tulisi kohdella kuten parasta ystävää. Parhaalle ystävälle ei kiukutella, ainakaan päivittäin- ja jos kiukutellaankin niin pyydetään anteeksi. Parasta ystävää ei haukuta tai nimitellä, parhaalle ystävälle ei puhuta epäkunnioittavasti. Parhaan ystävän toiveet otetaan huomioon, häntä tuetaan ja kannustetaan ja rohkaistaan. Parhaalle ystävälle halutaan järjestää iloisia yllätyksiä, jotka piristävät häntä. Parhaalle ystävälle annetaan aikaa. On rakkauden irvikuva kohdella omaa kumppania päinvastoin kuin omaa hyvää ystävää- tai olla kaikille vieraille ja etäisille tuttaville kohteliaampi ja huomioivampi kuin omalle kumppanille. Vaikka kumppanin kanssa vietetään aikaa päivittäin ei jatkuva läsnäolo silti saisi koskaan muuttua niin itsestäänselväksi ja "arkiseksi" asiaksi, että toista voi kohdella miten vain. Riidat ja loukkaukset pitäisi aina selvittää, ja sekä pyytää että antaa anteeksi- silloin kunnioitus suhteessa ei kärsi- eikä toisen kohtelu muutu alun kuherruskuukauden jälkeen joksikin ihan muuksi kuin aidoksi, empaattiseksi ja huomioonottavaksi rakkaudeksi.

Ja lopuksi- on helppoa kuulla, mutta vaikeaa kuunnella. On helppoa tulkita, mutta vaikeampaa kysyä mitä toinen oikeasti tarkoittaa. Kun kysyt suoraan, kuuntelet aidosti ja vastaat vilpittömästi ei väärinymmärrykslle jää tilaa.

Ja minähän en muuten ole mikään parisuhde-ekspertti wink Olen vain rakkauden edessä hämmentynyt pieni tyttö, joka etsii vastauksia- ja kyllä, uskoo yhä aitoon rakkauteen, siihen läpi elämän kestävään smile Sitä toivon myös ihan jokaiselle blogini lukijalle; tunnetta siitä, että hetkellä kun itse on liian väsynyt kulkemaan piirtyykiin hiekalle kaksien jalanjälkien sijaan vain yhdet- sen ihmisen, joka kantaa sinua!

Veitsenterällä


Äitini lähti parisen viikkoa sitten aikaisin aamulla käyttämään Stella-koiraa ulkona- kuten kaikkina muinakin aamuina. Hetki ennen uloslähtöä äiti oli saanut kännykkäänsä varoitus-tekstiviestin liukkaasta kelistä; äitini tuntien tiedän hänen ottaneen varoituksen tosissaan. Vain parin sadan metrin päässä kotoa äiti kaatui- kertomansa mukaan niin, että molemmat jalat lähtivät alta yhtäaikaa. Äiti ei kaatuessaan satuttanut käsiään, jalkojaan, selkäänsä tai mitään muutakaan osaa vartalostaan. Äiti satutti päänsä. Hän kaatui suoraan takaraivolleen. Kaatumishetkellä äiti on kertonut ajatelleensa "nyt kävi pahasti"- kunnes menetti tajuntansa. Paikalle sattunut ohikulkija talutti hiukan vironneen äidin kotiin isän luokse, josta matka jatkui ambulanssilla sairaalaan, ja sairaalassa teho-osastolle. Äiti oli saanut aivoverenvuodon.

Olen blogissani muutamaan otteeseen kirjoittanut elämän hauraudesta ja siitä, miten ennalta-arvaamatonta kaikki on. Koska vaan voi tapahtua mitä tahansa kenelle tahansa. Traagisista elämänkohtaloista ja onnettomuuksista saa päivittäin lukea lehdistä, mutta samaten niitä sattuu myös meidän jokaisen lähi- ja tuttavapiirissä. Onnettomuudet järkyttävät ja havahduttavat aina- mutta kun kyseessä on todella läheinen ihminen on kokemus vavahduttava. Itse menin tiedon äidin onnettumuudesta saatuani lähes hysteeriseen, sumuiseen olotilaan. Hyvin pian aloin soitella sairaalaan, ja vaadin saada puhua lääkäreiden kanssa; ääni väristen ja varmastikin sekavan oloisena kyselin lääkäreiltä ennusteista ja riskeistä ja prosenteista. Lisäksi googletin netissä useamman tunnin aivoverenvuotoon liittyviä asioita (mikä tietenkin vain lisäsi lohdutonta paniikkiani, sekä turvattomuuden ja avuttomuuden tunnettani). Olin erityisen järkyttynyt siitä, että noinkin "arkinen" ja vaaraton tilanne- koiran käyttäminen aamulenkillä- voi yhtäkkiä muuttua hengenvaaralliseksi ja johtaa teho-osastolle. Miten tuollaiseen olisi ikinä voinut varautua? Miten sitä olisi ikinä voinut ehkäistä? Tunsin katkeruutta siitä, että äiti oli lähtenyt käyttämään Stellaa ulkona- niin turhaa kuin sellaisen asian miettiminen olikin. Tunsin pienuutta siitä, etten minä tai kukaan/mikään muukaan pystynyt suojelemaan äitiä kaatumiselta. Säälin Stellaa, joka oli nähnyt emäntänsä onnettomuuden, ja jäänyt uskollisena tajuttoman äidin viereen odottamaan. Säälin äitiä siitä, että häneen oli sattunut- äitiini, joka on aina itse ollut se, joka hoitaa haavat ja puhaltaa kipeisiin kohtiin.

Tilanteen järkyttävyys sai itsessäni aikaan valtavan pelon jäistä maata kohtaan. Yhtäkkiä asia, jota olin ennen vain varonut oli muuttunut pelottavaksi ja petolliseksi viholliseksi; surmanloukuksi, mahdolliseksi tappajaksi. Itselleni on tyypillistä menettää täysin ruokahalu järkyttävissä tilanteissa- niin kävi tuonakin päivänä, mutta silti päätin illan pimentyessä hakea asuntoani vastapäätä sijaitsevasta kioskista voileivän. Matka kioskille kotoani on noin 300 metriä- minua pelotti kävellä se, minua oikeasti pelotti. Pelkäsin joka hetki, joka sekunti, joka askeleella. Tuijotin jäistä maata jalkojeni alla, ja uskalsin ottaa vain pienenpieniä töpöttäviä askelia pelon ja jännityksen kouriessani sisuskalujani. Muistan miten vastaankävelleet ihmiset loivat minuun huvittuneita katseita ja hymyilivät. Minua ei naurattanut.

Äiti on yhä sairaalassa. Teho-osastolta hän on jo päässyt. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei onnettomuudesta jää jälkiä- äiti on toipunut hyvin. Äidin toive oli päästä viettämään Itsenäisyyspäivää kotiin, mutta siitä toiveesta hän joutui luopumaan; aivoverenvuodon jälkeen potilaan jälki-hoito ja tilan seuraaminen vaatii aikaa. Tunsin Itsenäisyyspäivänä surua siitä, kun mietin äitiäni makaamassa kolkossa sairaalavuoteessa yksin, surua siitä, kun mietin isääni polttamassa yksin kotona itsenäisyyspäivän kynttilöitä, ja surua siitä, kun mietin Stella-koiraa kaipaamassa "kadonnutta" emäntäänsä joka hetki ihmetellen miksi tämä ei palaa. En kyennyt juhlimaan Suomea tänä vuonna.

Syy tähän kirjoitukseen ei ole pelottelu, kauhistelu tai synkkyyden tuominen jo muutenkin pimeään ja synkkään iltaan. Kaikista tärkein syy on varoittaminen: ihmisiä kuolee valtavasti kaatumisten ja liukastumisten seurauksena. Moni ihminen kuolee omaan kotiinsa, täysin yllättäen ja varoittamatta liukastuessaa kylpyhuoneen lattialla- ja satuttaessaan päänsä. Moni ihminen kuolee juuri tähän vuodenaikaan kävellessään ulkona jäisellä tiellä, ja kaatuessaan kohtalokkain seurauksin. Kaatumista ja liukastumista ei voi varoa liikaa. Kuka tahansa voi kaatua- oma äitini on erittäin hyväkuntoinen ja kaikinpuolin nuorekas juuri eläkkeelle päässyt ihminen; iällä tai terveydellä ei ollut mitään tekemistä hänen kaatumisensa kanssa. Joulupukki tuo äidille tänä vuonna nastalenkkarit/piikit kenkiin- niiden lisäksi tarvitaan äärimmäistä varovaisuutta, jopa ulkona liikkumisen välttämistä kaikkein liukkaimmilla keleillä- ja suojelusenkeleitä. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Tarinan opetus on myös se, että jokainen meistä on joka hetki veitsenterällä. Sen vuoksi; eläthän sellaista elämää kuin itse haluat elää? Ja- kerrothan rakkaille ihmisille tunteesi silloin kun he vielä ovat lähelläsi?

Äiti antoi minulle luvan tähän kirjoitukseen. Rakas taistelija-äitini, joka sairaalavuoteellakin maatessaan on huolissaan siitä, kuka nyt leikkaa Olivia-koirani kynnet (niin, äiti on usein leikannut ne vierailujeni aikana), ja olenko minä jo parantunut silmätulehduksestani. Sellaista on äidinrakkaus.

Ja tyttärenrakkaus- sellaista kuin yllä lukee.

Miksi toisen elämää ja valintoja pitäisi arvostella?


Olen monesti miettinyt onko ihmisluonnolle jotenkin tyypillistä suunnata katse pois omasta elämästä ja itsestä muiden ihmisten elämään ja valintoihin- ja jos näin on, niin minkälaiset syyt asian taustalla piilee. Onko kenties helpompaa ja kivuttomampaa keskittyä arvioimaan, pohtimaan ja arvostelemaan muiden elämää sensijaan että kohtaisi oman itsensä? Saako ihminen jonkinlaista nautintoa puidessaan toisten tekemiä valintoja, tunteeko hän ehkäpä ylemmyydentunnetta voidessaan arvottaa ja tuomita sitä mitä muut ihmiset ovat tehneet eri tavalla kuin hän itse? Tai- voisiko joissain tapauksissa kyse olla myös kateudesta ja katkeruudesta; tilanteesta, jossa toisen ihmisen erilaiset valinnat muistuttavat omista kenties ei niin onnistuneista tai onnea tuottaneista ratkaisuista? Oli miten oli, en ole itse kyennyt koskaan ymmärtämään saatika samastumaan siihen, että ihminen käyttää aikaansa ja energiaansa sellaisten asioiden pohtimiseen ja puimiseen, joilla ei ole mitään suoraa yhteyttä kyseisen ihmisen omaan elämään. Uskon ihmisten usein sokaistuvan täysin sen suhteen, mikä elämässä on merkityksellistä heidän itsensä kannalta- se, mitä Liisa tai Maija tai Pekka tekee ei liity mitenkään minun elämääni (ellei Liisa, Maija tai Pekka ole itselleni läheisiä ihmisiä ja elämässäni merkityksellisiä). Miksi käyttää aikaa vieraiden ihmisten elämänpolkujen pohtimiseen ja heidän valintojensa arvosteluun. Liisan, Maijan tai Pekan onni ei ole pois omastani. Liisan, Maijan tai Pekan "epäonni" ei ole minun murheeni- tässä kohtaa en toki tarkoita empatiaa joka on aina kallisarvoista ja kaunista, vaan nimenomaan toisten ihmisten meidän mielestämme "väärien" ratkaisujen kauhistelua. Jokaisella on vastuu omasta elämästään- vastuu seuraa valinnanvapaudesta; siitä, joka meillä jokaisella on suhteessa omaan elämäämme.

Uskon äitiyden olevan yksi nyky-yhteiskunnan polttava puheenaihe; asia, jota sävyttää vahvasti monenlaiset normit, käsitykset ja uskomukset. Itse en ole vielä saanut tulla äidiksi, mutta hämmentyneenä olen seurannut sivusta miten kyseisestä asiasta tehdään ikäänkuin jonkinlaista (tähti)tiedettä- vaikka kyseessä on maailman luonnollisin asia (!) En ole koskaan ymmärtänyt esimerkiksi sitä, että puhutaan "vauvoista" niinkuin jokainen "vauva" olisi samanlainen. Vauvoista, kuten äitiydestäkin, on tehty käsite, jota opiskellaan lehdistä ja kirjoista, jota puidaan keskustelupalstoilla ja tv-ohjelmissa, ja josta esitetään yleisesti ottaen hyvin vahvoja mielipiteitä ja näkemyksiä ikäänkuin faktoina, ainoina oikeina ratkaisuina. Ehkä osaltaan kyseessä on myös hyvinvointiyhteiskunnan ja varsinkin sen nopean kehityksen tuoma kääntöpuoli; asiat, jotka olivat ennen vanhaan yksinkertaisia ja luonnollisia ovat nykyisin kaiken käytettävissä olevan tiedon ja tutkimuksen valossa mukamas monimutkaisia. En itse osaisi kuvitellakaan lasta odottaessani tai häntä hoitaessani etsiväni tietoa kaikista mahdollisista ulkopuolisista tietolähteistä- niinkuin olisi olemassa jokin korkeampi ymmärrys ja viisaus siitä, mitä MINUN lapseni tarvitsee. Koen hyvin vahvasti, että itse äitinä luottaisin kahteen asiaan: lapseeni ja hänen viestintäänsä, sekä sydämeni ja intuitioni ääneen. Suhtautuisin lapseeni ainutlaatuisena pienenä ihmisenä, en "vauvana", jonka määritelmä on tietynlainen. Samoin uskoisin toimivani kaikissa lapseni hoitoon ja kasvatukseen liittyvissä asioissa; en lukevani kirjoista minkälaiset vaipat ovat niitä ainoita oikeita, mikä on ainoa oikea tapa suhtautua lapsen itkuun, tai mitä asioita lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi- jokainen vanhempi on oman lapsensa paras asiantuntija. Sydän, vaisto ja intuitio tietää elämässä aina parhaiten. Aina. Uskon ihmisen joutuvan hakoteille joka kerta, kun hän kadottaa kosketuksen sisimpäänsä, ja alkaa hakea ratkaisuja oman itsensä ulkopuolelta. Surullisen usein moni meistä luottaa kaikkeen muuhun ja muihin kuin omaan itseensä vain sen vuoksi, ettei tulisi tuomituksi tai arvostelluksi. Yhteiskunnan normit ovat vaarallisia- ne ovat harhaanjohtavia, ne tekevät helpoista asioista vaikeita, ne ovat usein esteitä onnen saavuttamiselle ja omannäköisen elämän elämiselle. Ja kuitenkin normeissa on mielestäni kysymys vain ja ainoastaan ihmisten tarpeesta osoittaa omaa paremmuuttaan suhteessa muihin.

Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa olla ja elää. Ei yhtä oikeaa järjestystä elämänkululle; opiskelulle, perheen perustamiselle, lasten hankinnalle, uran luomiselle. Ei ole yhtä oikeaa perhemuotoa. Ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla äiti tai isä. Parisuhde ei ole oikeanlainen vain tietynlaisena. Ihmisen vuorokausirytmin ei kuulu olla tietynlainen. On erilaisia elämäntapoja liittyivät ne sitten arjen rutiineihin, harrastuksiin, näkemyksiin työstä ja vapaa-ajasta, tapoihin rentoutua tai tapoihin viettää lomaa, asumiseen, rahankäyttöön, lasten kasvatukseen ja niin edelleen, ja niistä jokainen on TÄYSIN YHTÄ OIKEA. Ihmisen ei kuulu olla Jumala toiselle ihmisille- me emme tarvitse toistemme tuomiota. Minun asemani tai tehtäväni ei ole kertoa mitä sinä teet väärin.

Kaikkein raadollisinta toisten ihmisten arvostelu alkaa mielestäni olla silloin kun erimerkiksi narkomaaneja kriminalisoidaan, alkoholisteja syrjäytetään, mielenterveyspotilaita pidetään "hulluina", tai vaikka näkövammainen työnhakija ei saa töitä- kun ihmiset alkavat oikeasti uskoa olevansa parempia kuin joku muu, kun asetumme jonkun toisen yläpuolelle ja pidämme oikeutenamme heittää oman tuomiomme hänen ylleen. Ja kun kuitenkin katuojan juopon ihmisarvo on yksi yhteen lääkäriaseman kirurgin kanssa. Ja kun ihmisen hyvyydellä, älykkyydellä ja sydämellä ei ole mitään tekemistä hänen elämänsä ulkoisten asioiden kanssa.

Olemme kaikki samalla viivalla. Ja jokainen meistä voi valita: haluanko tuoda maailmaan lisää hyvää, vai- haluanko olla se, joka kohottaa tuomitsevan sormen ja sen myötä tuo maailmaan kenties yhden pahoitetun mielen ja särkyneen sydämen lisää.

Ihanaa viikonloppua sinulle, joka luet tätä nyt- ainutlaatuiselle, arvokkaalle ihmisille, jolla on oikeus tehdä itse oman elämänsä valinnat!

Musiikista ja muusikkoudesta


Elämässä on helppoa ottaa itsestäänselvyyksinä asioita, joita ilman emme ole koskaan joutuneet elämään. Ihminen tottuu tietynlaiseen ympäristöön ja tietynlaisiin palveluihin, joita kohtaamme ja käytämme päivittäin- ikäänkuin niin olisi aina ollut ja tulisi aina olemaan. Olemme tottuneet siistiin ympäristöön ulkona ja työpaikoillamme ollessamme, olemme tottuneet hyödyntämään julkisen liikenteen palveluita, tottuneet saamaan lääkäreiltä avun sairastaessamme, tottuneet hankkimaan kaupoista tarvitsemamme elintarvikkeet ja hyödykkeet. Entä jos siivoajia ei olisi? Jos jokainen siivoaisi- tai jättäisi siivoamatta- omat jälkensä, ja eläisimmekin enemmän tai vähemmän sotkuisessa, likaisessa ja roskaisessa ympäristössä. Entä jos ei olisi bussikuskeja? Jokainen saisi itse miettiä miten pääsee paikasta a paikkaan b, omisti sitten oman auton tai ei. Tai minkälainen olisi elämä ilman lääkäreitä- jokainen joutuisi sairastuessaan keksimään itse avun itselleen. Ilman kauppoja ja niiden hyllyiltä löytyviä tuotteita saisimme itse hankkia ruokamme ja muun tarvitsemamme- ehkäpä luonnosta eri keinoin. Edellämainitut tilanteet ovat tietenkin absurdeja- ja vastaukset kysymyksiin loogisia. Mutta- entä jos...

...maailmassa ei olisi musiikkia? Jos radioissa olisi vain puhe- ja asiaohjelmia, eikä sekuntiakaan musiikkia, ei edes mainoksissa? Jos mistään ei voisi hankkia tai ostaa musiikkitallenteita- jos kukaan ei tekisi niitä? Jos ravintoloissa ja pubeissa olisi vain puheensorinaa, jos emme voisi mennä minnekään kuuntelemaan elävää musiikkia? Jos ei olisi musikaaleja, konsertteja, orkestereita, balettia, oopperaa? Jos Youtubessa ei olisi musiikkivideoita- ja äänitteitä? Jos ympärillämme olisi vain hiljaisuutta- silloin kun olemme poissa luonnosta, liikenteestä tai toisten ihmisten seurasta? Emme toki tarvitse hengissäsäilymiseen musiikkia samoin kuin tarvitsemme ruokaa, lääkäreitä, lääkkeitä, vaatteita tai monenlaisia julkisia palveluita, mutta uskallan väittää; moni ei tajua musiikin merkitystä maailmassa, jossa olemme tottuneet siihen, että musiikki on olemassa. Voimme aina halutessamme kuunnella ja kuulla sitä. Musiikkia pidetään itsestäänselvyytenä. Musiikin terveysvaikutuksista- niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin- on paljon tutkittua tietoa. Musiikkia käytetään terapiamuotona, ja lisäksi uskon lähes jokaisen ihmisen kuuntelevan musiikkia lähes päivittäin- ja hyvin usein juurikin sen "terapeuttisen" vaikutuksen vuoksi. Musiikki tarjoaa ihmiselle elämyksiä- se eheyttää, korjaa, vahvistaa ja rentouttaa. Musiikki on väylä itseilmaisulle ja tunteiden käsittelylle. Musiikki saa ihmisen tanssimaan. Musiikki koskettaa. Musiikki avaa tunnelukkoja. Musiikki tekee onnelliseksi. Musiikin kieli on yhteinen kaikille ihmisille rodusta ja kansalaisuudesta riippumatta, musiikki yhdistää ja rakentaa siltoja. Ja siltikin- yhteiskunnassamme arvostus ihmisiä kohtaan, jotka tuovat ja tekevät meille musiikin ei useinkaan näy. Muusikon ammatilta puuttuu arvostus- ja monet sellaiset turvatekijät, jotka lähestulkoon kaikkien muiden ammattikuntien edustajilla on. Senkö takia, ettei musiikin "hyöty" ihmiselle ole yhtä konkreettinen kuin vaikkapa lääkärin tai siivoojan tuoma hyöty? Ja kuitenkin musiikki on meille elintärkeää ja korvaamatonta- sen huomaa silloin, kun oikeasti kuvittelee maailman ilman musiikkia.

Kun lääkäri, siivoja, myyjä, bussinkuljettaja tai vaikkapa opettaja etsii töitä hän voi mennä "mollin" sivuille tai työvoimatoimistoon, ja etsiä oman alansa avoimia työpaikkoja. Ilmoituksen löytäessään hän tekee hakemuksen ja saa kutsun mahdolliseen haastatteluun. Työpaikan saadessaan ihminen tekee sopimuksen työnantajan kanssa, ja saa näin ollen tietää mm. työaikansa-, tehtävänsä, ja niistä saamansa palkan, ainakin noin suurinpiirtein. Ihminen saa työn tuoman turvan itselleen. Sen turvan varaan hän voi rakentaa arkensa ja tulevaisuutensa. Sairastuessaan ihminen voi saada sijaisen tilalleen, ja silti palkan myös itselleen. Voiko muusikko löytää työpaikan netistä (tai hakeeko kukaan ylipäätään muusikkoa töihin itselleen/ravintolaansa/tilaisuuteensa)? Harvoin, ja silloinkin kyseessä on todennäköisimmin yksittäinen keikka. Saako muusikko työsopimuksen- toisinaan, mutta edelleen sopimus koskee tuolloin yleisimmin yhtä päivää/iltaa/viikonloppua. Voiko muusikko sairastuessaan saada sijaisen? Ainakin se on vaikeaa- ja samalla paine mennä töihin kipeänäkin on suuri, jotta esimerkiksi bändin muusikot eivät jää vaille "leipää". Voiko muusikko työn vastaanottaessan katsoa palkkansa palkkataulukosta? Ei, sillä kyseisiä taulukoita ei ole olemassa. Entä miten muusikon työaika- ja panos määritellään, ja varmistetaan se, että hän saa kohtuullisen palkan suhteessa työpanokseensa? Ei mitenkään. Yhtä keikkaa edeltää usein tuntien treenaaminen, ja itse keikkapäivänä tuntien roudaaminen sekä soundcheck, matkustamisen ohella- siis varsinaisen lavalla olon lisäksi- mutta aika yleisesti uskon keikkatilaajien katsovan maksavansa muusikolle vain ja ainoastaan itse keikasta; lavalla olosta. Kun lääkäri, opettaja, siivooja tai bussikuski menee työpaikalleen häntä odottaa siellä lähestulkoon täysi "varustelu" työtehtävien suorittamiseksi. Muusikko sensijaan hankkii ja tuo usein itse kaiken tarvitsemansa; mikrofonit, soittimet, esiintymisvaatteet, aika usein myös äänentoiston valoineen.

Kirjoitukseni tarkoitus ei missään nimessä ole valittaa- minähän rakastan sitä mitä teen, ja kuten muillakin aloilla; kyseessä on ammatinvalintakysymys. Jokaisessa työssä on hyvät ja huonot puolensa. Puhun enemmänkin siitä, että kun ihminen tekee työkseen "abstraktia taidemuotoa" (johon ei valmista tietty koulutus, jolle ei ole suunnattu tiettyjä työpaikkoja, ja jonka hyötyä tai tehokkuutta ei voi mitata) on hän täysin epävarmassa ja turvattomassa asemassa- vain sen takia, ettei hänen työnsä hyötyä voida määritellä konkreettisin mittarein. Olisiko täysin epärealistista ja absurdia ajatella, että myös muusikon ammatin ympärille voitaisiin rakentaa jonkinlaiset yhtenäiset käytännöt ja säädökset, palkkaluokitukset, työsopimukset, työttömyysturva? Voitaisiinko muusikoillekin räätälöidä työpaikkoja, jotka mahdollistaisivat säännöllisen toimeentulon? Voitaisiinko muusikoille tehdä kiinnityksiä tiettyihin paikkoihin ja tilaisuuksiin niin, että keikat olisivat toistuvia ja etukäteen pitkälle aikavälille sovittuja? Sillä edelleenkin väitän ihmisen tarvitsevan musiikkia niinkuin hän tarvitsee leipää- pysyäkseen elossa. Kuka päättää sen, kumpi on tärkeämpää; fyysinen vai henkinen elossasäilyminen? Itse voin olla nälissäni useamman päivän, mutta ilman musiikkia en usko että kestäisin hyvinvoivana vuorokauttakaan.

Musiikilla on itseisarvo. Arvostan ja ihailen muusikoita, jotka esittävät musiikkia, eivät itseään. He toimivat silloin välikappaleina musiikin ja yleisön välillä. Artistien esiintymistä katsoessa huomaa usein sen, onko kyseinen ihminen sisällä musiikissa ja sen tulkinnassa- vai keskittyykö hän enemmänkin omaan itseensä, liikkeisiinsä ja ulkonäköönsä. Musiikin välittäminen on arvokas tehtävä. Me tarvitsemme musiikkia. Siksi tarvitsemme myös musiikin välittäjiä. Itse en pystyisi elämään maailmassa ilman musiikkia.

Kirjoitin tämän kirjoituksen kunnianosoitukseksi musiikille- ensirakkaudelleni, josta sittemmin tuli myös työni ja arkeni. Turvaton ja epävarma sellainen, mutta- minun valintani, rakkauteni ja unelmani.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews