Biografia

Asiat, joita en kadu


Netissä törmää aina silloin tällöin iäkkäiden ihmisten laatimiin listauksiin asioista, tekemättömistä sellaisista, joita he kuolinvuoteellaan katuvat. Itse en toivon mukaan elä vielä elämäni lopputaipaletta, mutta mielestäni on tärkeää miettiä tärkeitä asioita hyvissä ajoin. Tuon mietinnän tuloksena olen "löytänyt" neljä asiaa, joita omassa elämässäni EN kadu (tosin en noin muutoinkaan ole katuvaisuuteen taipuvainen ihminen vaan haluan ajatella niin, että kaikesta tehdystä ja koetusta on opittu- haluan myös seisoa kaiken kokemani ja tekemäni takana, sillä tahtoni on ollut vapaa). Katumusta hedelmällisempää on miettiä sitä, mitä ei kadu- asioita, joita tekisi yhä uudestaan ja uudestaan. Niistä löytyy avain onnelliseen elämään.

Olen MATKUSTANUT. Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Virossa, Englannissa, Irlannissa, Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä, Unkarissa, Hollannissa, Portugalissa, Espanjanssa, Kyproksella, Kanariansaarilla, Madeiralla, Turkissa, Tunisiassa, Rodoksella, Santorinilla. Ainakin (kovasti haluaisin kirjoittaa listan jatkeeksi Australian, pitkäaikaisen haaveeni- sitä odotellessa). Olen nähnyt delfiineitä ja valaan pyrstön, riippuliitänyt turkoosin meren yllä, nukkunut yöjunassa halki Espanjan sikeämmin kuin koskaan missään, tarponut rinkka selässä kuumalla asfaltilla, kuunnellut hostellin parvekkeelta banjojen ja mandoliinien säestämää serenadia, kokenut ensisuudelman hiekkarannalla Afrikan mantereella (luullen etten osaa mutta osasin kuitenkin), olen vaihtanut vanhusten vaippoja tukholmalaisessa sairaalassa ja soittanut tinapilliä pubissa Limerickissa, olen eksynyt Sveitsin alpeilla ja saanut traktorikyydin takaisin vuoristomajaan ystävälliseltä ranskankieliset avunhuutoni kuulleelta maanviljelijältä, olen vaeltanut levadoilla, uinut kuumissa lähteissä, olen särkenyt sydämiä (omani mukaanlukien) ja korjannut niitä. Paljon eksoottisia ja unohtumattomia elämyksiä tärkeämpää matkustelussa on kuitenkin se, että näkee toisenlaisen tavan olla ja elää. Miljoona toisenlaista tapaa. Jokaisesta voi oppia jotain. Jokaisesta PITÄÄ oppia jotain. Matkailu avartaa on yksi ehkä kuluneimmista kliseistä. Mutta niin se on; kulman takana, tällä samalla pallolla on miljoona erilaista tapaa elää elämää, hahmottaa toisia ja maailmaa, arvostaa tai epäarvostaa asioita, tuomita tai olla tuomitsematta, tehdä töitä tai juhlia, rakastaa, surra, olla lapsi tai vanhempi. Eikä niistä mikään ole sen oikeampi tai väärempi kuin minun suomalainen maailman - ja elämänkatsomukseni. Olisi pelottavaa elää kokonainen, yksi ja ainoa, elämä näkemättä koskaan mitään muuta tapaa elää kuin oman kulttuurin tapa. Kuin kulkisi silmät sidottuina ja korvat peitettyinä elämänmittaisen matkan.

Olen NAUTTINUT. En ole juurikaan laatinut itselleni sääntöjä sen enempää arkeen kuin juhlaankaan. En ole ajatellut päivän menevän hukkaan tai harakoille jos nukun yli kymmeneen, en ole uskonut karkkipäiviin tai viiniä vain viikonloppuisin- ideologioihin. En ole pukeutunut Marimekon raitapaitaan ja kirjaviin silkkihuiveihin vain sen takia, että ne sopivat ope-lookiin. Sensijaan olen pukeutunut minihameisiin ja korkeisiin korkoihin, vaikka muotiblogissa olisi lukenut niiden soveltuvan ainoastaan alle 3-kymppisille (ja vaikka kerran ravintolassa tanssiessani tuntematon nainen tuli sanomaan minulle, ettei opettajan ole soveliasta pukeutua tavalla jolla olin pukeutunut). En ole jättänyt menemättä kahvilaan sen takia, että Cafe Mocca-rahan voisi käyttää hyödyllisemminkin. Olen antanut tiskivuoren kasvaa ja pölyn kerääntyä hetkellä kun tanssiminen pöydillä on kiinnostanut kotitöitä enemmän. Olen lakaissut villakoiria maton alle ja antanut kukkien kuihtua silloin kun sielu on huutanut vapautta juosta ja mennä. Olen tehnyt hankintoja vain sen vuoksi, että ne ovat olleet kauniita ja saaneet minulle hyvän mielen. En ole uskonut dieetteihin joissa tunnetaan nälkää ja punnitaan ruoka-annoksia. Sensijaan olen uskonut siihen, että keho kyllä kertoo mitä tarvitsee ja mitä ei- ja että ruoka on yksi elämän suurimpia nautintoja. Sitäpaitsi, suositukset siitä mikä on terveydelle haitallista ja mikä ei, tuntuvat muuttuvan säännöllisen epäsäännöllisesti (vaikkapa kananmunien, voin, punaviinin tai maidon suhteen)- miksi kuuntelisin tuonkaltaisia "asiantuntija"lausuntoja enemmän kuin omaa kehoani? En usko kovinkaan monen 9-kymppisen katuvan sitä, että on nauttinut elämästään. Sensijaan tanssimattomien tanssien, kilistelemättömien skumppien ja normeihin kavennetun identiteetin ja elämän- niiden uskon kaduttavan hetkellä kun on jo liian myöhäistä.

Olen YRITTÄNYT. Olen yrittänyt oikeasti ja tosissani etsiä ja löytää oman tieni. Minut. Aarteeni. Olen osallistunut musiikkialan kilpailuihin, niin laulu- kuin sävellyskin, en tuodakseni itseäni esille vaan tuodakseni musiikkiani esille- en saadakseni mainetta, kunniaa tai rahaa, vaan saadakseni toteuttaa itseäni ja tehdä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi (toivon mukaan jonkun toisenkin, ehkä useammankin). Olen yrittänyt työelämässä, avannut ja sulkenut monenmonta ovea. Olen perustanut toiminimen- olen siis konkreettisestikin yrittänyt. Minun ei tarvitse koskaan ikinä, ei nyt, ei 8-kymppisenä jossitella, miettiä ja murehtia "miksi en" tai "entä jos". Minun ei tarvitse pelätä katkeruuden tunteita, minun ei tarvitse harmitella ohikiitänyttä elämää. Olen lapsena jopa yrittänyt lentää rinnettä alas käsivarsia heilutellen sekä kävellä vetten päällä- koska yrittänyttä ei laiteta. You newer know. Yrittää ja epäonnistua ei ole häpeä. Paljon suurempi epäonnistuminen ja tragedia on se, jos luovuttaa ennenkuin on aloittanutkaan. Olen yrittänyt myös rakkaudessa- sydän usein vereslihalla, muttei koskaan kivettyneenä.

Olen RAKASTANUT. Enemmän kuin kerran. Enemmän kuin kahdesti. Varauksetta, tulisesti, intohimoisesti, alastomasti, armottomasti, antautuen. Yhtä monta kertaa olen vannonut "ei koskaan enää". Mutta "koskaan enää" on silti tullut ja tapahtunut. Minä olen antanut sen tapahtua. Sillä loppupeleissä kaikesta kivusta ja särystä ja nöyryytyksestäkin huolimatta olen ajatellut; se on sen arvoista. Ainakin olen ollut elossa. Ainakin olen tuntenut. Ainakin olen antanut mahdollisuuden. Sitäpaitsi, ei rakkaus ole koskaan väärin, ja rakastava ihminen on aina vahva ja aina oikeassa. Elämää taaksepäin katsoessa uskon vakaasti, että vain aikomukseksi jääneet suudelmat harmittavat miljoona kertaa enemmän kuin perille päässeet.

Toivon tämän kirjoituksen rohkaisevan sinua elämään vain ja ainoastaan omannäköistäsi elämää- sellaista, joka saa sinut hymyilemään kun vuosien tai vuosikymmenten päästä keinut keinutuolissasi harmaahapsisena. Mitään katumatta.

Back in business


Aloitin bloggaamisen aika tarkalleen kolme ja puoli vuotta sitten- olin tuolloin tullut elämässäni eräänlaiseen taitekohtaan, ja suorastaan puhkuin intoa, intohimoa, uskoa, toivoa ja luottamusta tulevaan, musiikintäyteiseen sellaiseen. Muistan erään ystäväni tuolloin kysyneen minulta seisonko todella kaiken blogissani kirjoittamani takana; onko uskoni hyvään ja kirkasotsainen ajattelutapani asioista aitoa. Ja kyllä vain se oli. Seison yhä edelleen kaiken sen takana mitä olen koskaan blogissani kirjoittanut. Yhä edelleen uskon aitouteen, rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen, unelmiin, positiivisen ajattelun voimaan- uskon yhä hyvän voittavan loppupeleissä, uskon rakkauden- musiikin ohella- olevan elämässä tärkeintä. Ajatukseni ja arvoni ovat samat, mutta niiden sisältöön on kolmen ja puolen vuoden aikana tullut mukaan jotain sellaista realismia, rauhaa ja seesteisyyttä, josta olen äärimmäisen onnellinen, ja jonka koen todella tärkeäksi. On helppoa kirjoittaa kauniita korulauseita, on helppoa romantisoida asioita, on helppoa viljellä toivoa tuovia ja lohduttavia aforismeja, on helppoa maalailla ruusunpunaisia sävyjä tasoittamaan ja pehmentämään elämän realiteettien kovuutta. Mutta on tyhmyyttä ja naiviutta sulkea silmänsä joltain sellaiselta mille ei mitään voi. Ja melkein kaikelle voi. Mutta. On kaksi asiaa, joiden edessä omalla uskolla ja yrittämisellä ei ole mitään merkitystä; toinen on raha, toinen olosuhteet ja asiat jotka eivät ole millään lailla omassa hallinnassamme (sairaudet, onnettomuudet- kaikki mahdolliset elämän ei niin kauniit tai helpot "sattumat"). Kaikelle muulle voi jotain. Kaikelle muulle olen voinut jotain.

Pari päivää sitten juttelin äitini kanssa siitä, kuinka en kadu elämässäni mitään. En myöskään harmittele "epäonnistumisia" tai osin uhkarohkeidenkin päätösteni aiheuttamia hankaluuksia tai vaikkapa taloudellisia ahdinkoja. Yksinkertaisesti siitä syystä, että elämässä on mielestäni PAKKO yrittää- yrittäminen on ainoa keino välttää katkeruus ja jossittelu elämän myöhemmässä vaiheessa. On pakko yrittää rakkaudessa, on pakko yrittää tavoitella sitä minkä kokee itselle tärkeäksi ja rakkaaksi. Yrittämisen hetkellä on pakko olla ajattelematta epäonnistumista ja riskejä- muuten ei uskalla hypätä. Viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana minä olen hypännyt. Useammankin kerran. Välillä hypyistä on seurannut se, että olen päätynyt etsimään kolikoita kadulta kyetäkseni ostamaan paketin nuudeleita. Välillä se on merkinnyt sitä, että olen joutunut yleiseksi riistaksi nettiin- kantamaan harteillani taakkaa ennen kaikkea siitä, miltä läheisistäni tuntuu lukea pahoja sanoja heille tärkestä ihmisestä. Niin, ikä ja elämänkokemus on tuonut mukanaan myös sen, että muiden ihmisten omaan itseen kohdistuvalla arvostelulla ei ole enää minkäänlaista vaikutusta itseeni. Se ei enää kosketa. Ei tule iholle kuten ennen- mutta ei edes lähelle. Olen oppinut lokeroimaan pahat sanat omaan lokeroonsa; sinne missä ne eivät kerro minusta mitään vaan kertojastaan kaiken. Tärkeä taito, minkä oppimisen uskon olevan mahdollista vasta hiukan myöhemmällä iällä.

Rakkaudesta olen oppinut sen, että se ei ole yhtäkuin intohimo, fyysinen kemia, hullunhauskat hetket yhdessä, suloiset sanat puhuttuina tai kirjoitettuina, oman itsen ja oman elämän omistaminen toiselle, toiseen liimautuminen ja leimautuminen niin että ympäriltä häviää kaikki muu. Edellämainitut asiat voivat kyllä jollain tapaa kuuluua rakkauteen, mutta ne eivät ole rakkaus. Tänään, juuri nyt, rakkaus on minulle synonyymi sanalle rauha. Konkreettisestikin. Oikeassa rakkaudessa oleminen ja eläminen tuo ihmiselle rauhan ja rauhoittaa. Oikea rakkaus rauhoittaa sinut olemaan juuri se mitä oikeasti olet. Samalla se hioo sinusta epävarmuuden ja erilaisten pelkojen aiheuttamia särmiä- oikeassa rakkaudessa voi levätä. Rauhassa. Rakastamisesta olen oppinut sen, että rakastava ihminen haluaa olla toiselle oikeasti hyvä, ja kohdella toista niinkuin haluaa itseään kohdeltavan. Oikea rakkaus ei aseta minkäänlaisia kahleita, eikä odota toisen ihmisen tyydyttävän omia tarpeita tai täyttävän omia tyhjiä kohtia. Ja vielä- oikea ihminen ja oikea rakkaus tuo omasta itsestä esiin sen kaikkein parhaimman ja kauneimman. Siinäkin mielessä oikea rakkaus rauhoittaa. Itse olen juuri nyt miljoona kertaa kärsivällisempi, tasaisempi, rauhallisempi ja levollisempi kuin olen joskus, usein, ollut. Rakkauden ansiosta. Sen oikean.

Tätä kirjoitusta ennen olen edellisen kerran kirjoittanut blogiini noin vuosi sitten. Tauon syynä on pitkälti ollut levynteko-prosessi. Julkaisin esikois-albumini viime kesänä. Mikä ihmeellinen tyhjyys siitä seurasikaan. Olen monesti miettinyt miltä tuntuu huippu-urheilijasta vuosien ankaran treenaamisen jälkeen- kun on kirjaimellisestikin vuodattanut verta, hikeä ja kyyneleitä- rajannut ja rajoittanut koko elämisensä vain yhden tavoitteen saavuttamiseen; ja sitten saavuttanut sen, mitalin tai tietyn kilpailumenestyksen/suorituksen muodossa. Mitä sitten? Levy on tavallaan ollut minun "mitalini", mutta mitä sitten? Avataanko seuraavaksi kuoharipullo, tuuletellaan ja kippistellään, hankitaan kasa esiintymisvaatteita, hypetetään somessa omaa "menestystä", täytetään keikkakalenteri ja esiintymislavat, ollaan tyytyväisiä kun kaikki meni suunnitelmien mukaan ja tavoite saavutettiin? Ja jos niin tehdään, miksi niin tehdään? Itselleni on aina ollut tärkeintä vaan se, että saan laulaa. Ehkä yksinkertaisuudessaan vaikea ajatus monelle ymmärtää. Mutta todellakin- koen suurta paradoksia ja ristiriitaa sen suhteen, että olen aina vierastanut huomion keskipisteenä olemista, itseni esilletuomista, esiintymistä, julkisuutta- ja aina rakastanut musiikkia, laulamista, soittamista, musiikin tekemistä. Kuitenkin musiikkia on vähän hassua tehdä vain itselleen tai pöytälaatikkoon. Itselleni on merkityksellistä se, jos musiikkini jollain lailla koskettaa tai antaa jotain vaikka vain yhdellekin ihmiselle. Se on mielestäni hienoa; saada olla yleisön ja musiikin välikappale. Levyn julkaisemisen jälkeen, kuten toisinaan aiemminkin, olen kamppaillut paljon sen suhteen kuinka voin olla vuorovaikutuksessa kuulijoideni kanssa ja antaa musiikkini koskettaa ilman että korostan itseäni. Tuntuu äärimmäisen itsekeskeiseltä mennä lavalle esittämään musiikkia joka on MINUN sanoittamaani, MINUN säveltämääni, kertoo pitkälti MINUN elämästäni, on MINUN laulamaani, osin MINUN soittamaani ja sovittamaani- olla siellä valokeilassa ja katseiden kohteena kaiken keskittyessä MINUUN, minun ääneeni ja musiikkini sanomaan. Yök. En vieläkään tiedä kuinka tuon paradoksin ratkaisen. Tein kesällä jonkin verran keikkaa, lähinnä yksityistilaisuuksissa, miesystäväni kanssa. Hän kannusti minua koko ajan laulamaan omia kappaleitani, mikä olisi tietysti ollut järkevääkin koska albumini oli juuri julkaistu. Jotenkin en pystynyt. Halusin esittää jotain muuta. Tai muiden esittävän. Ehkä minusta puuttuu jokin artistiuden perus-edellytys. Toisaalta- ehkä se onkin hyvä asia.

Niin. Onhan tämä bloginkin kirjoittaminen äärimmäisen itsekeskeistä. Jostain syystä minulla kuitenkin on tarve kirjoittaa- samoin kuin tarve laulaa ja tarve tehdä musiikkia. Nuo kaikki kolme asiaa kumpuavat minusta kuin itsestään. Ehkä ne eivät sen vuoksi voi olla väärin. Loppuun haluan kiittää sinua, joka luit tämän- kiitos. Kuten sinuakin, joka olet musiikkiani joskus kuunnellut. Ehkä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse siltojen rakentamisesta ihmisten välille. Se ainakin on ajatus, joka tuntuu itsestäni kauniilta ja tarkoituksenmukaiselta, ei itsekeskeiseltä tai teennäiseltä.

Ulkona paistaa ihana loppusyksyn aurinko. Olisin luultavasti siitä nauttimassa ellen kärvistelisi flunssan kourissa. Ilman flunssaa olisin tuskin löytänyt aikaa ylläolevan kirjoittamiselle. Sen kertomiselle, mitä olen kuluneiden vuosien aikana oppinut (muun muassa). Yksi suurimmista opeista on kuitenkin yhä edelleen tämä: kaikella on tarkoituksena. Ihan kaikella. Eikö vain.

Ajatuksia onnellisuudesta


Muistan lapsena kirjoittaneeni Ystäväni-kirjojen kohtaan "hartain toiveeni" aina saman vastauksen: olla onnellinen. Nopeasti ajateltuna vaikuttaa kovinkin kliseemäiseltä, helpolta ja yksinkertaistetulta vastaukselta, mutta syvemmän pohdinnan jälkeen olen sitä mieltä, että aika viisas vastaus pikkutytöltä. "Olla onnellinen" on mielestäni elämän ainoa "järkevä" tarkoitus, ja ainoa asia, mitä kannattaa tavoitella, tunnustella, kaivata ja rakentaa. Miksikö- sen takia, että vain onnellinen ihminen pystyy olemaan hyvä ja rakastava puoliso, ystävä, vanhempi, kollega. Uskon, että kaikkein suurin syy ongelmiin ihmissuhteissa on ihmisten onnettomuus. Ja onnettomuuden taas uskon kaikkein pohjimmiltaan syntyvän heikosta itsetunnosta, mikä puolestaan on seurausta rakkaudettomuudesta; lähellä olevien ihmisten kyvyttömyydestä rakastaa ja antaa. Vain onnellinen ja itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen kykenee levittämään onnellisuutta ympärilleen- ja sitä kautta auttamaan toisia ihmisiä eheytymään, olemaan onnellisia ja rakastamaan. Ihmeellistä ja hiukan ahdistavaakin on se, että aidon onnellisuuden luulisi periaatteessa olevan yksinkertainen ja helppokin olotila saavuttaa- mutta todellisuudessa sitä kohtaa vain harvoin. Missä kohtaa astumme harhaan onnellisuuden löytämisessä?

Mielestäni aina silloin kun yritämme ulkoistaa onnen. Onnen ulkoistaminen on helppoa ja inhimillistä- mutta aina harhakuvitelma. Kirjoitin itse kesälomani alkaessa paperille listan asioista, joita haluaisin lomani aikan tehdä- jotta lomani olisi onnistunut, jotta olisin lomallani onnellinen. Harhakuvitelma. Vaikka matkustaisin minne, tekisin mitä tahansa, viettäisin aikaani kenen tahansa kanssa, tekisin mitä tahansa hankintoja, näkisin mitä tahansa paikkoja, kokisin mitä tahansa elämyksiä, en koe onnen tunnetta jollei onni jo ole minussa itsessäni, sisälläni. Iloa, hauskuutta ja rentoutumista voin kyllä kokea- mutta onnea en. Onni ei ole niin yksinkertaista. Eikä onni koskaan tule ulkoapäin. Usein ihmiset ajattelevat matkojen kuuluvan lomailuun ja rentoutumiseen- onnellisuuteen- itse ajattelen nykyisin niin, että minun kuuluisi periaatteessa olla yhtä onnellinen kotonani ja normaalissa arjessani, kuin juhlan, matkan tai loman aikana- onneni ei kuuluisi olla riippuvainen ympäristöstä, tekemisistäni tai ylipäätään mistään ulkoisesta. Vietin itse kesälomallani kaksi viikkoa huikean kauniilla Santorinin saarella, ihanassa ilmastossa, vain leväten, nauttien ja rentoutuen, mutta- onnellisuuden kanssa matkallani ei ollut mitään tekemistä. Jos onneni on aitoa tunnen sen yhtä vahvasti kotisohvallani sunnuntai-iltana työviikon alkua odottaessani, kuin etelänmatkalla altaan reunalla aurinkotuolissa vailla velvollisuuksia maatessani. Onnellisuutta ei voi myöskään ladata itseensä- jos olen väsynyt ja onneton, tulen olemaan sitä myös matkojeni ja lomieni jälkeen. Vastaavasti- vaikka minulla olisi unelmieni koti, rahaa kaikkeen mistä olen ikinä haaveillut, aikaa jokaiselle haluamalleni asialle en kykene tuntemaan aitoa onnea jos se ei jo asu sisälläni ilman mitään edellämainitsemiani asioita. Itse olen monesti sortunut onnen ulkoistamiseen- uudet kengät, kodin sisustaminen, illallinen ravintolassa, aika kampaajalle, tulevaisuuden suunnitteleminen, kaiken ulkoisen hankkiminen ja organisoiminen- tajuamatta sen olevan turhaa (vaikkakin ehkä hetkellisesti piristävää tai unohtamaan auttavaa). Tunteeni ovat ne mitkä ne ovat- riippumatta siitä mitä ja missä.

Mistä syntyy sisäisen ja aidon onnellisuuden kokeminen? Yksi elämän suurimmista mysteereistä. Mutta siihen olen päätymässä, että onni syntyy rakkaudesta, hyväksynnästä, lohdutuksesta, ymmärryksestä, rehellisyydestä, arvostuksesta, suojasta ja hoivasta. Sekä vastaanotettuna lähellä olevilta ihmisiltä että omalta itseltään. Onni ei synny maasta, vaan ihmisestä maan päällä. Onni ei ole punainen tupa ja perunamaa, tietty ammatti, etelänmatka kerran vuodessa, pankkitilin euromäärä, kaunis peilikuva, maine tai kunnia, trendikäs koti, uudet stereot, tietynmerkkinen auto, punaiset korkokengät tai kimalteleva bilemekko. Onni on sitä, että ihminen saavuttaa tasapainon menneisyytensä kanssa ja oppii rakastamaan itseään. Onni on vahvaa itsetuntemusta ja kykyä olla läsnä ja rehellinen- ympäristölleen, mutta ennenkaikkea omalle itselleen. Onni on sisäistä rauhaa ja levollisuutta, tunnetta siitä, että kaikki on hyvin ja tulee olemaan hyvin mitä ikinä tahansa elämä tuokin tullessaan. Onni on tosiasioiden hyväksymistä. Onni on kykyä ja uskallusta katsoa omaan sisimpään ja kuunnella omia, todellisia tunteita. Onni on sen tajuamista, että kukaan ei voi rakastaa minua onnelliseksi, eikä mikään ulkoinen asia voi tehdä minua onnelliseksi. Onni on elämistä tässä hetkessä, aistit ja sydän avoimina. Onni ei ole tulevassa- onni on nyt.

Vielä uskon onnellisuuden muodostuvan ennenkaikkea siitä, että ihminen kykenee, saa ja uskaltaa olla juuri se mitä oikeasti ja syvimmillään on. Onnellisuuden kokeminen vaatii kokemuksen siitä, että oman elämän ihmissuhteet, arki, työ ja velvoitteet ovat kaikki tasapainossa omien arvojen ja ideologioiden, sekä oman persoonallisuuden kanssa. Voin olla yhtä onnellinen kaupankassana kuin laulajana, jos vaan saan olla se mitä olen, enkä joudu koskaan toimimaan vasten omaa arvomaailmaani, sydäntäni ja persoonaani. Onni syntyy mahdollisuudesta toteuttaa omaa itseään ja elää omannäköistään elämää. Sitä, jonka oma sydän allekirjoittaa.

Helposti sanottu- vaikeasti tehty? Toivon, ettei. Haluan haastaa Sinut tänään kuuntelemaan omaa sydäntäsi ja sen vastausta kysymykseen: oletko onnellinen? Juuri tänään, juuri nyt. Aidosti. Oikeasti. Rehellisesti. Sinulla on siihen oikeus. Ja-

mahdollisuus.

Totuudellisuus


Arvostan yli kaiken rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja nöyryyttä- ne ovat mielestäni koko perusta sille, kuinka ihmisten tulisi toisiinsa suhtautua- mutta arvoina jollain tapaa katoavia, näin usein huomaan. Itsessäni on monia vikoja ja epätäydellisyyksiä ja inhimillisiä heikkouksia, mutta noista kolmesta arvosta en ole antanut itseni päästää irti. En kykene valehtelemaan, koska halveksun epärehellisyyttä- mielestäni valheen tie on aina huono tie ja huono valinta; ei pelkästään sen kohteelle vaan myöskin kertojalle itselleen. Niinikään en kykene epäoikeudenmukaisuuteen- ja jos teenkin joskus väärin toista ihmistä kohtaan niin suorastaan haluan ja toivon hänen tekevän minulle samoin- silloin toteutuu oikeudenmukaisuus. Elämän pitää olla reilua ja oikeudenmukaista. Olen perusluonteeltani aika rauhallinen ja hallitsen tunteeni hyvin, mutta mikään ei provosoi minua tehokkaammin ja hurjemmin kuin epäoikeudenmukaisuus. Sen kohtaaminen saa minut täysin kontrolloimattoman tunnekuohun valtaan- mikään muu tunne ei ole koskaan sisälläni ollut yhtä voimakas kuin viha ja raivo epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Vahvempi lyö heikompaa, ihminen tekee pahaa eläimelle tai aikuinen lapselle - asioita, joita oma mieleni, psyykeni ja sydämeni ei yksinkertaisesti kestä. Jos näen tai kuulen vaikkapa uutisissa tai facebookissa edellämainituista asioista skippaan tiedot välittömästi- en vain pysty. Raastavaa ja raivostuttavaa on sekin, jos joutuu vaikkapa sivusta seuraamaan ihmissuhteita, joissa on täysin epäoikedenmukaiset "säännöt"- toinen osapuoli sallii itselleen asioita, jotka kieltää toiselta. Tai sivuuttaa täysin omat väärät tekonsa, mutta tuomitsee toisen rankasti identtisistä asioista. Oma lukunsa on myös selän takana pahanpuhuminen- kuinka helppoa, kuinka epäoikeudenmukaista, kuinka läpinäkyvää, kuinka tarkoituksetonta. Tottakai jokainen puhkuu joskus vihaa ja katkeruutta jostain toisen ihmisen itselle tekemästä asiasta, mutta omaa mieltään voi purkaa pysyen silti totuudessa tunnekuohussakin. Itselleni tulee hyvä ja tasapainoinen, levollinen olo siitä, että toimin oikeudenmukaisesti ja rehellisesti. En voi käsittää, miten epäoikeudenmukaisesti ja valheellisesti toimivat ihmiset tulevat itse toimeen itsensä kanssa; kuinka he jaksavat kantaa sisällään kaiken sen minkä takuuvarmasti ainakin järjellä ajateltuna tietävät olevan väärin, vaikka omatunto ei asiaa kertoisikaan. Uskoisin, että jossain syvällä sisimmässän he itsekin voivat pahoin.

Mistä päästäänkin siihen kaikkein tärkeimpään syyhyn elää ja toimia aina oikeudenmukaisesti ja totuudellisesti- ei ainoastaan toisten ihmisten takia, vaan oman itsen takia. Näin ajattelen ja uskon. Valheet, epärehellisyys ja epäoikeudenmukaisuus myrkyttävät ihmisen mielen- pahimmillaan ne vievät hänen pikkuhiljaa mukanaan valheelliseen "todellisuuteen", jossa toden ja valheen rajat alkavat oikeastikin himmentyä. Se on pelottavaa. Itse ajattelen niin, että voin tässä elämässä tehdä vaikka mitä virheitä ja toimia vaikka miten hölmösti- kunhan pysyn rehellisenä itselleni ja muille, se on kaikkein tärkeintä. Se suojaa omaa psyykettäni- rehellisyys on ihmisen oman mielen ja sydämen turva. Ja toki myöskin asia, jonka avulla pystyy säilyttämään itsekunnioituksensa. Totuudellisuus on mielestäni tärkeää silloinkin, kun valhe ei välttämättä satuttaisi muita ihmisiä- totuudellisuudella on itseisarvo. Totuudellisuus pitää ihmisen oikealla tiellä omassa elämässään.

Sosiaalinen media on mielenkiintoinen paikka- uskon monien ihmisten häilyvän siellä profiileissaan ja postauksissaan totuuden ja valheen rajamailla (ehkä itsekin toisinaan sitä tajuamatta). Ihmiset ikäänkuin luovat netissä itselleen ihanneminän, ja omasta elämästään ihannekiiltokuvan, ja jotenkin luulevat sen auttavan heitä voimaan paremmin. Peukutusten määrää seurataan, ja jokainen uusi peukutus tuo hymynkareen. Mutta kaikki se on valheellista, eikä pidemmän päälle eheytäkään ihmisen sielua vaan tekee juuri päinvastoin. Asia on mielestäni verrattavissa päihteiden käyttöön - tarkoituksena on helpottaa omaa oloa, mutta loppupeleissä todellisuudenpako saakin aikaan vielä pahemman olon- omia haavojaan kun ei pysty loputtomiin "kiertämään". Vaikka miten päivittäisi kaiken olevan upeaa ja ihanaa ja hauskaa ja kevyttä, ei se muuta todellisuutta upeaksi, ihanaksi, hauskaksi ja kevyeksi. Tässä yhteydessä on pakko todeta, että oma ideologiani facebookissa on juuri positiiviset päivitykset- mutta pointtini ei ole kiiltokuvien luominen, vaan se, etten halua itse henkilökohtaisesti "levittää" netissä huonoa mieltä tai ahdistusta- huonoina päivinä en siis päivitä (yleensä) mitään, ja haen tukeni ja lohtuni vaikkapa ystävän kanssa juttelemisen kautta. Positiivisissa päivityksissä olen taas pitänyt kiinni siitä, että kaikki "siirappi" niissä on totta- en päivitä olevani sporttinen ja uineeni kilometrin, jos todellisuudessa olenkin uinut tuskaa tuntien puoli kilometriä. En myöskään keksi faceen tarinoita huippuhauskoista bile-illoista, laajoista ystäväpiireistä tai ylipäätään "huippufiiliksistä", jos todellisuudessa olenkin tuntenut yksinäisyyttä ja kaipuuta. Valheelliset päivitykset eivät välttämättä ja useinkaan vahingoita tai satuta niiden lukijaa- mutta ne satuttavat ja vahingoittavat kirjoittajaa itseään. Niiden kautta hän vie koko ajan omaa elämäänsä kauemmaksi oikeasta ja todellisesta- jolloin pudotus on koko ajan suurempi ja suurempi sinä päivänä, kun kirjoittaja ei enää pystykään pakenemaan. "Kiiltokuvapäivitysten" kautta hän hakee koko ajan lohtua itselleen väärin perustein ja keinoin. Keinoin, jotka eivät ole kestäviä.

Olen yleensä vetänyt blogissani tiukan rajan suhteessa yksityiselämääni. Nyt rohkenen kuitenkin kirjoittaa esimerkin rehellisyyden merkityksestä omasta elämästäni- tapahtuneesta kun on aikaa jo melkein kaksi vuosikymmentä, ja minulla on kauniit välit toisen "päähenkilön" kanssa- olemme ystäviä, yksinomaan kiitos hänen rehellisyytensä. Rehellisyys suojaa ihmissuhteen, tapahtui siinä mitä tahansa muuta väärää tai pahaa. Olin nuori opiskelijatyttönen ja seurustelin ensimmäisiä kertoja elämässäni, hirmuisen rakastuneena tottakai smile Poikaystäväni kuitenkin petti minua- kertoen sen minulle välittömästi itse kasvokkain, yltiörehellisenä, aidosti katuvana, kasvot kauttaaltaan kyynelissä. Hänen rehellisyytensä ei vähentänyt asian satuttavuutta tai vääryyttä- mutta se teki jotain muuta tärkeää; se pelasti ihmissuhteemme, vaikka parisuhteemme päättyikin. Rehellisyys on mielestäni jokaisen ihmissuhteen pohja ja perusta, se on tärkemäpää kuin mikään muu. Poikaystäväni todisti rehellisyydellään arvostavansa minua ja arvostavansa oikeudenmukaisuutta- hän ei halunnut tarjota minulle valheellista "todellisuutta". Jos asia olisi joskus selvinnyt minulle jotain muuta kautta (kuten uskon valheiden AINA selviävän) en olisi kyseisen henkilön ystävä tällä hetkellä- en voisi edes katsoa häntä päin.

Siedän mielestäni aika hyvin inhimillisiä heikkouksia niin toisissa ihmisissä kuin itsessänikin- kukaan ei ole aina hyväntuulinen, vahva, järkevä, kauniisti käyttäytyvä, kärsivällinen, ahkera, iloinen, pirteä, hauska, maltillinen, asiallinen, tehokas, ystävällinen, lempeä, rakastava. Mutta valheen edessä en pysty olemaan hiljainen ja anteeksiantava. Huomasin tämän hyvin myös hetki sitten päättyneessä tangomarkkinoiden nettiäänestyksessä; minua ei lainkaan haitannut kriittiset tai arvotelevatkaan kommentit (mielipiteet) vaikkapa lauluäänestäni, mutta jos joku kirjoittaja kirjoitti valheen liittyen minuun ja elämääni en kertakaikkiaan pystynyt olemaan hiljaa (vaikka se olisi tietyllä tapaa varmasti suotavaa ollutkin- siis olla lähtemättä mukaan yhtään mihinkään kommentointiin). En kykene antaa valheen jäädä "eloon"- rakastan totuutta liikaa. Jokainen ihminen ansaitsee tulla arvostelluksi (ja arvostetuksi) vain ja ainoastaan totuuden kautta. Kannan pää pystyssä vastuun kaikesta elämässäni tekemästäni huonosta ja väärästä, en tunne sen suhteen armoa itseäni kohtaan yhtään enempää kuin ketään muutakaan kohtaan- mutta en pysty kantamaan harteillani ja sydämessäni sellaista, mitä ei ole oikeasti tapahtunut. Tottakai aina on tärkeintä, että itse tietää totuuden- mutta se ei vähennä sitä, miten paljon valheelliset puheet satuttavat.

Johan tuli taas pitkä kirjoitus- mutta uskon sen kertovan ainoastaan siitä, miten tärkeä asia kaikki edelläkirjoittamani itselleni on smile Totuudellisuus on kaunista- se suojaa meitä jokaista. Älä koskaan lyö valheella- vaikka olisit kuinka vihainen. Puhdas omatunto tuo puhtaan olon.

Tärkeintä on totuus.

Sanat, jotka satuttavat


Olen aiemmin blogissani kirjoittanut mm. otsikoilla Asiat, jotka satuttavat, Haavoittuva sydän, Ystävällisyys ja Kaunis rakkaus. Olen kirjoituksissani pohtinut sitä, miten helppoa ihmisten on eri tavoin satuttaa toisiaan- ja miten vahvasti sydän muistaa asiat, jotka ovat satuttaneet. Samalla olen ihmetellyt sitä, miten harvinaista aito ystävällisyys usein tuntuu olevan- sekä paradoksia siinä, että kovin usein ihmiset kohtelevat kaikkein huonoiten juuri läheisiään ja ovat kaikkein ystävällisimpiä vieraille. Samat teemat pyörivät mielessäni tälläkin hetkellä. Ennenkaikkea olen viime aikoina miettinyt paljon sanojen voimaa- se on valtava. Sanojen aiheuttama tuho ei ole konkreettista; siitä ei jää mustelmia tai näkyviä jälkiä, vaan itse asiassa jotain paljon pahempaa ja parantumattomampaa. Fyysinen väkivalta on kamalaa ja satuttaa myös henkisesti, mutta silti useinkaan sen aiheuttamat vauriot eivät ole pysyviä. Kun taas henkisen väkivallan jäljet eivät pyyhkiydy koskaan pois- sydän muistaa ihon ja kropan unohtaessa. Jokaisella meistä on varmaan mielessään tilanteita ehkä kaukaakin menneisyydestä, joissa kuulemamme sanat- vaikka sivulauseessa vilpittömästikin heitetyt ja pahaatarkoittamattomat- ovat jäänet pysyviksi muistoiksi sieluun ja sydämeen. Itselleni tulee heti mieleen muutamat lapsena kuulemani kommentit liittyen ulkonäkööni, muistan ne vieläkin kuin eilisen. Muistan kyseisistä tilanteista kaiken- muistan ajan ja paikan, muistan värit, muistan äänensävyt ja ilmeet, muistan ympäristön, muistan asennot ja liikkeet- muistan ihan kaiken ja näen kaiken mielessäni. Juuri siinä piilee sanojen vaarallisuus; pahimmillaan niistä muodostuu kiveenkirjoitetut haavat sydämeen. Siksi ihmisten pitäisi varoa sanojaan. Ymmärtää niiden voima, ymmärtää se, etteivät ne ole "vain sanoja". Etteivät ne mene toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos; ne jäävät välille. Sisälle.

Jokainen sanoo varmaan joskus pahasti, ja hyvin usein myös tarkoittamattaan. Riidan aikana tai provosoituneena on jopa inhimillistä ja toisinaan ymmärrettävääkin käyttää ei niin kaunista kieltä. Vaarallisille vesille siirrytään silloin, kun ihminen käyttää tarkoituksella ja taktikoidusti pahoja sanoja tietäen ja haluten niiden satuttavan. Silloin kun hän etsii ja kaivelee toisen heikot kohdat ja takertuu sanoillaan niihin. Silloin kun pyrkimyksenä on tunkeutua toisen päähän ja mieleen, ja manipuloida vakuuttavalla puheella toinen vakuuttuneeksi omasta huonoudestaan. Tai- kaikkein kärjistyneimmillään- silloin kun ihminen alkaa levittää pahoja sanoja ympäristöön halunaan tuhota toisen elämästä jotain kaunista ja hyvää. En ole koskaan ymmärtänyt enkä tule koskaan ymmärtämään selän takana pahan puhumista. Samoin en tule koskaan käsittämään sitä, kun vaikkapa parisuhteessa toinen osapuoli alkaa mustamaalata toista julkisesti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Voiko olla mitään julmempaa, epäoikeudenmukaisempaa, selkärangattomampaa, haavoittavampaa? Ja ennenkaikkea myös turhaa ja tarkoituksetonta. En usko, että kukaan pahanpuhuja tai "pahanlevittäjä" on koskaan saanut todellista helpotusta omaan oloonsa toiminnallaan- vaikka alkuun saattaisi itsekin niin luulla. On hyvin helppoa haukkua jotain niin, ettei kyseinen henkilö itse ole paikalla. Se on liian helppoa, ja mielestäni aina osoitus pahanpuhujan omasta epävarmuudesta ja pahastaolosta. Usein ehkä myös kateudesta. Onnellisella ja tasapainoisella ihmisellä ei ole tarvetta pahanpuhumiseen. Onnellinen ja tasapainoinen ihminen selvittää asiat reilusti kasvotusten. Vielä onnellinen ja tasapainoinen ihminen pysyy aina totuudessa. Ikävistäkin asioista ja tunteista pitää toki saada puhua eri tilanteissa ja yhteyksissä, ja eri tavoin- mutta se on eri asia kuin taktikoitu ja valheellinen puhe, jonka tarkoituksena on vain ja ainoastaan toisen ihmisen vahingoittaminen. Kunpa ihmiset laittaisivat aina vain hyvää kiertoon- ei koskaan pahaa! En ymmärrä tarvetta myrkyttää ihmisten mieliä ja rakennella negatiivisia viestiketjuja- tuoda lisää rumuutta ja pahuutta maailmaan, jossa sitä kuitenkin on itsessäänkin riittävästi, ilman että ihmiset sitä aktiivisesti omalla toiminnallaan lisäävät.

Kaikkein karuinta, julminta, väärintä ja satuttavinta pahat sanat ovat mielestäni nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa. Luonnollisesti itselle rakkaan, tärkeän ja merkityksellisen ihmisen sanoilla on väliä enemmän kuin vieraan ja tuntemattoman ihmisen puheella. Silti olen viime aikoina pohtinut myös nettikirjoittelussa esiintyvää negatiivista puhetta- syystä että olen itse parhaillaan mukana Tangomarkkinoiden nettiäänestyksessä smile Ainoa kisaan osallistumiseen liittyvä epäröintini koski juurikin mahdollista nettiäänestykseen joutumista- käytän sanaa "joutua", koska en usko kenenkään varta vasten haluavan päästä julkiseksi riistaksi. Olen seurannut kisaa aiempina vuosina, ja tiesin, että nettiäänestyksessä kilpailijat joutuvat pahimmillaan todella rankan arvostelun kohteeksi. Ja niinhän se on mennyt tänäkin vuonna- itse olen tosin selvinnyt hyvinkin vähällä verrattuna moneen muuhun kilpailijaan. En voi käsittää miten laulukilpailussa osa kirjoittelijoista puuttuu mm. kilpailijoiden ulkonäköön täysin ala-arvoisilla kommenteilla. Eikö heillä todellakaan ole mitään muuta tekemistä- elämässään mitään muuta mihin keskittyä tai mistä huolehtia? Kuinka kukaan voi tuntea ylpeyttä itsestään kirjoittaessaan kasvottomana nimimerkin suojista jotain täysin asiaankuulumatonta, täysin epäkypsää ja jotain aivan täydellisen rumaa? Monesti olen myös miettinyt, että haukkuvat kommentit rakentavan kritiikin sijaan ovat äärimmäisen läpinäkyvästi kateuden siivittämää puhetta- eivätkö kirjoittelijat itse sitä tajua- tai kiinnostaako heitä lainkaan minkälaista kuvaa itsestään ja omasta sielustaan he kirjoittelullaan maalaavat? Kuinka moni kirjoittaisi vastaavat kommentit omalla nimellään? Kuinka moni sanoisi ne kasvokkain arvostelunsa kohteelle?

Hyvä ystäväni kirjoitti viisaasti viestissään minulle muutama päivä sitten- viestin sisältö oli siinä, että mitkään pahat sanat tai teot eivät pysty vahingoittamaan tai muuttamaan sitä mitä oikeasti olen. Mitkään pahat puheet eivät voi muuttaa totuutta. Siinä mielessä sanat ovat vain sanoja niiden kaikesta satuttavuudesta huolimatta. Sen asian haluaisin jokaisen ihmisen muistavan! Ja varsinkin jokaisen, joka juuri nyt joutuu elämässään kestämään ja käsittelemään satuttavia sanoja- joko oikeissa ihmissuhteissa tai netin palstoilla. Vielä haluaisin ihmisten miettivän omaa puhettaan toisille ihmisille, ja sitä haluan itsekin miettiä; sanonko itse tarpeeksi kauniita sanoja, ja olenko tarpeeksi hiljaa silloin jos mieleen ei tule mitään kaunista. Asia, mitä olen yrittänyt oppilaillenikin kertoa: ole hiljaa silloin, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Sano vain hyviä asioita. Se on sitä hyvän kiertoonlaittamista, mitä maailma kipeästi tarvitsee.

Ollaan toisillemme valon-, ilon- ja voimanlähteitä! Puhutaan kauniisti ja totuudellisesti- silloin voi katsoa itseään peilistä ja nähdä kauniin peilikuvan smile

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews