Biografia

Vastauksia vailla


Mikään ei oo niin piinaavan tuskaista kuin epätietoisuus- laulaa Irina (ja minäkin joskus, niin keikoilla kuin karaokessakin). Lauseessa on paljon perää, liittyi epätietoisuus sitten mihin tahansa elämän osa-alueeseen tai tilanteeseen. On piinaavaa odottaa puhelinsoittoa työhaastattelun jälkeen tai lääkärin yhteydenottoa verikokeiden tuloksista, parisuhteessa on kamalaa odottaa epätietoisuudessa jos toinen on epävarma omista tunteistaan, kilpailuissa tulosten odottaminen on suorastaan sietämättömän jännittävää jne. Mutta- on myös tilanteita joissa jää kokonaan vastauksia vaille, ja se jos jokin vasta piinaavaa onkin. Ja jollain tavalla myös hyvin epäreilua.

Joitain vuosia sitten, toiminimen perustaessani ja laulajan uraa tosissani aloitellessani tein valtavan määrän markkinointia. Yksin. Kävelin ympäri kotikaupunkiani vieden mainoksia jokaisen mahdollisen kaupan, puodin ja putiikin ilmoitustaululle. Samaten kiersin läpi kaikki mahdolliset pubit ja annoin cd-levyni saatekirjeineen kädestä käteen (keikkapyyntöjen toivossa tietenkin). Kirjoitin kymmeniä ja taas kymmeniä sähköposteja ravintoloihin, laivoihin ja mm. lehtien toimituksiin. Mailit eivät olleet kimppamaileja, koska halusin lähestyä henkilökohtaisella viestillä jäädäkseni paremmin mieleen. Valtava työmäärä sydän vereslihalla uurastaen- kyseessä ei kuitenkaan ollut "vain" suurimman unelmani toteutuminen vaan mikä vielä vavisuttavampaa; leivän saaminen pöytään.

En koskaan saanut minkäänlaista vastausta suurimpaan osaan yhteydenotto-pyynnöistäni tai lähettämistäni maileista. Tarkemmin muisteltuna YKSI ihminen taisi vastata (lehden toimittaja). Tietyllä tavalla elän yhä edelleenkin epätietoisuudessa- sillä niin kauan kun ei saa kieltävää vastausta toivo elää. Ainakin minun toivoni. Muistan vieläkin, miten tuskaista oli käydä joka tunti tarkistamassa inboxia pikkuruisen toivonkipinän yhä epätoivoisen väsyneesti tuikkien, tai säpsähtää puhelimen pirinää aina hetkellisesti innostuen "joko nyt". Miljoona kertaa mieluummin olisin kuullut kieltävän vastauksen saman päivän tai edes saman viikon aikana. Jollain tapaa se olisi sattunut paljon vähemmän kuin täydellinen hiljaisuus. Joskus olisi tehnyt mieli huutaa "ettekö tajua tässä on kysymys minun ELÄMÄSTÄNI (tai oikeastaan vielä jostain elämää suuremmasta)- sinulle tämä on vain yksi sadoista viesteistä, pisara valtameressä, mutta minulle koko elämä. Anna vastauksesi, anna tuomiosi. Pyydän." On hyvin ymmärrettävää, että joidenkin tahojen kohdalla sähköposteja ja yhteydenottoja todella tulee kymmeniä ellei satoja joka päivä, jolloin jokaiseen vastaaminen varsinkin ilman viivettä on oikeastikin työlästä- mutta silti; kuinka kauan menee aikaa yhden rivin kirjoittamiseen "valitettavasti ei nyt"? Kaksi sekuntia, jotka olisivat vapauttaneet minut turhasta odotuksesta ja turhasta toivosta.

Jäädessään kokonaan vastausta vaille tuntee itsensä arvottomaksi ja merkityksettömäksi. Ilmaksi. Se tuntuu oikeasti pahalta, silloinkin, kun toinen osapuoli on täysin tuntematon. Mielestäni jokainen kysyvä ansaitsee reaktion, vastauksen. Ei meillä voi niin kiire olla. On tärkeää ymmärtää se, että jokin mikä ei itselle merkitse yhtään mitään voi todella olla toiselle koko elämä. On tärkeää ymmärtää, että kieltävä vastaus on monin verroin hiljaisuutta inhimillisempää. Vielä on tärkeää ymmärtää, että jokaisen ihmisen aika on arvokasta. Ei ole oikein antaa toisen odottaa, jos itse on jo päästänyt irti - tai ei ole koskaan kiinni pitänytkään.

Siksi (vaikken minä olekaan kukaan ketään käskemään):

Antakaa vastauksia. Reagoikaa. Ottakaa huomioon. Asettukaa toisen asemaan. Älkää vain unohtako. Älkää sivuuttako. Kohdatkaa. Kertokaa. Sanokaa "ei" viipymättä silloin kun tiedätte ettei "kyllä" ole mahdollinen. Se jos mikä on armollista. Toista kunnioittavaa.

Neljännellä vuosikymmenellä


Neljännellä vuosikymmenellä en enää yritä kesäisin metsästää jokaista auringonsädettä iholleni, vaan nautin lämmöstä puolivarjossa. Kaipaan omaa kesämökkiä, en viihdy huvipuistolaitteissa enkä nauti shoppailusta (muuten kuin netissä). Neljännellä vuosikymmenellä viikonloppujen suurin ja odotetuin nautinto on hyvä ruoka KOTISOHVALLA, ja silloin harvoin kun menojalka vipattaa on mieluisin kohde kävelymatkan päässä sijaitseva kotoisa ja pieni lähipubi. Ruoanlaitto kiinnostaa aina vain enemmän ja enemmän, etelänmatkat vähemmän ja vähemmän, hampurilaista, pizzaa tai kebabia ei tee enää koskaan mieli vaikka aiemminkin vain harvoin, risteilyt tuntuvat rasittavilta ei rentouttavilta, Vero moda ja Henkka Maukka ovat vaihtuneet ByPiasiin tai laadukkaisiin putiikkeihin. Neljännellä vuosikymmenellä saunassa kestää vain lehmänhönkäys-löylyt aiempien ns. ryhti/perkele-löylyjen sijaan, huomaa yhä useammin puolitosissaan haaveilevansa työstä kirjastossa tai muussa vastaavassa hiljaisessa ja tylsässä paikassa- no, hyvinkin hetkellisesti (niin paljon nautin työstäni ihmisten ja musiikin parissa)- kasvien kasvattaminen kasvihuoneessa on alkanut kiinnostaa, samoin luontokuvaus, joogaaminen ja kirjojen lukeminen.

Neljännellä vuosikymmenellä en enää halua mennä eläintarhoihin. Rakastan eläimiä ja niiden katselua, mutta villieläimen paikka on luonnossa. On väärin, että ihminen käyttää hyväkseen ylivoimaisuuttaan ja valitsee eläimen puolesta tämän elämänkulun. Se on väärin huolimatta siitä, kuinka hyvissä oloissa eläin eläintarhassa eläisi. Sydämeni särkyi pari kesää sitten Korkeasaaressa kun katselin merikotkan lentoa, joka toistuvasti katkesi sen yläpuolella olevaan verkkoon. Vapaa kuin taivaan lintu? En enää koskaan halua tukea toimintaa, joka rajoittaa villieläimen vapautta.

Neljännellä vuosikymmenellä en enää yritä muuttaa itseäni, en enää halua jokaisen vastaantulijan ihastuvan ja rakastuvan. En enää feikkihymyile- tai naura. Neljännellä vuosikymmenellä tiedän mitä haluan. Siis oikeasti tiedän. Siinä kohtaa haluaminen muuttuu ehkä lähemmäksi sitä mitä tarvitsen- ollakseni onnellinen. Haluan kirjoittaa blogia. Haluan kirjoittaa lauluja. Haluan kirjoittaa. Haluan omaa aikaa- hiljaista, häiriötöntä, pehmeää, levollista. Haluan täydellisen makuuhuoneen. Sellaisen, jossa on lempeät värit, hyvät äänieristeet, pimennysverhot. Haluan häiriöttömän unen. Haluan laulaa ja soittaa (minkä olen tosin tiennyt jo kuusivuotiaasta lähtien). Haluan olla ihmisille hyvä ja ja jättää heidän elämäänsä kauniin jäljen. Haluan olla sillä tavalla hyvä, että lähelläni on hyvä ja turvallinen olla. Mutta enää en halua olla niin hyvä, että ylitseni kuljetaan polkien minut maanrakoon jonnekin. Enää en halua olla näkymätön. Enää en ajattele mitä muut ajattelevat, vaan yritän kuunnella omia ajatuksiani. Haluan panostaa elämänlaatuun ja tehdä aina vain enemmän ja enemmän kaikkea sitä mistä nautin, ja löytää aina vain enemmän ja enemmän omanlaiseni työn, kodin, rakkauden, arjen ja loman.

Elit sitten millä vuosikymmenellä tahansa on aina välillä hyvä pysähtyä miettimään mitä olet oppinut ja ymmärtänyt, mistä kohtaa olet kasvanut ja kypsynyt. Mitä et enää halua ja mitä haluat lisää ja enemmän. Että voisit kasvaa koko ajan lähemmäksi itseäsi. Että voisit tulla sinuksi. Onnelliseksi.

Neljännen vuosikymmenen kynnyksellä olen onneksi lähempänä itseäni kuin koskaan aiemmin. Melkein jo minuna.

Erityisyydestä ja herkkyydestä


Erityisherkkyydestä puhutaan nykyisin paljon. En ole perehtynyt aiheeseen erityisen syvällisesti, mutta lukenut kylläkin muutaman asiaa käsittelevän artikkelin ja tehnyt netissä erityisherkkä-testin (muistaakseni sain täydet pisteet). Kyseessä on aika laaja-alainen käsitys herkkyydestä; "positiivinen" testitulos ei tarkoita (ainoastaan) sitä, että itkee tai liikuttuu herkästi eri tilanteissa, tai ylipäätään voimakasta tunteellisuutta, vaan esimerkiksi monenlaista aisti-yliherkkyyttä ja vahvaa intuitiivisuutta. Olenkin aina kokenut itseni kokonaisvaltaisesti herkäksi. Lapsena en pystynyt tekemään läksyjä jos musiikki on soinut taustalla- ja näin aikuisenakin pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Kanssani on mahdotonta keskustella jos huomioni on jossain muualla. Kärsin paljon metelistä ja kaaoksesta ympärilläni, voin pahoin tungoksessa (joskus jopa fyysisesti). Olen herkkä aistimaan muiden tunnetiloja, olen herkkä liikuttumaan ja herkkä itkemään, olen herkkä taiteen edessä, olen herkkä tuoksuille, väreille, äänille, kosketukselle, kivulle ja kauneudelle, olen herkkä maailman pahuudelle, olen herkkä tuntemaan- en vain sydämeltäni ja mieleltäni, vaan koko elimistöltäni.

En kuitenkaan pidä erityisherkkä-termistä, sillä me kaikki olemme herkkiä ja erityisiä. Jokainen omalla tavallaan. Diagnooseja tärkeämpää on miettiä sitä, minkälainen on oikeasti, syvimmiltään ja sisimmältään, ja mitkä ovat omia "erityispiirteitä"- ja yrittää sen jälkeen muokata oma elämänsä, ympäristönsä ja elin-olosuhteensa mahdollisimman paljon omia erityispiirteitä kunnioittaviksi ja niiden kanssa yhteensopiviksi. Tajuta se, että saa tarvita ja kaivata eri asioita kuin joku toinen ihminen. On tärkeää olla herkkä omalle itselleen ja omalle erityisyydelleen. Ihminen ei ole koskaan vääränlainen vaan aina omanlainen. Sitähän täällä blogissani aina hehkutankin; omasta elämästään kuuluu tehdä omanlainen! Joskus, usein, voikin olla niin että oman "vääryytemme" sijaan ainoa väärä asia on ympäristö jossa elämme.

Siskoni kuittaili minulle kerran hyväntahtoisesti olevani "prinsessa" kun valitsin sukulaisvierailulla leveän sängyn sohvapaikkaa mieluummin. Kuitenkaan oikeasta uniongelmasta kärsivä ihminen ei ole koskaan prinsessa silloin kun yrittää, joskus epätoivoisestikin, huolehtia nukkumisympäristönsä sopivuudesta oman "unityylin" kanssa. Jokainen tietää mitä jo yksikin uneton yö tekee kropalle ja mielelle. Yhtä vähän olen draamaqueen kun itken säikähdystäni hämähäkkiin (araknofoobikkona) tai hankala jos haluan välttää vaikkapa ahtaita paikkoja. Jonkin asian pelkääminen ei ole koskaan väärin, sillä pelon tunteella on tärkeä merkitys; se suojaa. Toisekseen kukaan ei pelkää sen takia, että haluaa pelätä tai haluaa olla hankala- pelko on tunne ja sen myötä vaikeasti hallittavissa. Pelon edessä on tärkeää olla armollinen ja ymmärtävä. Oman itsen edessä on tärkeää armahtaa ja ymmärtää. Niin myös muiden, erilaisten, ihmisten edessä.

Ihmiset ovat herkkiä eri tavoin- joku itkee vuolaasti työpaikan kahvihuoneessa kollegoiden nähden, toinen peittää herkkytensä monenmonen kerroksen ja naamion alle. Usein kaikkein kovakuorisin onkin kaikkein herkin. Siitä olen varma, että JOKAISELLA ihmisellä on omat herkät kohtansa- hyvä niin. Herkkyys on kaunista. Se kertoo siitä, että ihminen on elossa ja että asioilla on väliä. Herkkyys on välinpitämättömyyden vastakohta. Surullista on se, miten usein herkkyyttä koitetaan tappaa, peittää, kieltää, turruttaa ja pienentää. Monin eri keinoin ja tavoin. Haluaisin pyytää sinua kuuntelemaan tänään, juuri nyt, omaa herkkyyttäsi. Mitä se kertoo sinulle siitä, mitä kaipaat ja tarvitset juuri nyt? Mitkä ovat juuri sinun omat, ihanat, ainutlaatuiset herkkyyskohtasi? Ja miten voisit tulevaisuudessa ottaa ne entistä paremmin huomioon?

Sinun ei kuulu sopeutua maailmaan vaan maailman sinuun.

Syytön


Muistan teinivuosiltani ajan, jolloin säpsähdin jokaista puhelimen pirinää, sillä pelkäsin soiton liittyvän jotenkin johonkin väärään mitä olin tehnyt (en vieläkään tiedä miksi, tai minkälaista väärää kuvittelin tehneeni.) Usein myös mietin mitä kaikkea pahaa minusta selän takana puhutaan, kuinka moni ihminen onkaan minuun tyytymätön, miten paljon pettymyksiä olen aiheuttanut, kuinka monin verroin huonompi niin monessa asiassa olen kanssaihmisiini verrattuna. Tunsin syyllisyyttä ja podin huonoa omatuntoa ikäänkuin nuo tunteet olisivat minussa sisäänrakennettuina, vailla minkäänlaisia syitä- ilman että olisin tehnyt tai jättänyt tekemättä mitään. Taakka oli raskas kantaa. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä uskon kaltaisiani olevan paljon.

Olen kamppaillut yli-herkän omatunnon ja syyllisyyden tunteiden kanssa pitkälle aikuisuuteen saakka, ja vasta viime vuosina, tullessani asiasta vahvemmin tietoiseksi, olen jollain lailla pystynyt hellittämään- ymmärtämään, että olen väärässä. Olen syytön. Olen tajunnut sen, että syyllisyyttä pitäisi tuntea vain silloin kun on oikeasti tehnyt pahaa toiselle ja varsinkin ja ennenkaikkea niin, että on tarkoittanutkin silloin pahaa toiselle. Huonon omatunnon ei kuulu tulla siitä, jos ei jaksa, osaa tai pysty, jos on väsynyt, jos tekee inhimillisen virheen, jos pelkää, jos on masentunut. Ylipäätään mistään ihmisyyteen kuuluvasta ei pitäisi tuntea syyllisyyttä tai huonommuutta. Varmasti itsestäänselviä asoita monelle, mutta minulle jotain sellaista mikä on täytynyt oikeasti opetella. Samalla olen huomannut selittelyn vain lisäävään syyllisyyden tunteita. Kuten senkin, että mitä enemmän perustelen sitä paskemmaksi itseni tunnen. Hiukan tragikoomista on se, että vasta näin keski-iän kynnyksellä olen kokenut suoranaisen valaistumisen "ei"- sanaa kohtaan. Että on ihan ok sanoa "valitettavasti juuri nyt en pysty/pääse", ja että se oli siinä. Ei tavuakaan enempää. Että minulla on ihan itselläni oikeus päättää omasta elämästäni, ja ettei perustelut tai syyt kuulu muille ihmisille. En ole tilivelvollinen. Asian tajuaminen tekee askeleesta kevyen, ja vapauttaa uskomattoman määrän energiaa tuhat kertaa tärkeämpiin asioihin.

Omatuntoani on ollut aina helppo "tökkiä". Sen horjuttamiseen ei ole välttämättä tarvittu edes sanoja, suorasta syyllistämisestä puhumattakaan- tietynlainen katse tai ilme on riittänyt. Mutta se mitä minä itse tunnen, koen tai "näen" - luulen näkeväni- on jotain mikä kumpuaa omista syvistä ja osin tiedostamattomista peloistani ja haavoistani; se ei ole totuus. Ei sen ihmisen totuus jonka luulen itseäni syyttävän. Ei kenenkään totuus. Sen vuoksi olisikin tärkeää, että opin kääntymään itseeni päin ja katsomaan itseäni sensijaan, että tuijotan muita, tunnen heidän tunteitaan, ajattelen heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, elän elämääni herkkänä heille enemmän kuin itselleni. Minun elämässäni on kysymys minusta. Miksi on niin vaikeaa osoittaa samanlaista empatiaa, välittämistä, mielenkiintoa ja huolehtimista omaa itseään kohtaan kuin muita kohtaan? Miksi muut menevät aina edelle? Miksi olen enemmän kiinnostunut toisten ihmisten onnesta ja tyytyväisyydestä? Miksi he ansaitsevat minua enemmän voida hyvin?

Herkkä omatunto on hieno asia, empatia on kaunista ja tärkeää, korkeassa moraalissa on paljon hyviä ja suojaavia tekijöitä, vastuuntuntoisuus on olennainen osa elämässä pärjäämistä. Mutta (turha) syyllisyys- se on jotain vihoviimeistä ja oikea energiasyöppö, musta pilviä pään yläpuolella, raskaista raskain taakka hartioilla. Minä itse tiedän mitä väärää ja oikeaa olen tehnyt, ihan järjellä ajateltuna (sillä omatunto voi todella olla joskus väärässä tai ainakin liian herkkänä). Ja kyllä vain minäkin olen tässä elämässäni jokusen kerran todellakin ja oikeasti toiminut väärin. Sensijaan ehkä noin miljoonaviisisataatuhatta kertaa olen potenut syyllisyyttä ilman että olen tehnyt väärää. SE on jotain mistä haluan päästä lopullisesti eroon. Haluan hengittää vapaasti omana epätäydellisenä itsenäni.

Epätäydellisenä.
En syyllisenä.

Asiat, joita en kadu


Netissä törmää aina silloin tällöin iäkkäiden ihmisten laatimiin listauksiin asioista, tekemättömistä sellaisista, joita he kuolinvuoteellaan katuvat. Itse en toivon mukaan elä vielä elämäni lopputaipaletta, mutta mielestäni on tärkeää miettiä tärkeitä asioita hyvissä ajoin. Tuon mietinnän tuloksena olen "löytänyt" neljä asiaa, joita omassa elämässäni EN kadu (tosin en noin muutoinkaan ole katuvaisuuteen taipuvainen ihminen vaan haluan ajatella niin, että kaikesta tehdystä ja koetusta on opittu- haluan myös seisoa kaiken kokemani ja tekemäni takana, sillä tahtoni on ollut vapaa). Katumusta hedelmällisempää on miettiä sitä, mitä ei kadu- asioita, joita tekisi yhä uudestaan ja uudestaan. Niistä löytyy avain onnelliseen elämään.

Olen MATKUSTANUT. Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Virossa, Englannissa, Irlannissa, Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä, Unkarissa, Hollannissa, Portugalissa, Espanjanssa, Kyproksella, Kanariansaarilla, Madeiralla, Turkissa, Tunisiassa, Rodoksella, Santorinilla. Ainakin (kovasti haluaisin kirjoittaa listan jatkeeksi Australian, pitkäaikaisen haaveeni- sitä odotellessa). Olen nähnyt delfiineitä ja valaan pyrstön, riippuliitänyt turkoosin meren yllä, nukkunut yöjunassa halki Espanjan sikeämmin kuin koskaan missään, tarponut rinkka selässä kuumalla asfaltilla, kuunnellut hostellin parvekkeelta banjojen ja mandoliinien säestämää serenadia, kokenut ensisuudelman hiekkarannalla Afrikan mantereella (luullen etten osaa mutta osasin kuitenkin), olen vaihtanut vanhusten vaippoja tukholmalaisessa sairaalassa ja soittanut tinapilliä pubissa Limerickissa, olen eksynyt Sveitsin alpeilla ja saanut traktorikyydin takaisin vuoristomajaan ystävälliseltä ranskankieliset avunhuutoni kuulleelta maanviljelijältä, olen vaeltanut levadoilla, uinut kuumissa lähteissä, olen särkenyt sydämiä (omani mukaanlukien) ja korjannut niitä. Paljon eksoottisia ja unohtumattomia elämyksiä tärkeämpää matkustelussa on kuitenkin se, että näkee toisenlaisen tavan olla ja elää. Miljoona toisenlaista tapaa. Jokaisesta voi oppia jotain. Jokaisesta PITÄÄ oppia jotain. Matkailu avartaa on yksi ehkä kuluneimmista kliseistä. Mutta niin se on; kulman takana, tällä samalla pallolla on miljoona erilaista tapaa elää elämää, hahmottaa toisia ja maailmaa, arvostaa tai epäarvostaa asioita, tuomita tai olla tuomitsematta, tehdä töitä tai juhlia, rakastaa, surra, olla lapsi tai vanhempi. Eikä niistä mikään ole sen oikeampi tai väärempi kuin minun suomalainen maailman - ja elämänkatsomukseni. Olisi pelottavaa elää kokonainen, yksi ja ainoa, elämä näkemättä koskaan mitään muuta tapaa elää kuin oman kulttuurin tapa. Kuin kulkisi silmät sidottuina ja korvat peitettyinä elämänmittaisen matkan.

Olen NAUTTINUT. En ole juurikaan laatinut itselleni sääntöjä sen enempää arkeen kuin juhlaankaan. En ole ajatellut päivän menevän hukkaan tai harakoille jos nukun yli kymmeneen, en ole uskonut karkkipäiviin tai viiniä vain viikonloppuisin- ideologioihin. En ole pukeutunut Marimekon raitapaitaan ja kirjaviin silkkihuiveihin vain sen takia, että ne sopivat ope-lookiin. Sensijaan olen pukeutunut minihameisiin ja korkeisiin korkoihin, vaikka muotiblogissa olisi lukenut niiden soveltuvan ainoastaan alle 3-kymppisille (ja vaikka kerran ravintolassa tanssiessani tuntematon nainen tuli sanomaan minulle, ettei opettajan ole soveliasta pukeutua tavalla jolla olin pukeutunut). En ole jättänyt menemättä kahvilaan sen takia, että Cafe Mocca-rahan voisi käyttää hyödyllisemminkin. Olen antanut tiskivuoren kasvaa ja pölyn kerääntyä hetkellä kun tanssiminen pöydillä on kiinnostanut kotitöitä enemmän. Olen lakaissut villakoiria maton alle ja antanut kukkien kuihtua silloin kun sielu on huutanut vapautta juosta ja mennä. Olen tehnyt hankintoja vain sen vuoksi, että ne ovat olleet kauniita ja saaneet minulle hyvän mielen. En ole uskonut dieetteihin joissa tunnetaan nälkää ja punnitaan ruoka-annoksia. Sensijaan olen uskonut siihen, että keho kyllä kertoo mitä tarvitsee ja mitä ei- ja että ruoka on yksi elämän suurimpia nautintoja. Sitäpaitsi, suositukset siitä mikä on terveydelle haitallista ja mikä ei, tuntuvat muuttuvan säännöllisen epäsäännöllisesti (vaikkapa kananmunien, voin, punaviinin tai maidon suhteen)- miksi kuuntelisin tuonkaltaisia "asiantuntija"lausuntoja enemmän kuin omaa kehoani? En usko kovinkaan monen 9-kymppisen katuvan sitä, että on nauttinut elämästään. Sensijaan tanssimattomien tanssien, kilistelemättömien skumppien ja normeihin kavennetun identiteetin ja elämän- niiden uskon kaduttavan hetkellä kun on jo liian myöhäistä.

Olen YRITTÄNYT. Olen yrittänyt oikeasti ja tosissani etsiä ja löytää oman tieni. Minut. Aarteeni. Olen osallistunut musiikkialan kilpailuihin, niin laulu- kuin sävellyskin, en tuodakseni itseäni esille vaan tuodakseni musiikkiani esille- en saadakseni mainetta, kunniaa tai rahaa, vaan saadakseni toteuttaa itseäni ja tehdä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi (toivon mukaan jonkun toisenkin, ehkä useammankin). Olen yrittänyt työelämässä, avannut ja sulkenut monenmonta ovea. Olen perustanut toiminimen- olen siis konkreettisestikin yrittänyt. Minun ei tarvitse koskaan ikinä, ei nyt, ei 8-kymppisenä jossitella, miettiä ja murehtia "miksi en" tai "entä jos". Minun ei tarvitse pelätä katkeruuden tunteita, minun ei tarvitse harmitella ohikiitänyttä elämää. Olen lapsena jopa yrittänyt lentää rinnettä alas käsivarsia heilutellen sekä kävellä vetten päällä- koska yrittänyttä ei laiteta. You newer know. Yrittää ja epäonnistua ei ole häpeä. Paljon suurempi epäonnistuminen ja tragedia on se, jos luovuttaa ennenkuin on aloittanutkaan. Olen yrittänyt myös rakkaudessa- sydän usein vereslihalla, muttei koskaan kivettyneenä.

Olen RAKASTANUT. Enemmän kuin kerran. Enemmän kuin kahdesti. Varauksetta, tulisesti, intohimoisesti, alastomasti, armottomasti, antautuen. Yhtä monta kertaa olen vannonut "ei koskaan enää". Mutta "koskaan enää" on silti tullut ja tapahtunut. Minä olen antanut sen tapahtua. Sillä loppupeleissä kaikesta kivusta ja särystä ja nöyryytyksestäkin huolimatta olen ajatellut; se on sen arvoista. Ainakin olen ollut elossa. Ainakin olen tuntenut. Ainakin olen antanut mahdollisuuden. Sitäpaitsi, ei rakkaus ole koskaan väärin, ja rakastava ihminen on aina vahva ja aina oikeassa. Elämää taaksepäin katsoessa uskon vakaasti, että vain aikomukseksi jääneet suudelmat harmittavat miljoona kertaa enemmän kuin perille päässeet.

Toivon tämän kirjoituksen rohkaisevan sinua elämään vain ja ainoastaan omannäköistäsi elämää- sellaista, joka saa sinut hymyilemään kun vuosien tai vuosikymmenten päästä keinut keinutuolissasi harmaahapsisena. Mitään katumatta.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews