Biografia

Pienet murheet


Elämässä ei voi murheilta välttyä. Suuriakin suruja joutuu jokainen aika ajoin kohtaamaan- mutta sitä olen ihmetellyt kuinka todellatodella pienten murheiden kanssa osa ihmisistä tuntuu päivittäin "painiskelevan". Usein nuo murheet liittyvät siihen mitä muut ihmiset ovat tehneet tai jättäneet tekemättä.

Olen asunut taloyhteisössä, jossa tietyillä ihmisillä tuntui aina olevan jokin asia huonosti. Milloin patterit olivat liian kylmiä milloin liian kuumia, pihakukat huonosti hoidettuja, kulkuväylät liian ahtaita jne. Kun kyseiset asiat tulivat esille taloyhtiön kokouksessa tai jossain muussa tilanteessa ei itselläni ollut hajuakaan mistä he puhuivat. En yksinkertaisesti ollut kiinnittänyt MITÄÄN huomiota "ongelmakohtiin". Minulla on myös ollut naapuri, joka hakkasi päivittäin patteria (toisinaan jopa oveani) milloin mistäkin asunnostani päiväsaikaan kantautuvasta normaaliin elämään kuuluvasta, voimakkuus-tasoltaan normaalista äänestä. Sähköpianon soitosta, laulamisesta, koiran yksittäisestä haukahduksesta, tv:n katselusta (mitä ihmettä hän ylipäätään teki kerrostalo-asunnossa?). Jopa siinä määrin, että kotiin meneminen alkoi ahdistaa. Kodin kuuluisi olla paikka, jossa saa olla rauhassa, kotirauhassa, ja rentoutua. Minusta tuntui enemmän siltä, että olisin asunut asuntolassa jossa jokin itseäni korkea-arvoisempi henkilö seuraa, tarkkailee ja kontrolloi jokaista liikettäni. Koti ei enää tuntunut kodilta.

Olen myös joskus ollut osa työyhteisöä, jossa joku kollega kokee toistuvasti muiden hoitavan asioita väärin tai olevan vääränlaisia. Vääräntuoksuisia, liian hitaita tai liian nopeita, liian aktiivisia tai liian passiivisia. Myös itse työpaikassa on kaikki ollut väärin ja huonosti; virkistyspäivän ohjelma vääränlainen, kokoukset liian lyhyitä tai liian pitkiä, sosiaalitilat huonoja, ja kopiokone se vasta paska on ollutkin. Tämäntyyppinen henkilö on saattanut myös haukkua minulle jokaisen työyhteisön jäsenen- kaikki eri syistä, mutta jokaisesta on vika löytynyt. Tokihan kyseinen henkilö silloin haukkuu myös minut muille, selkäni takana. Tuonkaltaisen henkilön seurassa on äärimmäisen ahdistavaa olla, ja ennenkaikkea tehdä töitä.

Opettajana olen ollut todella onnekas siinä, että ylivoimaisesti suurin osa kaikista oppilaistani ja heidän vanhemmistaan ovat olleet äärimmäisen sydämellisiä ja ihania ihmisiä. Mutta sitten joukkoon on mahtunut joku vanhempi, jonka mielestä olen opettajana tehnyt lähestulkoon kaiken väärin. Yllättävää on ollut se, että usein väärät tekoni ovat liittyneet johonkin täysin ylimääräiseen ja palkattomaan työhön, joka on lähtenyt oppilaideni toiveista ja halusta ilahduttaa heitä, ja joka on aiheuttanut itselleni paljon ylimääräistä vaivannäköä ja panostusta. Kerran käänsin kokonaisen musikaalin suomeksi, jotta pystyimme näyttelemään siitä lyhennelmän kevätjuhlassa. No, kohtaukset olivat kuulemma väärin valittuja. Toisen kerran kokosimme oppilaideni kanssa runokirjan heidän itse kirjoittamistaan runoista. Siinäkin oli jotain väärää, en enää (onnekseni) muista mitä. Hiukan koomisia ovat myös olleet muutamat tilanteet, joissa lapsi itse, varsinainen "asiakkaani", on silminnähden nauttinut ja ollut haltioissaan jostain ideastani/tekemästämme, mutta vanhempansa on ollut kuin seipään tai myrkyn niellyt. (Ja kyse on siis ollut täysin turvallisista, lasten ikätasolle sopivista asioista).

Joskus saa myös sivusta seurata parisuhteita, joissa toinen osapuoli tekee toisen mielestä kaikkein pikkuriikkisimmätkin asiat koko ajan väärin. Makaronin keittäminen, auton parkkeeraaminen, ruoan maustaminen, mehutahran pyyhkiminen, pyykin kuivattaminen, saunan lämmittäminen. Ja vääntää noista asioista ihan tosissaan otsasuonet pullistuneina ja verenpaineet varmasti tapissa. Väistämättä tulee mieleen, että kyllä on täytynyt olla aivan poikkeuksellisen onnellinen elämä kun energiaa ja motivaatiota moiseen riittää.

Niin, missä kohtaa ja miksi ihmisestä tulee noin musta ja synkkä, kielteinen ja ahdasmielinen, arvosteleva ja tuomitseva? Minkä takia joku ihminen haluaa käyttää yhden ainoan elämänsä negatiivisen energian ja pahan mielen&olon levittämiseen..? Asiaa miettiessäni tunnen kiitollisuutta ja onnellisuutta oman elämäni useista, hyvinkin raskaista ajanjaksoista, sillä juuri niiden takia koen itse pystyväni suhtautumaan asioihin ja ihmisiin, elämään, suhteellisen leppoisasti (oman itsen kanssa on tosin vielä harjoiteltavaa...) Olen vähään tyytyväinen ja pienestä iloinen. Siedän ja ymmärrän epätäydellisyyksiä mielestäni hyvin. En näe vikoja ympärilläni, en tunne tuskaa turhasta. Minulle tässä elämässä riittää se, että saan ruokaa ja rakkautta, saan toimeentulon töideni kautta, saan laulaa, saan viettää aikaani ystävien kanssa. Yksityiskohdilla ei ole väliä. Olen vain onnellinen siitä, että suuret kärsimykset ovat ohitse. Ainakin toistaiseksi ja juuri nyt.

Pienet murheet tuntuvat väärältä maailmassa, jossa niin iso joukko ihmisiä kärvistelee päivittäin ihan oikeiden ongelmien kanssa. Jotka antaisivat mitä tahansa saadakseen kumppanin (ihan "tavallisen", hyvän ihmisen), työpaikan (minkä tahansa), ruokaa (joka pitää nälän loitolla), terveyttä (riittävää toimintakyvyn kannalta), toimeentuloa (riittävää selvitäkseen hengissä ja saadakseen laskut maksettua), turvaa (elämää ilman sodan, väkivallan tai vaikkapa luonnonkatastrofin pelkoa). Ehkä kaikesta valittava ihminen on yksinkertaisesti saanut liikaa tai liian helposti?

Ehkä onni onkin saada vähemmän- silloin ymmärtää enemmän.
Ja pienet murheet katoavat.

Vastauksia vailla


Mikään ei oo niin piinaavan tuskaista kuin epätietoisuus- laulaa Irina (ja minäkin joskus, niin keikoilla kuin karaokessakin). Lauseessa on paljon perää, liittyi epätietoisuus sitten mihin tahansa elämän osa-alueeseen tai tilanteeseen. On piinaavaa odottaa puhelinsoittoa työhaastattelun jälkeen tai lääkärin yhteydenottoa verikokeiden tuloksista, parisuhteessa on kamalaa odottaa epätietoisuudessa jos toinen on epävarma omista tunteistaan, kilpailuissa tulosten odottaminen on suorastaan sietämättömän jännittävää jne. Mutta- on myös tilanteita joissa jää kokonaan vastauksia vaille, ja se jos jokin vasta piinaavaa onkin. Ja jollain tavalla myös hyvin epäreilua.

Joitain vuosia sitten, toiminimen perustaessani ja laulajan uraa tosissani aloitellessani tein valtavan määrän markkinointia. Yksin. Kävelin ympäri kotikaupunkiani vieden mainoksia jokaisen mahdollisen kaupan, puodin ja putiikin ilmoitustaululle. Samaten kiersin läpi kaikki mahdolliset pubit ja annoin cd-levyni saatekirjeineen kädestä käteen (keikkapyyntöjen toivossa tietenkin). Kirjoitin kymmeniä ja taas kymmeniä sähköposteja ravintoloihin, laivoihin ja mm. lehtien toimituksiin. Mailit eivät olleet kimppamaileja, koska halusin lähestyä henkilökohtaisella viestillä jäädäkseni paremmin mieleen. Valtava työmäärä sydän vereslihalla uurastaen- kyseessä ei kuitenkaan ollut "vain" suurimman unelmani toteutuminen vaan mikä vielä vavisuttavampaa; leivän saaminen pöytään.

En koskaan saanut minkäänlaista vastausta suurimpaan osaan yhteydenotto-pyynnöistäni tai lähettämistäni maileista. Tarkemmin muisteltuna YKSI ihminen taisi vastata (lehden toimittaja). Tietyllä tavalla elän yhä edelleenkin epätietoisuudessa- sillä niin kauan kun ei saa kieltävää vastausta toivo elää. Ainakin minun toivoni. Muistan vieläkin, miten tuskaista oli käydä joka tunti tarkistamassa inboxia pikkuruisen toivonkipinän yhä epätoivoisen väsyneesti tuikkien, tai säpsähtää puhelimen pirinää aina hetkellisesti innostuen "joko nyt". Miljoona kertaa mieluummin olisin kuullut kieltävän vastauksen saman päivän tai edes saman viikon aikana. Jollain tapaa se olisi sattunut paljon vähemmän kuin täydellinen hiljaisuus. Joskus olisi tehnyt mieli huutaa "ettekö tajua tässä on kysymys minun ELÄMÄSTÄNI (tai oikeastaan vielä jostain elämää suuremmasta)- sinulle tämä on vain yksi sadoista viesteistä, pisara valtameressä, mutta minulle koko elämä. Anna vastauksesi, anna tuomiosi. Pyydän." On hyvin ymmärrettävää, että joidenkin tahojen kohdalla sähköposteja ja yhteydenottoja todella tulee kymmeniä ellei satoja joka päivä, jolloin jokaiseen vastaaminen varsinkin ilman viivettä on oikeastikin työlästä- mutta silti; kuinka kauan menee aikaa yhden rivin kirjoittamiseen "valitettavasti ei nyt"? Kaksi sekuntia, jotka olisivat vapauttaneet minut turhasta odotuksesta ja turhasta toivosta.

Jäädessään kokonaan vastausta vaille tuntee itsensä arvottomaksi ja merkityksettömäksi. Ilmaksi. Se tuntuu oikeasti pahalta, silloinkin, kun toinen osapuoli on täysin tuntematon. Mielestäni jokainen kysyvä ansaitsee reaktion, vastauksen. Ei meillä voi niin kiire olla. On tärkeää ymmärtää se, että jokin mikä ei itselle merkitse yhtään mitään voi todella olla toiselle koko elämä. On tärkeää ymmärtää, että kieltävä vastaus on monin verroin hiljaisuutta inhimillisempää. Vielä on tärkeää ymmärtää, että jokaisen ihmisen aika on arvokasta. Ei ole oikein antaa toisen odottaa, jos itse on jo päästänyt irti - tai ei ole koskaan kiinni pitänytkään.

Siksi (vaikken minä olekaan kukaan ketään käskemään):

Antakaa vastauksia. Reagoikaa. Ottakaa huomioon. Asettukaa toisen asemaan. Älkää vain unohtako. Älkää sivuuttako. Kohdatkaa. Kertokaa. Sanokaa "ei" viipymättä silloin kun tiedätte ettei "kyllä" ole mahdollinen. Se jos mikä on armollista. Toista kunnioittavaa.

Neljännellä vuosikymmenellä


Neljännellä vuosikymmenellä en enää yritä kesäisin metsästää jokaista auringonsädettä iholleni, vaan nautin lämmöstä puolivarjossa. Kaipaan omaa kesämökkiä, en viihdy huvipuistolaitteissa enkä nauti shoppailusta (muuten kuin netissä). Neljännellä vuosikymmenellä viikonloppujen suurin ja odotetuin nautinto on hyvä ruoka KOTISOHVALLA, ja silloin harvoin kun menojalka vipattaa on mieluisin kohde kävelymatkan päässä sijaitseva kotoisa ja pieni lähipubi. Ruoanlaitto kiinnostaa aina vain enemmän ja enemmän, etelänmatkat vähemmän ja vähemmän, hampurilaista, pizzaa tai kebabia ei tee enää koskaan mieli vaikka aiemminkin vain harvoin, risteilyt tuntuvat rasittavilta ei rentouttavilta, Vero moda ja Henkka Maukka ovat vaihtuneet ByPiasiin tai laadukkaisiin putiikkeihin. Neljännellä vuosikymmenellä saunassa kestää vain lehmänhönkäys-löylyt aiempien ns. ryhti/perkele-löylyjen sijaan, huomaa yhä useammin puolitosissaan haaveilevansa työstä kirjastossa tai muussa vastaavassa hiljaisessa ja tylsässä paikassa- no, hyvinkin hetkellisesti (niin paljon nautin työstäni ihmisten ja musiikin parissa)- kasvien kasvattaminen kasvihuoneessa on alkanut kiinnostaa, samoin luontokuvaus, joogaaminen ja kirjojen lukeminen.

Neljännellä vuosikymmenellä en enää halua mennä eläintarhoihin. Rakastan eläimiä ja niiden katselua, mutta villieläimen paikka on luonnossa. On väärin, että ihminen käyttää hyväkseen ylivoimaisuuttaan ja valitsee eläimen puolesta tämän elämänkulun. Se on väärin huolimatta siitä, kuinka hyvissä oloissa eläin eläintarhassa eläisi. Sydämeni särkyi pari kesää sitten Korkeasaaressa kun katselin merikotkan lentoa, joka toistuvasti katkesi sen yläpuolella olevaan verkkoon. Vapaa kuin taivaan lintu? En enää koskaan halua tukea toimintaa, joka rajoittaa villieläimen vapautta.

Neljännellä vuosikymmenellä en enää yritä muuttaa itseäni, en enää halua jokaisen vastaantulijan ihastuvan ja rakastuvan. En enää feikkihymyile- tai naura. Neljännellä vuosikymmenellä tiedän mitä haluan. Siis oikeasti tiedän. Siinä kohtaa haluaminen muuttuu ehkä lähemmäksi sitä mitä tarvitsen- ollakseni onnellinen. Haluan kirjoittaa blogia. Haluan kirjoittaa lauluja. Haluan kirjoittaa. Haluan omaa aikaa- hiljaista, häiriötöntä, pehmeää, levollista. Haluan täydellisen makuuhuoneen. Sellaisen, jossa on lempeät värit, hyvät äänieristeet, pimennysverhot. Haluan häiriöttömän unen. Haluan laulaa ja soittaa (minkä olen tosin tiennyt jo kuusivuotiaasta lähtien). Haluan olla ihmisille hyvä ja ja jättää heidän elämäänsä kauniin jäljen. Haluan olla sillä tavalla hyvä, että lähelläni on hyvä ja turvallinen olla. Mutta enää en halua olla niin hyvä, että ylitseni kuljetaan polkien minut maanrakoon jonnekin. Enää en halua olla näkymätön. Enää en ajattele mitä muut ajattelevat, vaan yritän kuunnella omia ajatuksiani. Haluan panostaa elämänlaatuun ja tehdä aina vain enemmän ja enemmän kaikkea sitä mistä nautin, ja löytää aina vain enemmän ja enemmän omanlaiseni työn, kodin, rakkauden, arjen ja loman.

Elit sitten millä vuosikymmenellä tahansa on aina välillä hyvä pysähtyä miettimään mitä olet oppinut ja ymmärtänyt, mistä kohtaa olet kasvanut ja kypsynyt. Mitä et enää halua ja mitä haluat lisää ja enemmän. Että voisit kasvaa koko ajan lähemmäksi itseäsi. Että voisit tulla sinuksi. Onnelliseksi.

Neljännen vuosikymmenen kynnyksellä olen onneksi lähempänä itseäni kuin koskaan aiemmin. Melkein jo minuna.

Erityisyydestä ja herkkyydestä


Erityisherkkyydestä puhutaan nykyisin paljon. En ole perehtynyt aiheeseen erityisen syvällisesti, mutta lukenut kylläkin muutaman asiaa käsittelevän artikkelin ja tehnyt netissä erityisherkkä-testin (muistaakseni sain täydet pisteet). Kyseessä on aika laaja-alainen käsitys herkkyydestä; "positiivinen" testitulos ei tarkoita (ainoastaan) sitä, että itkee tai liikuttuu herkästi eri tilanteissa, tai ylipäätään voimakasta tunteellisuutta, vaan esimerkiksi monenlaista aisti-yliherkkyyttä ja vahvaa intuitiivisuutta. Olenkin aina kokenut itseni kokonaisvaltaisesti herkäksi. Lapsena en pystynyt tekemään läksyjä jos musiikki on soinut taustalla- ja näin aikuisenakin pystyn keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Kanssani on mahdotonta keskustella jos huomioni on jossain muualla. Kärsin paljon metelistä ja kaaoksesta ympärilläni, voin pahoin tungoksessa (joskus jopa fyysisesti). Olen herkkä aistimaan muiden tunnetiloja, olen herkkä liikuttumaan ja herkkä itkemään, olen herkkä taiteen edessä, olen herkkä tuoksuille, väreille, äänille, kosketukselle, kivulle ja kauneudelle, olen herkkä maailman pahuudelle, olen herkkä tuntemaan- en vain sydämeltäni ja mieleltäni, vaan koko elimistöltäni.

En kuitenkaan pidä erityisherkkä-termistä, sillä me kaikki olemme herkkiä ja erityisiä. Jokainen omalla tavallaan. Diagnooseja tärkeämpää on miettiä sitä, minkälainen on oikeasti, syvimmiltään ja sisimmältään, ja mitkä ovat omia "erityispiirteitä"- ja yrittää sen jälkeen muokata oma elämänsä, ympäristönsä ja elin-olosuhteensa mahdollisimman paljon omia erityispiirteitä kunnioittaviksi ja niiden kanssa yhteensopiviksi. Tajuta se, että saa tarvita ja kaivata eri asioita kuin joku toinen ihminen. On tärkeää olla herkkä omalle itselleen ja omalle erityisyydelleen. Ihminen ei ole koskaan vääränlainen vaan aina omanlainen. Sitähän täällä blogissani aina hehkutankin; omasta elämästään kuuluu tehdä omanlainen! Joskus, usein, voikin olla niin että oman "vääryytemme" sijaan ainoa väärä asia on ympäristö jossa elämme.

Siskoni kuittaili minulle kerran hyväntahtoisesti olevani "prinsessa" kun valitsin sukulaisvierailulla leveän sängyn sohvapaikkaa mieluummin. Kuitenkaan oikeasta uniongelmasta kärsivä ihminen ei ole koskaan prinsessa silloin kun yrittää, joskus epätoivoisestikin, huolehtia nukkumisympäristönsä sopivuudesta oman "unityylin" kanssa. Jokainen tietää mitä jo yksikin uneton yö tekee kropalle ja mielelle. Yhtä vähän olen draamaqueen kun itken säikähdystäni hämähäkkiin (araknofoobikkona) tai hankala jos haluan välttää vaikkapa ahtaita paikkoja. Jonkin asian pelkääminen ei ole koskaan väärin, sillä pelon tunteella on tärkeä merkitys; se suojaa. Toisekseen kukaan ei pelkää sen takia, että haluaa pelätä tai haluaa olla hankala- pelko on tunne ja sen myötä vaikeasti hallittavissa. Pelon edessä on tärkeää olla armollinen ja ymmärtävä. Oman itsen edessä on tärkeää armahtaa ja ymmärtää. Niin myös muiden, erilaisten, ihmisten edessä.

Ihmiset ovat herkkiä eri tavoin- joku itkee vuolaasti työpaikan kahvihuoneessa kollegoiden nähden, toinen peittää herkkytensä monenmonen kerroksen ja naamion alle. Usein kaikkein kovakuorisin onkin kaikkein herkin. Siitä olen varma, että JOKAISELLA ihmisellä on omat herkät kohtansa- hyvä niin. Herkkyys on kaunista. Se kertoo siitä, että ihminen on elossa ja että asioilla on väliä. Herkkyys on välinpitämättömyyden vastakohta. Surullista on se, miten usein herkkyyttä koitetaan tappaa, peittää, kieltää, turruttaa ja pienentää. Monin eri keinoin ja tavoin. Haluaisin pyytää sinua kuuntelemaan tänään, juuri nyt, omaa herkkyyttäsi. Mitä se kertoo sinulle siitä, mitä kaipaat ja tarvitset juuri nyt? Mitkä ovat juuri sinun omat, ihanat, ainutlaatuiset herkkyyskohtasi? Ja miten voisit tulevaisuudessa ottaa ne entistä paremmin huomioon?

Sinun ei kuulu sopeutua maailmaan vaan maailman sinuun.

Syytön


Muistan teinivuosiltani ajan, jolloin säpsähdin jokaista puhelimen pirinää, sillä pelkäsin soiton liittyvän jotenkin johonkin väärään mitä olin tehnyt (en vieläkään tiedä miksi, tai minkälaista väärää kuvittelin tehneeni.) Usein myös mietin mitä kaikkea pahaa minusta selän takana puhutaan, kuinka moni ihminen onkaan minuun tyytymätön, miten paljon pettymyksiä olen aiheuttanut, kuinka monin verroin huonompi niin monessa asiassa olen kanssaihmisiini verrattuna. Tunsin syyllisyyttä ja podin huonoa omatuntoa ikäänkuin nuo tunteet olisivat minussa sisäänrakennettuina, vailla minkäänlaisia syitä- ilman että olisin tehnyt tai jättänyt tekemättä mitään. Taakka oli raskas kantaa. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä uskon kaltaisiani olevan paljon.

Olen kamppaillut yli-herkän omatunnon ja syyllisyyden tunteiden kanssa pitkälle aikuisuuteen saakka, ja vasta viime vuosina, tullessani asiasta vahvemmin tietoiseksi, olen jollain lailla pystynyt hellittämään- ymmärtämään, että olen väärässä. Olen syytön. Olen tajunnut sen, että syyllisyyttä pitäisi tuntea vain silloin kun on oikeasti tehnyt pahaa toiselle ja varsinkin ja ennenkaikkea niin, että on tarkoittanutkin silloin pahaa toiselle. Huonon omatunnon ei kuulu tulla siitä, jos ei jaksa, osaa tai pysty, jos on väsynyt, jos tekee inhimillisen virheen, jos pelkää, jos on masentunut. Ylipäätään mistään ihmisyyteen kuuluvasta ei pitäisi tuntea syyllisyyttä tai huonommuutta. Varmasti itsestäänselviä asoita monelle, mutta minulle jotain sellaista mikä on täytynyt oikeasti opetella. Samalla olen huomannut selittelyn vain lisäävään syyllisyyden tunteita. Kuten senkin, että mitä enemmän perustelen sitä paskemmaksi itseni tunnen. Hiukan tragikoomista on se, että vasta näin keski-iän kynnyksellä olen kokenut suoranaisen valaistumisen "ei"- sanaa kohtaan. Että on ihan ok sanoa "valitettavasti juuri nyt en pysty/pääse", ja että se oli siinä. Ei tavuakaan enempää. Että minulla on ihan itselläni oikeus päättää omasta elämästäni, ja ettei perustelut tai syyt kuulu muille ihmisille. En ole tilivelvollinen. Asian tajuaminen tekee askeleesta kevyen, ja vapauttaa uskomattoman määrän energiaa tuhat kertaa tärkeämpiin asioihin.

Omatuntoani on ollut aina helppo "tökkiä". Sen horjuttamiseen ei ole välttämättä tarvittu edes sanoja, suorasta syyllistämisestä puhumattakaan- tietynlainen katse tai ilme on riittänyt. Mutta se mitä minä itse tunnen, koen tai "näen" - luulen näkeväni- on jotain mikä kumpuaa omista syvistä ja osin tiedostamattomista peloistani ja haavoistani; se ei ole totuus. Ei sen ihmisen totuus jonka luulen itseäni syyttävän. Ei kenenkään totuus. Sen vuoksi olisikin tärkeää, että opin kääntymään itseeni päin ja katsomaan itseäni sensijaan, että tuijotan muita, tunnen heidän tunteitaan, ajattelen heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, elän elämääni herkkänä heille enemmän kuin itselleni. Minun elämässäni on kysymys minusta. Miksi on niin vaikeaa osoittaa samanlaista empatiaa, välittämistä, mielenkiintoa ja huolehtimista omaa itseään kohtaan kuin muita kohtaan? Miksi muut menevät aina edelle? Miksi olen enemmän kiinnostunut toisten ihmisten onnesta ja tyytyväisyydestä? Miksi he ansaitsevat minua enemmän voida hyvin?

Herkkä omatunto on hieno asia, empatia on kaunista ja tärkeää, korkeassa moraalissa on paljon hyviä ja suojaavia tekijöitä, vastuuntuntoisuus on olennainen osa elämässä pärjäämistä. Mutta (turha) syyllisyys- se on jotain vihoviimeistä ja oikea energiasyöppö, musta pilviä pään yläpuolella, raskaista raskain taakka hartioilla. Minä itse tiedän mitä väärää ja oikeaa olen tehnyt, ihan järjellä ajateltuna (sillä omatunto voi todella olla joskus väärässä tai ainakin liian herkkänä). Ja kyllä vain minäkin olen tässä elämässäni jokusen kerran todellakin ja oikeasti toiminut väärin. Sensijaan ehkä noin miljoonaviisisataatuhatta kertaa olen potenut syyllisyyttä ilman että olen tehnyt väärää. SE on jotain mistä haluan päästä lopullisesti eroon. Haluan hengittää vapaasti omana epätäydellisenä itsenäni.

Epätäydellisenä.
En syyllisenä.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews