Biografia

Opettaja ei ole taikuri


Olen tehnyt opettajan töitä tähän mennessä yhteensä reilut 15 vuotta. Päiväkodissa, ala-asteella, kansalaisopistossa, musiikki-opistossa, yliopistossa ja omassa yrityksessäni. Asiakkaani ovat olleet vauvasta vaariin. Opettajan työtä sopii kuvaamaan moni adjektiivi. Helppo ei ole yksi niistä. Sen sijaan neuvominen ja vaatimusten asettaminen ulkopuolelta on aina helppoa. Elämättä itse siinä todellisuudessa, jossa opettaja elää- niissä olosuhteissa ja niillä resursseilla. Olen työvuosieni aikana ollut lukuisissa oppilashuolto-palavereissa, joissa olen saanut yhteistyötahoilta (vanhemmilta, koulupsykologilta, erityisopettajalta, terveydenhoitajalta, rehtorilta) roppakaupalla hyviä, jopa loistavia neuvoja haastaviin tilanteisiin tietyn oppilaan kanssa- neuvoja, jotka olisi realistisia toteuttaa kyseisen oppilaan ollessa ainoa asiakkaani. Ei kahdenkymmenenviiden muun oppilaan kanssa. Olen kehitellyt erilaisia ideoita ja ratkaisuvaihtoehtoja myös ihan omasta päästäni- käynyt kirjeenvaihtoa oppilaideni kanssa, järjestänyt ylimääräisiä "perhe-palavereja", palkinnut jonkun oppilaan hyvän käytöksen joka perjantai itse ostamillani palkinnoilla; Karvinen- sarjakuvilla, tarroilla, makeisilla. Hyviä ja toimivia ideoita, vaikka itse sanonkin- mutta jossain kohtaa aika ja raha loppuvat. Jossain kohtaa loppuu myös jaksaminen. Muistan erään kollegan tarinan siitä, kun häneltä kerran kysyttiin oppilas-palaverissa täysin yllättäen "kuinka sinä itse jaksat?". Oli kuulema purskahtanut itkuun.

Työurani varrelle on sattunut kiusaamis-tapauksia, joissa olen kokenut tehneeni kaikkeni vain huomatakseni ettei kaikkikaan riitä. Ettei millään keskusteluilla, seuraamuksilla, rangaistuksilla tai kiva koulu- projekteilla ole mitään vaikutusta. Kiusaaminen ei useinkaan ole ollut näkyvää, ei ole tapahtunut silmieni tai korvieni edessä. Uskon, ettei ole montaa opettajaa, joka katsoisi kiusaamista sormien lävitse. Joskus on tuntunut, että kiusaamisen lopettaminen vaatisi taikavoimaa- jotain yli-inhimillistä kykyä vaikuttaa toiseen ihmiseen. Joskus, useinkin, on tuntunut siltä, että jos pojat haluavat tapella jalkapallosta joka ikinen välitunti he tappelevat jalkapallosta joka ikinen välitunti, jos tytöt haluavat jättää jonkun ulkopuolelle he jättävät sen jonkun ulkopuolelle, jos jotain oppilasta ei voisi vähempää kiinnostaa kokeisiin lukeminen hän ei todellakaan niihin lue, ja jos joku haluaa tunnilla tauotta höpöttää muiden päälle hän höpöttää tauotta muiden päälle. Vaikka minä kuinka seisoisin päälläni, heiluttaisin taikasauvaani ja ottaisin kaikki supervoimani käyttöön. Muistan erään kiusaamis-palaverin, jossa kiusattua oppilasta pyydettiin jakamaan kuvitteellisia kakkupaloja heille, jotka olivat häntä eniten auttaneet. Siinä minä sitten istuin mielestäni kaiken yrittäneenä odottaen kuinka suuren kakkupalan yrittämisestäni ansaitsen. Vanhempien, rehtorin ja oppilashuollon silmien alla. Miettien missä kohtaa lapsen auttamista tärkeämmäksi oli noussut se, kuka on vähiten syyllinen tai syytön tilanteeseen.

Opettajan työ on jo nimensäkin puolesta opettaminen. Opetustyöhön voi ja pitää sisällyttää kasvatustyötä. Lapsi viettää kuitenkin aina suurimman osan ajastaan ja elämästään jossain muussa ympäristössä, muiden sääntöjen tai säännöttömyyden keskellä, jonkun muun kuin opettajan esimerkkiä seuraten. Voimaton olo on varmaan monelle opettajalle tuttu tunnetila.

Suhtaudun työhöni palveluammattina. Suhtaudun asiakkaisiini niin, etten koskaan tiedä mistä tilanteesta he opetukseeni saapuvat. Yritän laittaa omat tunteeni ja murheeni syrjään, jotta voisin palvella asiakastani mahdollisimman hyvin- pirteästi, kannustavasti, reippaasti, empaattisesti. Joskus olen itkenyt koko matkan töihin ja ottanut parkkipaikalla oman aikani, pikaisen kyyneleiden kuivaamisen, astellakseni hymyileväisenä asiakkaideni eteen. Kuitenkin, yhtä hyvin kuin joku heistä olen ehkä minäkin juuri menettänyt jonkun läheiseni, saanut kuulla musertavan uutisen tai meikannut meikkivoiteella mustan silmän piiloon. Opettajalta odotetaan paljon. Unohtaen joskus, että vaikka hän kuinka antaisi työlleen kaikkensa on silti hänelläkin myös toinen elämä. Se, josta emme tiedä yhtään mitään. Ja jos tietäisimme saattaisimme ymmärtää paremmin ja antaa anteeksi enemmän.

Netissä parhaillaan leviävä video opettajan hermoromahduksesta on mielestäni huono esimerkki oikeastaan yhtään mistään. Videon ainoa selvä viesti on se, että kyseinen opettaja ei voi hyvin. Mistä hänen paha olonsa johtuu jää epäselväksi. Oppilaat käyttäytyvät videolla asiattomasti, mutta he olisivat voineet käyttäytyä myös paljon asiattomammin. Lukukausi on videon kuvaushetkellä vasta aluillaan, joten opettajan romahduksen taustalla voisi olettaa olevan myös muita kuin työelämään liittyviä asioita. Omituisen videosta tekee se, ettei opettaja edes opeta kuvatussa pätkässä, vaan istuu etäällä oppilaista tietokoneen ääressä- palaten sieltä aina välillä oppilaiden eteen kirkuen ja jalkaa lattiaan polkien (tehden asioita, joita aikuinen ihminen ei yleensä tee edes provosoituneena tai ärsyyntyneenä). Ihmettelen, miksi hän ei poistunut luokasta tunnetilansa tajutessaan, hakenut paikalle toisen aikuisen? Niin tai näin ja joka tapauksessa toivoisin opettajan työn ympärillä pyörivän (some)keskustelun perustuvan johonkin muuhun kuin kyseiseen videoon tai iltapäivälehtien lööppeihin. Johonkin muuhun kuin syyttämiseen ja syyllistämiseen. Spekuloimiseen asioista, joiden taustoista emme tiedä yhtään mitään.

Se mitä itse halusin tällä kirjoituksellani sanoa on:

Opettaja ei ole taikuri. Ja vaikka olisikin- taikurikin on vain ihminen.

Rakkautta on.


Rakkautta on antaa hyvän huomenen- ja hyvän yön- suudelma. Aina. Rakkautta on sulkea itkevä syleilyyn vaikka olisi itsekin väsynyt. Rakkautta on kietoa suihkusta tulleen hiukset pyyhkeen sisään ja sanoa sen jälkeen "olet kauniina". Rakkautta on kuunnella mitä toinen sanoo, toiveita sanojen takana, ja sen jälkeen, vaikka viiveellä, vaikka vähänkin, muuttaa omaa toimintaansa toisen toiveiden suuntaan.

Rakkautta on pussata suulle, vaikka toinen olisi juuri oksentanut. Rakkautta on olla kipeän vieressä ja paijata, sanoa "kyllä se siitä" (silloinkin kun tietäisi, ettei se välttämättä siitä). Rakkautta on kiikuttaa toisen kotiin itsetehtyä jauhelihaperunavuokaa Tupperware-astiassa. Kun sitä nyt jäi juuri sopivasti yli. Rakkautta on uskaltaa keskustella vaikeistakin asioista, vaikka ensin tekisi mieli vain suuttua, suojautua ja paeta. Rakkautta on luovuttaa oma peitto toiselle ja nukkua itse pelkän lakanan alla. Rakkautta on tanssia yhdessä alasti olohuoneen lattialla. Rakkautta on kannustaa ja kehua, kuljettaa unelmia kohti. Vaikka se veisi joskus itsestä poispäin.

Rakkautta on katsoa toisen kanssa jotain sellaista televisiosta, mitä ei koskaan katsoisi yksin. Ja keskustella siitä. Rakkautta on tehdä erilaisia hyönteisten ja eläinten ääniä, koska se saa toisen nauramaan. Rakkautta on nukahtaa käsi kädessä. Ei antaa koskaan auringon laskea vihan ylle. Ymmärtää, että auringon noustessa toinen ei välttämättä ole itsestäänselvästi yhä vieressä. Loputtomiin.

Rakkautta on ottaa koira samaan sänkyyn nukkumaan, ja sen jälkeen itselle allergia-lääke. Rakkautta on antaa lapsen raivota ja uhmata. Rakkautta on antaa itsensä raivota ja uhmata, lapsenkin nähden, joskus. Rakkautta on elää elämää kanssa-ihmisten kanssa niin, että jokaiselle tunteelle, vaikka pienellekin, olisi oma tärkeä sijansa ja paikkansa. Että niiden annettaisiin olla ja elää. Että saisi tuntea. Jokainen. Omalla tavallaan.

Rakkautta on rakastaa joskus sitä eniten, joka ansaitsisi sen vähiten. Rakkautta on riidellä asioista, ei siitä, missä toinen on itseä huonompi. Rakkautta on syleillä inhimillisyyttä ja epätäydellisyyttä. Ottaa vastaan pelko ja heikot kohdat. Rakkautta on sanoa "anteeksi" silloin joskus kun kuitenkin ja kaikesta huolimatta sanoo pahasti toiselle. Sanoa se niin, että toinen varmasti kuulee ja ymmärtää.

Rakkautta on kysyä miten töissä meni ja onko kaikki hyvin. Rakkautta on pyyhkiä poskella vierivä kyynel suudelmalla pois.

Rakkautta on.
Onneksi.

Ps. kirjoitin tämän tekstin vastineena kaikelle sille pahalle, kamalalle ja oksettavalle, mitä tulvii väkisin silmien ja korvien eteen joka päivä, joka puolelta. Someraivolle, negatiivisuudelle ja angstille, iltalehtien karmaiseville ja synkkääkin synkemmille lööpeille, vihalle. Maailman pahuudelle. Jos suljettaisiin siltä silmämme edes hetkeksi. Mietittäisiin kaikkea sitä rakkautta ja hyvää mitä omassa elämässä on. Katsottaisiin televisioista pelkkää hömppää ja päivitettäisiin someen pelkkää siirappia ja vaaleanpunaista (ei sen takia, ettei mitään muuta olisi- vaan koska sitä muuta tulee ihan liikaa joka puolelta jo muutenkin). Hypittäisiin lehtikasoissa ja naurettaisiin lapsellisille jutuille. Hypittäisiin ja naurettaisiin. Lehtikasoissa, lapsellisesti. Kuka on mukana? wink

Ensimmäiset seitsemän


Netissä on viime aikoina pyörinyt useita "first seven"- postauksia, eli ihmisten listauksia heidän seitsemästä ensimmäisestä työpaikastaan. Niitä on mielestäni ollut kiva ja kiintoisa lukea, joten ajattelin itsekin viettää hetken muistellen kultaista nuoruuttani ja ensi askeleitani työelämässä.

Ensimmäinen (kesä)työpaikkani oli myyjä käsi- ja taideteollisuusmyymälä Aiviassa Jyväskylässä. Työaika oli teinille ihanteellinen: iltaisin klo 18-22.00 (myöhäinen kesäaukiolo-aika oli erityisesti turisteille suunnattu). Päivät pystyi näin ollen viettämään kokonaisuudessaan rannalla, ja illalla töiden jälkeen ehti vielä hyvin terassille kavereiden kanssa iltaa aloittelemaan. Muistan miten nautin saadessani tehdä töitä kauniiden, käsintehtyjen esineiden ympäröimänä, kauniita paketteja väkerrellen, suhteellisen rauhallisessa ja kiireettömässä ympäristössä. Muistan, kun yhtenä iltana liikkeeseen saapui hiukan vanhempi, ranskalainen herrasmies, joka aikansa hyllyjen välissä kierreltyään asteli tyhjin käsin luokseni ja sanoi: "Tiedätkö mikä on kaunein asia tässä kaupassa? Sinä." Punastuin. Vielä muistan toisenkin jo hiukan harmaantuneen herrasmiehen kerran tiedustelleen hajuvesi-merkkiäni (oli kuulemma paras tuoksu mihin oli koskaan törmännyt)- Lancomen Poeme oli kyseessä. Kaikkein romanttisimman häivähdyksen työntekooni kuitenkin toi se, että olimme iltatöissä kahdestaan samanikäisen pojan kanssa- hän pyysi minua tanssikurssille kanssaan. Menimmekin, mutta askeleiden yhteensulautumista alkoi jossain kohtaa häiritä se, että Jyväskylän yliopistoon vaihto-oppilaaksi saapunut portugalilainen, lievästi sanottuna kiiltokuvamaisen komea Ricardo tuli tervehtimään minua liikkeeseen aina vain useammin ja useammin. Siitä kehkeytyikin aikamoisen vaaleanpunainen, intohimoinen ja suorastaan siirappinen romanssi- se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.

Toinen työpaikkani oli niinikään myyjänä, tällä kertaa tavaratalo Halosella. Sukkahousujen salat tulivat todella tutuiksi. Osaan vieläkin ulkoa mm. Amarin kaikki eri sukkahousu-mallit ja niiden ominaisuudet, minkä takia sukkahousu-ostokset sujuvat vielä tänäkin päivänä yhdessä hujauksessa. Työhön kuului kellokortin leimaaminen, minkä myötä kaltaiseni "hiukan" suurpiirteinen ja boheemi taiteilijasielukin oppi minuutin tarkkaa säntillisyyttä. Työ oli helppoa ja leppoisaa, joskin ajoittain jopa hiukan tylsää. Pienenä yksityiskohtana mieleeni on jäänyt se, kuinka järjestimme kaverini polttareiden aloituksen Halosen pukukopissa; olimme piilottaneet polttari-vaatteet koppiin. Lisäksi olimme sopineet komean vartija-nuorukaisen kanssa, että hän alkaa estottomasti flirttailemaan ystävällemme ja sujauttaa väkisin puhelinnumero-lapun tämän käteen. Oi niitä aikoja. Luovuudella, innolla ja pokalla, ihan kaikella, tuntui olevan vain taivas rajana.

Seuraava työpaikkani oli leiriohjaaja Mikkolan kesäsiirtolassa. Työ oli vapaaehtois-työtä. Ihaniaihania muistoja ihanien opiskelukavereiden kanssa. Oli nostalgista tehdä työtä samassa paikassa missä olin itse lapsena ollut leiriläisenä. Yövuorot olivat itselleni yhtä tuskaa, ja joskus jouduin kirjaimellisesti pitämään sormillani silmiä auki toimistohuoneessa yksin yön pikkutunteina istuessani. Muistan senkin, etten varsinaisesti huokunut määrätietoisuutta ja vastuullisuutta silloin, kun pikkutytöt juoksivat kirkuen luokseni löydettyään huoneensa katosta hämähäkin. Saatoin kyllä ohjeistaa kuinka sellainen tapetaan, mutta itsehän en edes pakotettuna mene viittä metriä lähemmäksi kyseistä ötökkää. Vielä mieleeni on jäänyt erään yövuoron jälkeinen aamupäivä, kun heräsin sikiunesta täydessä tokkurassa siihen, kun silloinen poikaystäväni kumartui antamaan minulle suudelman. Oli tullut yllätyksenä tapaamaan minua vapaapäiväni ajaksi, ja vieläpä polkupyörällä Jyväskylästä saakka. Oijoi sitä romantiikan määrää- ei pelkästään yllätykseen vaan myös ja ennenkaikkea maalaisromanttiseen miljööseen liittyen. Mikäs siellä oli heinäpellossa kieriessä, vaikka korret vähän pistelivätkin :)

Seuraava työpaikkani oli niinikään vapaaehtois-työtä, paikkana nuorten syrjäytymistä ehkäisevä nuorisotalo Päättymätön tarina. Silmät ja sydämen avaava kokemus. Niin paljon, että tein pari vuotta myöhemmin graduni lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä, ja haastattelin tutkimuksessani Päättymättömän tarinan nuoria. Merkillepantavaa on se, että vaikka työ oli yötyötä ja sen vuoksi raskasta myös fyysisesti (henkinen kuluttavuus tuli nuorten karujen tarinoiden kuuntelemisen myötä), niin muistan saaneeni ihan hirveästi energiaa ja voimia siitä, että koin aidosti pystyväni auttamaan toista ihmistä- olemaan hänelle hetken aikaa toivonpilkahdus ja valon lähde. Jollain tapaa koin hyvin tärkeänä sen, ettei työstä saanut rahaa- todellinen palkka oli jotain paljon suurempaa.

Viides työpaikkani oli housebandin solisti hotelli Scandicin yökerhossa. Lauloin mm. Tina Turneria, Didoa ja Natalie Imbrugliaa- en varmaan silloisella laulutunti- ja esiintymiskokemus-määrälläni mitenkään erityisen vakuuttavasti tai taidokkaasti, mutta sitäkin innokkaammin. Oli jännittävää saada tehdä töitä yökerhossa, ja pukeutua ilta toisensa jälkeen kimalteleviin pikkumustiin ja huimiin korkoihin, kasvot ja kroppa yltä päältä glitterissä- työnteko ei siinä "kostyymissä" juuri työltä tuntunut. Taisipa tuohonkin periodiin jonkinlainen työpaikka-romanssi mahtua- niin kliseistä kuin laulusolistin onkin ihastua bändin rumpaliin ;)

Kuudes työpaikkani ajoittuu opintojeni loppusuoralle- halusin nähdä ja kokea jotain erilaista ja haastaa itseäni, niinpä lähdin kesätöihin lahden toiselle puolelle, lähihoitajaksi Tukholmaan Tumba sjukhemiin. Olen joitain vuosia sitten kirjoittanut kokemuksestani kokonaisen blogi-tekstin- kertoo siitä, kuinka paljon ajatuksia kyseinen työkokemus herätti nuoressa minussa ja yhä niin tekee. Vanhukset kyseisellä osastolla olivat todella huonokuntoisia ja kärsivät hyvin monenlaisista fyysisistä ja henkisistä sairauksista. Moni heistä oli täysin puhe- ja liikuntakyvytön. Työ oli raskasta fyysisesti, mutta henkisesti vielä pajon raskaampaa. Muistan nieleskeelleni pitkään kun luin erään täysin toimintakyvyttömän naispotilaan sängyn yläpuolelle asetetun taulun tekstiä: "Varje dag är en gåva" (jokainen päivä on lahja). Niinikään nieleskelin, ja itkinkin, seuratessani joskus sivusta äärimmäisen kiireen ja paineen alla hoitajien retuuttavan ja pakottavan kivusta vaikeroivia vanhuksia heitä pukiessaan ja syöttäessään. Ei varmastikaan hoitajien vaan resurssipulan vika. Mutta silti. Muistan Göstan, joka usein luuli minua aviovaimokseen ja teki iltaisin minulle tilaa vuoteeseensa. Muistan Thoren, jonka lemmikinsiniset silmät olivat aina silkkaa lempeyttä- paitsi silloin kun hoitajat väkipakolla asettivat hänelle katetria. Muistan Marian, joka itki tauotta naurunsekaista itkua, sodan traumojen aiheuttamaa kuulema. Muistan Gärdin, joka kerran yritti lyödä minua nyrkillä kasvoihin kumartuessani aamulla pyyhkimään hänen otsaansa kostealla pyyhkeellä. Muistan miten usein, ollessani hetkiä yksin potilaiden kanssa, saatoin tanssittaa heitä pyörätuoleissaan, tarjota tilkan konjakkia, lakata kynnet, laulaa kaikki tuntemani ruotsinkieliset kansanlaulut. Jokainen meistä ansaitsee arvokkaan vanhuuden. Ansaitsisi.

Seitsemäs työpaikkani oli koulutustani vastaava- tein luokanopettajan sijaisuuksia eri puolilla Jyväskylää. Silloin, yhä edelleen, luokanopettajan työ on elämänmakuista, luovaa, ihanaa, palkitsevaa- raskasta, järkyttävää, uuvuttavaa, stressaavaa.

Yhdestä asiasta olen varma: on hyvä tehdä elämässään erilaisia töitä. Nähdä erilaisia ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Kokea erilaisia työympäristöjä. Saada joskus palkaksi "vain" työnilon ja mahdollisuuden auttaa. Olen kiitollinen jokaisesta työstä mitä olen saanut tehdä- sekä matkasta, kaikkien mutkien ja mäkien kanssa, joka on vienyt minut nykyiseen työhöni, musiikin ja ihmisten pariin.

Myöskin tähän, unelmieni työhön, ammennan usein voimaa "ensimmäisestä seitsemästä".

Pitkä ihana loma- pitkä ihana arki


Takana on pitkä ihana loma. Kohdallani suorastaan hävettävän pitkä. Kolme kuukautta ja risat. Kertaakaan en loman aikana miettinyt mitä voisin tehdä, kertaakaan en tuntenut tylsyyttä tai pitkästymistä, kertaakaan en toivonut loman jo olevan ohitse tai tuntenut kaipuuta töihin. Enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät osaa "vain olla paikoillaan" tai joille tietynmittainen loma on oikeastikin liian pitkä. Syystä että-

Perheen ja ystävien kanssa ei voi koskaan viettää aikaa liian paljon vaan aina liian vähän. Aiheet lauluun ei koskaan lopu, lumo laulamiseen ei koskaan sammu, eikä tilaa luovuudelle ole koskaan liikaa. Voisin viettää aikaa valkoisen Rolandini takana en ainoastaan tuntikausia tai vuorokausia putkeen vaan vaikka kokonaisen viikon. En koskaan väsy ruoanlaittoon ja uusien maku-elämysten suunnitteluun, eikä hyvää ruokaa ja viiniä hyvässä seurassa voi koskaan nauttia liian usein. Ja vielä- jos budjetti ei loman aikana salli ulkomaanmatkoja (kuten allekirjoittaneella) niin Suomesta löytyy tuhansittain toinen toistaan upeampia matka/retkikohteita, aina vaan sinisempiä järviä, hurmaavampia vanhoja kaupunkeja, tunnelmallisempia kahviloita ja terasseja, henkeäsalpaavampia maisemia. Ja- itseään ei koskaan voi hemmotella liikaa, joten hieronnat ja kasvohoidot ovat mielestäni äärimmäisen hyvin ansaittua loma-luksusta (harvalla taitavat mahtua arjen kalenteriin). Eikä lainkaan vähäisimpänä ole se, että rakkaan lemmikin kanssa ei koskaan voi viettää aikaa liian paljon- leikkien, halaillen, paijaten ja riemuiten- lemmikin, perheenjäsenen, elämä on aina (liian) lyhyt, ja sen takia jokainen yhteinen, rauhaisa hetki on kultaakin kalliimpi. Vielä- en koskaan kyllästy lepäämiseen tai lempi tv-sarjojeni, vaikka uusintojenkin, katsomiseen. Päiväunet ovat yksi elämän kirkkaasti parhaimmista asioista. Romantiikkaa on niinikään aina liian vähän, ja jokainen kynttilä-illallinen tuntuu aina yhtä ainutlaatuiselta ja tärkeältä. Karaokessa ei myöskään voi käydä liian usein, kuten ei tanssimassakaan. Eikä liikuntaa luonnollisesti voi harrastaa liikaa, varsinkaan lempilajejani uintia ja lenkkeilyä. Aika loputon lista.

Lomani oli siis pitkä ja ihana. Töiden alun kynnyksellä aloin miettimään paljon sitä, voisiko arkikin, se pitkääkin lomaa kuitenkin aina reilusti pidempi, olla yhtä ihana? Ja jos, niin miten? Vastaus on mielestäni oikeastaan aika yksinkertainen: arki(kin) on ihanaa silloin kun voit olla täysin oma itsesi. Kun voit mennä töihin ajatellen ja kokien olevasi riittävän hyvä- juuri omana itsenäsi. Kun voit päästää irti jännittämisestä ja murehtimisesta ja stressaamisesta; tajuta niiden hyödyttömyyden. Yhtään minkään asian kannalta. Kun voit vaikeissakin hetkissä ja tilanteissa pitää kiinni siitä mitä itse olet ja mihin itse uskot. Kun toisen ihmisen nyrpeä naama tai tuomitseva katse ei hetkautakaan sinua, vaan pystyt vastaamaan siihen hymyllä ja lämmöllä. Kun et anna oman sisäisen rauhasi järkkyä ympärilläsi kenties vallitsevasta kaaoksesta. Kun pystyt ajattelemaan, että työ on kuitenkin vain työtä- ja jokin yksittäinen, raskas tai vaikea tilanne töissä on kuitenkin vain pisara valtameressä, murto-osa elämää. Niin sinun kuin mahdollisen asiakkaasikin. Kokonaisuuden kannalta merkityksetön. Kun uskallat arkenakin nauttia, höllätä ja ottaa rennosti. Kun kuilu viikonpäivien ja viikonlopun välillä pienenee ja häivyttyy. Kun lopetat suorittamisen, ja alat elää hetkessä- annat arjen ja työn soljua ja virrata, omalla painollaan. Olen joskus nuorempana pelännyt olla työssäni aidosti läsnä, luullut sen kuluttavan liikaa energiaa- kun todellisuudessa asia onkin ihan päinvastoin. Kun on aidosti läsnä tulee myös aidosti kohdatuksi, eikä energiaa kulu turhien suojamuurien rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Läsnäolo on pienessä pelottavuudessaankin äärimmäisen palkitsevaa ja voimaannuttavaa.

Olen joskus blogissani kirjoittanut persoonaani kuuluvista epävarmuuden ja syyllisyyden tunteista, perfektionismista, jännittämisestä, murehtimisesta. Persoonaani KUULUVISTA? Mikä loppupeleissä on jotain meihin oikeasti kuuluvaa- ja mikä jotain sellaista, minkä LUULEMME olevan osa itseämme- kun se todellisuudessa onkin vain jotain sellaista mitä sinnikkäästi kannamme mukanamme? Vähän niinkuin lennättäisimme koko ajan tietynlaista leijaa perässämme, koska olemme tottuneet siihen, kasvaneet sen "varjossa" kulkemiseen? Ei minun ole pakko olla ikuinen jännittäjä ja murehtija. Kyllä, sellainen olen tottunut olemaan, ja jotenkin suorastaan aivopessyt itseni kyseiseen "persoonallisuustyyppiin"- jopa siinä määrin, että jännittämisestä ja murehtimisesta on kaikessa kuluttavuudessaankin tullut minulle tuttu ja turvallinen tunne- ja olotila. Niin tuttu ja turvallinen, että äkkiseltään saattaa pelottaa ottaa rennosti.

Entä jos vain yksinkertaisesti päästäisin irti? Entä jos sinä päästäisit irti? Katsoisimme mitä tapahtuu? Vain päättäisimme jotain? Siitä, minkälaisia haluamme olla ja minkälaista arkea haluamme elää? Siitä, mihin kaikkeen pystymme? Jos vain päätämme. Ja- päästämme irti.

Ihanaa arkea juuri sinulle! Oikeasti ihanaa.

Pienet murheet


Elämässä ei voi murheilta välttyä. Suuriakin suruja joutuu jokainen aika ajoin kohtaamaan- mutta sitä olen ihmetellyt kuinka todellatodella pienten murheiden kanssa osa ihmisistä tuntuu päivittäin "painiskelevan". Usein nuo murheet liittyvät siihen mitä muut ihmiset ovat tehneet tai jättäneet tekemättä.

Olen asunut taloyhteisössä, jossa tietyillä ihmisillä tuntui aina olevan jokin asia huonosti. Milloin patterit olivat liian kylmiä milloin liian kuumia, pihakukat huonosti hoidettuja, kulkuväylät liian ahtaita jne. Kun kyseiset asiat tulivat esille taloyhtiön kokouksessa tai jossain muussa tilanteessa ei itselläni ollut hajuakaan mistä he puhuivat. En yksinkertaisesti ollut kiinnittänyt MITÄÄN huomiota "ongelmakohtiin". Minulla on myös ollut naapuri, joka hakkasi päivittäin patteria (toisinaan jopa oveani) milloin mistäkin asunnostani päiväsaikaan kantautuvasta normaaliin elämään kuuluvasta, voimakkuus-tasoltaan normaalista äänestä. Sähköpianon soitosta, laulamisesta, koiran yksittäisestä haukahduksesta, tv:n katselusta (mitä ihmettä hän ylipäätään teki kerrostalo-asunnossa?). Jopa siinä määrin, että kotiin meneminen alkoi ahdistaa. Kodin kuuluisi olla paikka, jossa saa olla rauhassa, kotirauhassa, ja rentoutua. Minusta tuntui enemmän siltä, että olisin asunut asuntolassa jossa jokin itseäni korkea-arvoisempi henkilö seuraa, tarkkailee ja kontrolloi jokaista liikettäni. Koti ei enää tuntunut kodilta.

Olen myös joskus ollut osa työyhteisöä, jossa joku kollega kokee toistuvasti muiden hoitavan asioita väärin tai olevan vääränlaisia. Vääräntuoksuisia, liian hitaita tai liian nopeita, liian aktiivisia tai liian passiivisia. Myös itse työpaikassa on kaikki ollut väärin ja huonosti; virkistyspäivän ohjelma vääränlainen, kokoukset liian lyhyitä tai liian pitkiä, sosiaalitilat huonoja, ja kopiokone se vasta paska on ollutkin. Tämäntyyppinen henkilö on saattanut myös haukkua minulle jokaisen työyhteisön jäsenen- kaikki eri syistä, mutta jokaisesta on vika löytynyt. Tokihan kyseinen henkilö silloin haukkuu myös minut muille, selkäni takana. Tuonkaltaisen henkilön seurassa on äärimmäisen ahdistavaa olla, ja ennenkaikkea tehdä töitä.

Opettajana olen ollut todella onnekas siinä, että ylivoimaisesti suurin osa kaikista oppilaistani ja heidän vanhemmistaan ovat olleet äärimmäisen sydämellisiä ja ihania ihmisiä. Mutta sitten joukkoon on mahtunut joku vanhempi, jonka mielestä olen opettajana tehnyt lähestulkoon kaiken väärin. Yllättävää on ollut se, että usein väärät tekoni ovat liittyneet johonkin täysin ylimääräiseen ja palkattomaan työhön, joka on lähtenyt oppilaideni toiveista ja halusta ilahduttaa heitä, ja joka on aiheuttanut itselleni paljon ylimääräistä vaivannäköä ja panostusta. Kerran käänsin kokonaisen musikaalin suomeksi, jotta pystyimme näyttelemään siitä lyhennelmän kevätjuhlassa. No, kohtaukset olivat kuulemma väärin valittuja. Toisen kerran kokosimme oppilaideni kanssa runokirjan heidän itse kirjoittamistaan runoista. Siinäkin oli jotain väärää, en enää (onnekseni) muista mitä. Hiukan koomisia ovat myös olleet muutamat tilanteet, joissa lapsi itse, varsinainen "asiakkaani", on silminnähden nauttinut ja ollut haltioissaan jostain ideastani/tekemästämme, mutta vanhempansa on ollut kuin seipään tai myrkyn niellyt. (Ja kyse on siis ollut täysin turvallisista, lasten ikätasolle sopivista asioista).

Joskus saa myös sivusta seurata parisuhteita, joissa toinen osapuoli tekee toisen mielestä kaikkein pikkuriikkisimmätkin asiat koko ajan väärin. Makaronin keittäminen, auton parkkeeraaminen, ruoan maustaminen, mehutahran pyyhkiminen, pyykin kuivattaminen, saunan lämmittäminen. Ja vääntää noista asioista ihan tosissaan otsasuonet pullistuneina ja verenpaineet varmasti tapissa. Väistämättä tulee mieleen, että kyllä on täytynyt olla aivan poikkeuksellisen onnellinen elämä kun energiaa ja motivaatiota moiseen riittää.

Niin, missä kohtaa ja miksi ihmisestä tulee noin musta ja synkkä, kielteinen ja ahdasmielinen, arvosteleva ja tuomitseva? Minkä takia joku ihminen haluaa käyttää yhden ainoan elämänsä negatiivisen energian ja pahan mielen&olon levittämiseen..? Asiaa miettiessäni tunnen kiitollisuutta ja onnellisuutta oman elämäni useista, hyvinkin raskaista ajanjaksoista, sillä juuri niiden takia koen itse pystyväni suhtautumaan asioihin ja ihmisiin, elämään, suhteellisen leppoisasti (oman itsen kanssa on tosin vielä harjoiteltavaa...) Olen vähään tyytyväinen ja pienestä iloinen. Siedän ja ymmärrän epätäydellisyyksiä mielestäni hyvin. En näe vikoja ympärilläni, en tunne tuskaa turhasta. Minulle tässä elämässä riittää se, että saan ruokaa ja rakkautta, saan toimeentulon töideni kautta, saan laulaa, saan viettää aikaani ystävien kanssa. Yksityiskohdilla ei ole väliä. Olen vain onnellinen siitä, että suuret kärsimykset ovat ohitse. Ainakin toistaiseksi ja juuri nyt.

Pienet murheet tuntuvat väärältä maailmassa, jossa niin iso joukko ihmisiä kärvistelee päivittäin ihan oikeiden ongelmien kanssa. Jotka antaisivat mitä tahansa saadakseen kumppanin (ihan "tavallisen", hyvän ihmisen), työpaikan (minkä tahansa), ruokaa (joka pitää nälän loitolla), terveyttä (riittävää toimintakyvyn kannalta), toimeentuloa (riittävää selvitäkseen hengissä ja saadakseen laskut maksettua), turvaa (elämää ilman sodan, väkivallan tai vaikkapa luonnonkatastrofin pelkoa). Ehkä kaikesta valittava ihminen on yksinkertaisesti saanut liikaa tai liian helposti?

Ehkä onni onkin saada vähemmän- silloin ymmärtää enemmän.
Ja pienet murheet katoavat.

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 Seuraava »

Content Management Powered by UTF-8 CuteNews